Hyvät siskot ja veljet!
Jouluna on lupa rauhoittua. Jouluna on lupa syödä. Jouluna on lupa nauttia hyvien ystävien seurasta. Ja myös katsella ihanaa satua sulavasta lumiukosta ja kuunnella hyvää musiikkia. Jouluna on lupa irtautua arjesta, pukea ylle juhlavaatteet ja juhlamieli: olen olemassa, nautin elämästä tässä ja nyt, siispä kiitos!
Annetaan siis hihnan hiukan luistaa, me tunnolliset, muutosten tainnuttamat, psyykkisesti räytyneet, aamuyöstä heräävät, kaikkensa antaneet ja joskus jopa tyhjiin puristetut. Me, jotka hajamielisyyksissämme olemme tulleet työpaikoillemme miehen alushousuissa (huomasin vasta työpaikan vessassa, että alaosa oli jotenkin löysä), puserot nurinniskoin, jättäneet kännyköitämme mitä kummallisimpiin paikkoihin, osallistuneet vääriin kokouksiin ja ajaneet rutiinilla työpaikallemme, vaikka osoite olisi pitänyt olla jossain Helsingissä.
Aloittakaamme uusi vuosi onnistumisspiraalilla! Ihanaa, kun on työtä, mitä tehdä. Työkavereita, joilta saa tarvittaessa apua. Esimiehiä, jotka jaksavat kannustaa, tukea ja uskoa meidän aikaansaannoksiimme. Oppilaita, jotka suorastaan imevät meiltä kaiken tiedon ja palavat halusta päästä soveltamaan sitä käytäntöön. Muutoksia, joilla saa bodata aivojaan ja korjata vanhentuneita käytäntöjä, ehkäpä saada lisää myös virkeitä elinvuosia dementoitumisen sijaan. Mahdollisuuksia saada oppia tuntemaan uusia mielenkiintoisia ihmisiä.
Tuokoon uusi vuosi tullessaan myös stressiä, sillä ilman sitä elämästä tulee ikävää. Tuokoon se myös ristiriitoja, joiden ratkaisemisen jälkeen energia virtaa ja olo tuntuu helpottuneelta. Tuokoon se mukanaan myös mahdollisuuden rauhoittumisen hetkiin, jolloin voimme nauttia työmme tuloksista ja kerätä voimia uusiin ponnistuksiin.
Tuokoon uusi vuosi myös innostusta ja iloa, vastavuoroisuutta ja toisten auttamista kiireen hetkinä.
Toivotan teille kaikille valoa, iloa, toiveikkuutta ja rauhaa!
maanantai 21. joulukuuta 2009
perjantai 4. joulukuuta 2009
Työssä vaikuttaminenko vaaraksi mielenterveydelle?
Työterveyslaitos on tutkimuksessaan todennut, että hyvät vaikutusmahdollisuudet työssä eivät edistäkään mielenterveyttä vaan voivat olla riski sille.
15 vuoden seurantatutkimuksessa havaittiin, että hyvät vaikutusmahdollisuudet työssä lisäävät mielenterveyshäiriöistä johtuva hoitojaksoja.Liki 14 000 ihmisen tutkimuksessa selvisi, että työntekijän valta päättää asioista lisäsi mielenterveysongelmia, kun taas työn monipuolisuus vähensi niitä. Monipuolisuus ei kuitenkaan suojaa päätäntävallan turmiollisuudelta, vaan riski mielenterveyden häiriöihin kaksinkertaistui, jos työ oli lisäksi monipuolista.
Omassa tutkimuksessani elintarviketeollisuudessa (1999)havaitsin, että vähäiset vaikutusmahdollisuudet tekevät työstä yksitoikkoisen ja aiheuttavat sairastamista. Toptiimiprojektin ansiosta työhyvinvointi kasvoi ja sairastaminen väheni, koska tiimimäinen toimintatapa toi työhön yhdessä tekemisen meiningin. Siihen tarvittiin kuitenkin rutkasti kehittämistyötä ja valmennusta. Tässä työntekijöiden kommentteja:
”Mä koen tän omatoimisuuden ihan ykköseksi. Sitä kautta nousee henki koko porukalla. Heti puututaan, jos joku ulkopuolinen ahistava tekijä ilmaantuu, niin kaikki on toisten takana.”(työntekijä)
”...ettei ajatella vaan, että mää nyt teen tän ja tää ei mulle kuulu. Jeesataan ja sillain. Ja se asenne yleensä, että enempi ollaan kavereita.”(työntekijä)
”Omatoimisuus meidän vuorossa on lisääntyny... haetaan itte työtä eikä jäädä paikalle seisomaan.”(työntekijä)
” Et se pomo enempi kai juttelee ja kyselee ja ottaa paremmin huomioon. Nekin on tajunnu, että noikin on ihmisiä ja heiltäkin voi kysyä jotakin. Et sekin suhde on lähentynyt, on helppo sanoa pomolle, että hommaatko uudet puukot taikka tuolin tai mitä nyt tarvitsee, desinfiointialtaan ja tämmöistä, niin aika äkkiä se ne toimittaa...” (työntekijä)
”Ihmiset on kasvanu...”(työntekijä)
”Alussa mä olin hieman niin kun vastaan koko hommaa. Mää oon niin pikkasen sellanen, sitä on tietyn ikänen ihminen. Sitä niin kun pelkää itte epäonnistuvansa ja pelkäs, ettei osaakaan eikä hallittekaan. Mut kun huomaa, että ollaan kaikki samalla viivalla, niin sit se rupes pikku hiljaa helpottaan ja kiinnostus kasvaan. Siellä on ihan tommosta hauskaakin, et se on ihan tommosta ryhmäss tekemistä ja hakemista. Ja sitten kun huomaa sen, että mitä toi haluaa ja mitä toi haluaa, että ne haluaa periaatteessa ihan samaa mitä määkin. Mut vaan ei oo uskallettu puhua. .. Kun on semmonen pelko kumminkin ihmisillä, että mitä toi toinen ajattelee, että yritäks sää nyt jotain esittää.” (työntekijä)
Vaikutusmahdollisuudet liittyvät työn hallintaan, jota on jo pitkään tutkittu yhtenä tärkeänä osana työssäjaksamista. Niinpä haluaisin todella enemmän päästä perille tutkimuksesta, joka väittää vaikuttamisen olevan turmiollista mielenterveydelle. Ehkä näin on silloin, jos ei saa tukea esimieheltä ja työporukalta? Ehkä näin on silloin, kun on oltu pitkään passiivisia eikä osata ottaa vastuuta. Matka passiivisuudesta aktiivisuuteen on pitkä, kivuliaskin.
"Ja onhan tässä ilman muuta sekin, et kun me ollaan oltu ympäristössä, jossa ei oo kerrottu, vaan salattu kaikki, tai siis silleen, että tietoo ei oo annettu. Nyt kun tietoo annetaan, niin tulee se ilmiö, että tieto on keksitty piru, se vallassa voimassa viruu. Et kun tiedetään asioista, esimerkiksi liiketoimintaa ymmärretään. Jos sitten nähään kentällä, että ei tää toimi, niin totta kai siitä syntyy jälleen pelkoo. ”(luottamusmies)
15 vuoden seurantatutkimuksessa havaittiin, että hyvät vaikutusmahdollisuudet työssä lisäävät mielenterveyshäiriöistä johtuva hoitojaksoja.Liki 14 000 ihmisen tutkimuksessa selvisi, että työntekijän valta päättää asioista lisäsi mielenterveysongelmia, kun taas työn monipuolisuus vähensi niitä. Monipuolisuus ei kuitenkaan suojaa päätäntävallan turmiollisuudelta, vaan riski mielenterveyden häiriöihin kaksinkertaistui, jos työ oli lisäksi monipuolista.
Omassa tutkimuksessani elintarviketeollisuudessa (1999)havaitsin, että vähäiset vaikutusmahdollisuudet tekevät työstä yksitoikkoisen ja aiheuttavat sairastamista. Toptiimiprojektin ansiosta työhyvinvointi kasvoi ja sairastaminen väheni, koska tiimimäinen toimintatapa toi työhön yhdessä tekemisen meiningin. Siihen tarvittiin kuitenkin rutkasti kehittämistyötä ja valmennusta. Tässä työntekijöiden kommentteja:
”Mä koen tän omatoimisuuden ihan ykköseksi. Sitä kautta nousee henki koko porukalla. Heti puututaan, jos joku ulkopuolinen ahistava tekijä ilmaantuu, niin kaikki on toisten takana.”(työntekijä)
”...ettei ajatella vaan, että mää nyt teen tän ja tää ei mulle kuulu. Jeesataan ja sillain. Ja se asenne yleensä, että enempi ollaan kavereita.”(työntekijä)
”Omatoimisuus meidän vuorossa on lisääntyny... haetaan itte työtä eikä jäädä paikalle seisomaan.”(työntekijä)
” Et se pomo enempi kai juttelee ja kyselee ja ottaa paremmin huomioon. Nekin on tajunnu, että noikin on ihmisiä ja heiltäkin voi kysyä jotakin. Et sekin suhde on lähentynyt, on helppo sanoa pomolle, että hommaatko uudet puukot taikka tuolin tai mitä nyt tarvitsee, desinfiointialtaan ja tämmöistä, niin aika äkkiä se ne toimittaa...” (työntekijä)
”Ihmiset on kasvanu...”(työntekijä)
”Alussa mä olin hieman niin kun vastaan koko hommaa. Mää oon niin pikkasen sellanen, sitä on tietyn ikänen ihminen. Sitä niin kun pelkää itte epäonnistuvansa ja pelkäs, ettei osaakaan eikä hallittekaan. Mut kun huomaa, että ollaan kaikki samalla viivalla, niin sit se rupes pikku hiljaa helpottaan ja kiinnostus kasvaan. Siellä on ihan tommosta hauskaakin, et se on ihan tommosta ryhmäss tekemistä ja hakemista. Ja sitten kun huomaa sen, että mitä toi haluaa ja mitä toi haluaa, että ne haluaa periaatteessa ihan samaa mitä määkin. Mut vaan ei oo uskallettu puhua. .. Kun on semmonen pelko kumminkin ihmisillä, että mitä toi toinen ajattelee, että yritäks sää nyt jotain esittää.” (työntekijä)
Vaikutusmahdollisuudet liittyvät työn hallintaan, jota on jo pitkään tutkittu yhtenä tärkeänä osana työssäjaksamista. Niinpä haluaisin todella enemmän päästä perille tutkimuksesta, joka väittää vaikuttamisen olevan turmiollista mielenterveydelle. Ehkä näin on silloin, jos ei saa tukea esimieheltä ja työporukalta? Ehkä näin on silloin, kun on oltu pitkään passiivisia eikä osata ottaa vastuuta. Matka passiivisuudesta aktiivisuuteen on pitkä, kivuliaskin.
"Ja onhan tässä ilman muuta sekin, et kun me ollaan oltu ympäristössä, jossa ei oo kerrottu, vaan salattu kaikki, tai siis silleen, että tietoo ei oo annettu. Nyt kun tietoo annetaan, niin tulee se ilmiö, että tieto on keksitty piru, se vallassa voimassa viruu. Et kun tiedetään asioista, esimerkiksi liiketoimintaa ymmärretään. Jos sitten nähään kentällä, että ei tää toimi, niin totta kai siitä syntyy jälleen pelkoo. ”(luottamusmies)
perjantai 20. marraskuuta 2009
Enkelinsiipi
Pidin Vaasassa työhyvinvointiluennon sairaanhoitopiirin väelle. Kerroin esimerkin siitä, kuinka positiivisen palautteen antaminen tuo itsellekin hyvän mielen. Tapaamani tuntemattoman naisen ihanan värisen tilkkutakin spontaani kehuminen keskusteluhetkineen toi hänelle iloa ja rohkeutta seuraavan aamun vatsan tutkimuksiin. (katsoa aiempaa blogia lokakuulta Tilkkutakkituttavuus.)
Tilaisuuden päätyttyä ympärilleni kertyi porukkaa. Näin, kuinka taustalla seisoi tummiin vaatteisiin pukeutunut nainen ja katseli arasti kuin haluten tulla luokseni. Kun kaikki olivat kaikonneet, hän lähestyikin ja sanoi:
-Kiitos siitä, että toimit enkelinä ruututakkinaiselle.
Se oli siinä ja hän käveli jo ovella.
Tulin Tampereelle ja ajattelin poiketa kukkakauppaan, koska meillä oli 36-vuotiskihlapäivä. Halusin ostaa punaisen atsalean. Aikani ajeltuani löysin kukkakaupan. Atsalea odotti ostajaa. Samalla huomasin pöydällä ihmeellisen kauniisti kukkivan runkomaisen kasvin. Siinä roikkui vaaleanpunaisia kukkia.
- Mikä tuo on, kysyin myyjältä.
- Enkelinsiipi, se on ainoa minulla ja möisin sen puolella hinnalla pois joulukukkien tieltä.
Se kukka oli minulle tarkoitettu ja kukkii nyt työpöydälläni.
Tilaisuuden päätyttyä ympärilleni kertyi porukkaa. Näin, kuinka taustalla seisoi tummiin vaatteisiin pukeutunut nainen ja katseli arasti kuin haluten tulla luokseni. Kun kaikki olivat kaikonneet, hän lähestyikin ja sanoi:
-Kiitos siitä, että toimit enkelinä ruututakkinaiselle.
Se oli siinä ja hän käveli jo ovella.
Tulin Tampereelle ja ajattelin poiketa kukkakauppaan, koska meillä oli 36-vuotiskihlapäivä. Halusin ostaa punaisen atsalean. Aikani ajeltuani löysin kukkakaupan. Atsalea odotti ostajaa. Samalla huomasin pöydällä ihmeellisen kauniisti kukkivan runkomaisen kasvin. Siinä roikkui vaaleanpunaisia kukkia.
- Mikä tuo on, kysyin myyjältä.
- Enkelinsiipi, se on ainoa minulla ja möisin sen puolella hinnalla pois joulukukkien tieltä.
Se kukka oli minulle tarkoitettu ja kukkii nyt työpöydälläni.
tiistai 17. marraskuuta 2009
He rakastavat pulliaan
Aamutuimaan pysähdyin työmatkallani ostamaan työkavereille pullaa. Hyvät tuoksut imaisivat aistini jo ovella. Iloinen rupattelu täytti pienen kahvion jo seitsemän jälkeen.
- Saisinko kymmenen korvapuustia?
- Ei niitä niin vain pyöritellä, sanoi miesmyyjä miltei vihamielisesti kuin ei olisi halunnut luopua puusteistaan. Ajattelin helpottaa tilannetta, jottei hänen tarvitsisi antaa niitä kaikkia minulle.
- Voi siihen muitakin pullia laittaa, jos puusteja ei ole riittävästi...
Ja hän pisti puustit pussiin + yhden tavallisen pullan. Ehkäpä tämä vanhempi mieshenkilö rakastaa leipomuksiaan pullia pyörittelevän vaimonsa kanssa. Sitä paitsi ne ovat poskettoman halpoja, vain euron kappale, ja isoja.
- Saisinko kymmenen korvapuustia?
- Ei niitä niin vain pyöritellä, sanoi miesmyyjä miltei vihamielisesti kuin ei olisi halunnut luopua puusteistaan. Ajattelin helpottaa tilannetta, jottei hänen tarvitsisi antaa niitä kaikkia minulle.
- Voi siihen muitakin pullia laittaa, jos puusteja ei ole riittävästi...
Ja hän pisti puustit pussiin + yhden tavallisen pullan. Ehkäpä tämä vanhempi mieshenkilö rakastaa leipomuksiaan pullia pyörittelevän vaimonsa kanssa. Sitä paitsi ne ovat poskettoman halpoja, vain euron kappale, ja isoja.
tiistai 27. lokakuuta 2009
Yllättävä löydös
Katsopas tätä linkkiä tarkemmin! Ettei vain liene meikä ensimmäisellä ratsastusreissullaan päässyt komeilemaan Brooklynin arkkitehtikilpailuun? Ja vielä sijoitus itse kilpailussa oli 20 parhaan joukkoon. Onneksi olkoon Juho!!!
Töitä voi käydä katsomassa osoitteessa:
http://www.flickr.com/photos/22816379@N03/
Töitä voi käydä katsomassa osoitteessa:
http://www.flickr.com/photos/22816379@N03/
perjantai 23. lokakuuta 2009
Pipo liian kireällä
Tulin Seinäjoelle matkallani Vaasaan. Jouduin odottamaan junan lähtöä ja ajattelin ryypätä kahvikupposen. Kuppilan terassilla istui nainen tupakalla ja pyytää minulta rahaa, että pääsisi bussilla kotiin.
Huomaan kiristyväni, kohautan olkapäitäni ja jatkan sisälle. Vai bussirahaa...
Ostan kahvin ja havahdun. Miten minusta on tullut näin kireäpipoinen? Sama kait se on meneekö se kaljaan vai bussiin, miksi minun pitää sitä moralisoida.
Taskussa sattuu olemaan kaksi euroa. Nainen tulee sisälle ja kulkee ohitseni. Kysyn, tarvitseeko hän vielä rahaa ja tökkään sen hänen yllättyneeseen kouraansa.
- Voi, olet niin kultainen, hän halaa minua väkisellä.
Helpotti itseänikin.
Huomaan kiristyväni, kohautan olkapäitäni ja jatkan sisälle. Vai bussirahaa...
Ostan kahvin ja havahdun. Miten minusta on tullut näin kireäpipoinen? Sama kait se on meneekö se kaljaan vai bussiin, miksi minun pitää sitä moralisoida.
Taskussa sattuu olemaan kaksi euroa. Nainen tulee sisälle ja kulkee ohitseni. Kysyn, tarvitseeko hän vielä rahaa ja tökkään sen hänen yllättyneeseen kouraansa.
- Voi, olet niin kultainen, hän halaa minua väkisellä.
Helpotti itseänikin.
...ei elämää voi paperille kirjoittaa
- Mä teen vaan kylmii, en mää jouda paljoo lämpimii tekkeen… puhui rouva viereisellä penkillä junassa.
- Juu, kyllä tää on niin kiireiseks menny…
- Meill on niin paljon huonokuntosii…
- Mä käänsin vaan hetkeks selkäni, hän oli pannu rollaattorin pääll ruokans ja kaikki ol lattiall.
- Kyll on niin nolo olla passattavana.
- Kyl tää työ on niin uskomatonta. Niin monta soppakattilaa tarttis olla kuin on passattavaakin.
- Kyl meil puidaan joka ainoo asiakaspalaute. Ei niitä kannata mitenkään pahasti ottaa.
- Tällai nää ajjaat meil mennee.
- Ei tätä työelämää voi ees ajatella. Ei elämää voi paperill kirjoittaa.
Ja minä kun alussa luulin, että he tekivät työtä ruumiiden tai vielä elävien potilaiden kanssa! Arjen filosofit taisivat olla kuitenkin sairaalan keittiöstä.
- Juu, kyllä tää on niin kiireiseks menny…
- Meill on niin paljon huonokuntosii…
- Mä käänsin vaan hetkeks selkäni, hän oli pannu rollaattorin pääll ruokans ja kaikki ol lattiall.
- Kyll on niin nolo olla passattavana.
- Kyl tää työ on niin uskomatonta. Niin monta soppakattilaa tarttis olla kuin on passattavaakin.
- Kyl meil puidaan joka ainoo asiakaspalaute. Ei niitä kannata mitenkään pahasti ottaa.
- Tällai nää ajjaat meil mennee.
- Ei tätä työelämää voi ees ajatella. Ei elämää voi paperill kirjoittaa.
Ja minä kun alussa luulin, että he tekivät työtä ruumiiden tai vielä elävien potilaiden kanssa! Arjen filosofit taisivat olla kuitenkin sairaalan keittiöstä.
Tilkkutakkituttavuus kadulta
Edelläni käveli nainen, jonka jalat olivat turvonneet tukeiksi. Hänellä oli ihanan värinen tilkkutakki. Sanoin siitä hänelle. Hän ilahtui silminnähden ja pysähtyi puhumaan:
- Se on jo 11 vuotta vanha. Olen ostanut sen Längelmäeltä kotoisin olevalta naiselta, joka on jo kuollut. Punainen rukki oli firman nimi, hänen tyttärensä jatkaa sitä Helsingissä.
Ja siitä se alkoi, puhetulva. Hän kertoi olleensa shampanjaretkellä Pariisissa miehensä kanssa ja nähneensä ihan samaa kangasta jossain sohvassa. Valitettavasti hän ei päässyt sitä tutkimaan, koska kauppa oli kiinni. Sitten hän siirtyi kylpyhuoneremonttiin, jota he tekivät vesivahingon vuoksi. Heillä on hyvä tekijä, Louhirakenne Vatialasta, jota voi lämpimästi suositella! Ehtipä hän kuvata materiaalitkin hintoineen.
Sitten hän vakavoitui ja kertoi vatsakivuistaan. Hän oli menossa seuraavana päivänä vatsanseudun CT-kuvaukseen. Veli oli kuollut munuais-ja maksasyöpään hiljattain. Rouva itse oli nesteiden pyöristämä…
Hän kiitteli vuolaasti jutteluhetkestä, joka antoi voimia edessä olevaan. Toivotin hänelle parasta, sydämestä!
- Se on jo 11 vuotta vanha. Olen ostanut sen Längelmäeltä kotoisin olevalta naiselta, joka on jo kuollut. Punainen rukki oli firman nimi, hänen tyttärensä jatkaa sitä Helsingissä.
Ja siitä se alkoi, puhetulva. Hän kertoi olleensa shampanjaretkellä Pariisissa miehensä kanssa ja nähneensä ihan samaa kangasta jossain sohvassa. Valitettavasti hän ei päässyt sitä tutkimaan, koska kauppa oli kiinni. Sitten hän siirtyi kylpyhuoneremonttiin, jota he tekivät vesivahingon vuoksi. Heillä on hyvä tekijä, Louhirakenne Vatialasta, jota voi lämpimästi suositella! Ehtipä hän kuvata materiaalitkin hintoineen.
Sitten hän vakavoitui ja kertoi vatsakivuistaan. Hän oli menossa seuraavana päivänä vatsanseudun CT-kuvaukseen. Veli oli kuollut munuais-ja maksasyöpään hiljattain. Rouva itse oli nesteiden pyöristämä…
Hän kiitteli vuolaasti jutteluhetkestä, joka antoi voimia edessä olevaan. Toivotin hänelle parasta, sydämestä!
sunnuntai 18. lokakuuta 2009
Giljotiinivessapaperitelinetarina jatkuu
Perjantaina aamukahvilla istui miltei kymmenen naista. Aloimme ihmettelemään ja vertailemaan naarmuisia käsiämme. Siis JOKAISELLA oli merkkejä sahalaitaista vessapaperigiljotiinista. Toisilla vain arpia, toisilla tuoreempia jälkiä.
Vessaan ei voi mennä ilman että saa kätensä ruvelle… Ja minulla ovat kyllä hermotkin koetuksella, kun saa ronkkia ja yrittää saada edes silppuina sen uumenista paperia… Että eikös tämä ole jo työsuojeluasia?
Yksi meistä oli laittanut jo reklamaationkin vessapaperitelineistä hallintoon. Niitä ei kuulemma kuitenkaan vaihdeta, koska arkkitehti on ne rosteripintaiset sinne suunnitellut eikä niitä ole muunmallisia samalla pinnoitteella.
Herää kysymys, pitäisikö siinä telineessä olla erilaista vessapaperia, joka irtoaisi helpommin? Vai mitä varten se ei toimi? Vai pitäisikö meidän käydä joku vessapaperinirrottamiskurssi?
Vessaan ei voi mennä ilman että saa kätensä ruvelle… Ja minulla ovat kyllä hermotkin koetuksella, kun saa ronkkia ja yrittää saada edes silppuina sen uumenista paperia… Että eikös tämä ole jo työsuojeluasia?
Yksi meistä oli laittanut jo reklamaationkin vessapaperitelineistä hallintoon. Niitä ei kuulemma kuitenkaan vaihdeta, koska arkkitehti on ne rosteripintaiset sinne suunnitellut eikä niitä ole muunmallisia samalla pinnoitteella.
Herää kysymys, pitäisikö siinä telineessä olla erilaista vessapaperia, joka irtoaisi helpommin? Vai mitä varten se ei toimi? Vai pitäisikö meidän käydä joku vessapaperinirrottamiskurssi?
keskiviikko 14. lokakuuta 2009
Koululainen
Kuulin naapurimme pikkupoikien puhuvan, että mennäänpä katsomaan Marja-Liisaa. Kyykin siinä pihalla kukkasipuleja laittamassa.
-Hei Marja-Liisa, tässä on Niklas, koululainen, sanoi Ville, itsekin jo esikoulussa.
Johon Leevi lisäsi, että Niklas on muuttanut.
- Oletkos sinä muuttanut tänne Laureenille? kysyin häneltä.
- Ei se tänne ole muuttanut, sanoi Ville.
- No minne?
Niklas ei oikein osannut sanoa, minne. Johon pikkuinen Leevi kirkkaalla ja voitonvarmalla äänellä:
- Se on muuttanut sinne kotiin.
-Hei Marja-Liisa, tässä on Niklas, koululainen, sanoi Ville, itsekin jo esikoulussa.
Johon Leevi lisäsi, että Niklas on muuttanut.
- Oletkos sinä muuttanut tänne Laureenille? kysyin häneltä.
- Ei se tänne ole muuttanut, sanoi Ville.
- No minne?
Niklas ei oikein osannut sanoa, minne. Johon pikkuinen Leevi kirkkaalla ja voitonvarmalla äänellä:
- Se on muuttanut sinne kotiin.
maanantai 12. lokakuuta 2009
Aamun avaus
Jälleen kerran se tapahtui: vaahdot syöksyivät auton päälle, pesupaikan ovet aukesivat ja minä istuin avuttomana autonpesukoneen alla näkemättä edes mitään numeroa, johon soittaa. Se siis kävi taas kimppuuni...
Hypoteesit:
1. Minusta irtoaa joku sähköpiikki, joka sotkee autonpesukoneen.
2. Autonpesukoneet ovat hajoavaa sorttia eli ne yksinkertaisesti menevät usein rikki.
3. Se oli taas vain sattumaa eli joka tuhannes autoilija joutuu tämän kokemaan (ja minä olen aina se tuhannes).
Minun täytyy alkaa testata hypoteeseja, ehkäpä väitöskirja? Huoltoaseman nainen tuli kyllä aikanaan apuihin. Vaahdot alkoivat jo valua, joten avasin oven ja huokaisin, jälleen kerran. Hän lohdutti, että kone on uusi ja vaatii vielä näköjään säätöjä.
Hypoteesit:
1. Minusta irtoaa joku sähköpiikki, joka sotkee autonpesukoneen.
2. Autonpesukoneet ovat hajoavaa sorttia eli ne yksinkertaisesti menevät usein rikki.
3. Se oli taas vain sattumaa eli joka tuhannes autoilija joutuu tämän kokemaan (ja minä olen aina se tuhannes).
Minun täytyy alkaa testata hypoteeseja, ehkäpä väitöskirja? Huoltoaseman nainen tuli kyllä aikanaan apuihin. Vaahdot alkoivat jo valua, joten avasin oven ja huokaisin, jälleen kerran. Hän lohdutti, että kone on uusi ja vaatii vielä näköjään säätöjä.
torstai 8. lokakuuta 2009
Valio, Jussit ja polkupyörä
Ihminen tallaa tietään vanhojen luutumiensa varassa kunnes yhtäkkiä havahtuu huomaamaan jotakin ihan uudessa valossa. Kuten minäkin viime kesänä kaupassa, kun otin maitopurkin käteeni: Valio, sehän tarkoittaa ainutlaatuista ja parasta tuotetta. Ja aiemmin Valio oli vain yritysnimi muiden joukossa vailla sanan oikeaa sisältöä. (Tämä tuli tänään mieleen, kun kävin kyseisessä yrityksessä puhumassa työhyvinvoinnista.)
Siinä mieheni Jussin kanssa päivittelemään muitakin valonvälkähdyksiä. Hänellekin tapahtui samanlainen oivallus vasta tänä kesänä: lapsena hänelle oli hoettu, että Matit mailla mainitaan, Jusseja on mettätkin täynnä. Mutta vasta nyt hän tajusi, että sillä tarkoitettiin nimenomaan jänöjusseja!
Ja että polkupyörä ei ole tullut nimeksi siitä, että kyseisellä vehkeellä pääsee ajelemaan poluilla, kuten hän kaksikymppiseksi luuli, vaan että sitä poljetaan.
Muistan myös kotikylän naapurimme Veli-Matin kertomuksen siitä, mitä hän oli miettinyt mielessään, kun puhuttiin tuliteristä amerikanraudoista. Hän oli nähnyt silmiensä edessä mahakelkan rautaiset jalakset, jotka säkenöivät laskettaessa mäkeä tulta osuessaan kiveen. Siinä vasta tuliterät amerikanraudat!
Kuinka paljon väärinkäsityksiä mahtaakaan syntyä välillemme näistä luutumistamme Toisaalta ihanaa, että näinkin vanhana voi vielä havahtua uusille merkityksille!
Siinä mieheni Jussin kanssa päivittelemään muitakin valonvälkähdyksiä. Hänellekin tapahtui samanlainen oivallus vasta tänä kesänä: lapsena hänelle oli hoettu, että Matit mailla mainitaan, Jusseja on mettätkin täynnä. Mutta vasta nyt hän tajusi, että sillä tarkoitettiin nimenomaan jänöjusseja!
Ja että polkupyörä ei ole tullut nimeksi siitä, että kyseisellä vehkeellä pääsee ajelemaan poluilla, kuten hän kaksikymppiseksi luuli, vaan että sitä poljetaan.
Muistan myös kotikylän naapurimme Veli-Matin kertomuksen siitä, mitä hän oli miettinyt mielessään, kun puhuttiin tuliteristä amerikanraudoista. Hän oli nähnyt silmiensä edessä mahakelkan rautaiset jalakset, jotka säkenöivät laskettaessa mäkeä tulta osuessaan kiveen. Siinä vasta tuliterät amerikanraudat!
Kuinka paljon väärinkäsityksiä mahtaakaan syntyä välillemme näistä luutumistamme Toisaalta ihanaa, että näinkin vanhana voi vielä havahtua uusille merkityksille!
Rauhan asialla syysmyrskyssä
TV1 käynnistää uuden ohjelmasarjan, Rauhan asialla. Ideana on, että siinä ratkotaan työelämän ja yksityselämän tukalia kiemuroita. Työpaikkariidat, naapuririidat, perintöriidat sun muut voivat olla sovittelun kohteina.
Eilen kuvasimme pienen asiasta kertovan mainoksen Helsingin Paloheinässä. Syysmyrsky oli mehevimmillään, kun otoksia syntyi juoksuhaudassa. Kypärä päässä, naama märkänä ja housunlahkeet kurassa. Jo siinä odotti aurinkoa.
Mielenkiinoista on nähdä, minkälaisia riitoja eteemme tuodaan. Toisena sovittelijana on Juha Wiskari. Lähestymistapa on ratkaisukeskeinen. Riidat kuluttavat voimia jokaiselta osallistujalta. Siksi syyllisten hakemisen sijasta kannattaa keskittyä toiveisiin, ehdotuksiin ja tulevaisuutta koskeviin odotuksiin. Jos solmuja saa auottua, energiaa säästyy.
Eilen kuvasimme pienen asiasta kertovan mainoksen Helsingin Paloheinässä. Syysmyrsky oli mehevimmillään, kun otoksia syntyi juoksuhaudassa. Kypärä päässä, naama märkänä ja housunlahkeet kurassa. Jo siinä odotti aurinkoa.
Mielenkiinoista on nähdä, minkälaisia riitoja eteemme tuodaan. Toisena sovittelijana on Juha Wiskari. Lähestymistapa on ratkaisukeskeinen. Riidat kuluttavat voimia jokaiselta osallistujalta. Siksi syyllisten hakemisen sijasta kannattaa keskittyä toiveisiin, ehdotuksiin ja tulevaisuutta koskeviin odotuksiin. Jos solmuja saa auottua, energiaa säästyy.
tiistai 6. lokakuuta 2009
20 minuutiksi polttoainetta
Lensin Ouluun pitämään työhyvinvointiluentoja syyskuussa. Ajattelin olevani jo hyvissä ajoin Oulussa, koska Wingon piti lähteä Tampereelta jo 6.40 ja olla perillä tunnin päästä. Luento alkoi klo 10.
Lento ei päässyt Pirkkalan sumun vuoksi lähtemään ajoissa, vaan tunnin myöhässä. Onneksi aikaa oli runsaasti. Oulun yllä alkoi kummastuttaa, kun aina vain samat tuuligeneraattoreiden siivet näkyivät sumun alta. Lopulta kysyin lentoemännältä, että mitä tämä tarkoittaa. Emmekö aio laskeutua?
Hän sanoi, että siellä on sumua. Voi olla, että menemme Kemiin. Kello oli jo 9.20. Pyysin häntä, että voisiko hän saada yhteyden maihin ja lähettää asiakkaalle viestiä, että olen tulossa, jos vain kone pääsee laskeutumaan. Ajattelin niitä auditoriossa istujia, etteivät suotta odottelisi. Lentoemäntä lupasi selvittää asian.Minusta hän vaikutti hermostuneelta ja vaihtoi koko ajan istumapaikkaansa.
Hän kuulutti hetken päästä, että meillä on vielä polttoainetta jäljellä 20 minuutiksi, joten voimme vielä kaarrella Oulun yllä. Kotvan kuluttua hän kuulutti, että lentäjä on päättänyt laskeutua Ouluun.
Huh. Ja niin laskeuduttiin sumun sekaan. Otin varmuuden vuoksi silmälasit pois päästäni, jos vaikka jotakin törmäystä… etteivät lasinsirut menisi silmiin.
9.57 olimme maankamaralla, joten yritin nopeasti soittaa asiakkaalle. Ei yhteyttä, näin kyllä, että hän yritti vastata, muttei kuulunut mitään, vaan puhelu katkesi moneen kertaan. Lopulta sain yhteyden yhtiön Espoon vaihteeseen, josta pyysin välittämään myöhästymisviestiä, että taksissa ollaan. En onneksi myöhästynyt kuin 15 minuuttia, sen satapäinen yleisö jaksoi odottaa. Kukaan ei kuitenkaan ollut lähettänyt koneesta mitään viestiä lentokoneen myöhästymisestä. Että semmoista palvelua... Ja mikä lie ollut oikeasti tilanne, ajattelin, vaikka olisi ollutkin hätä käsissä.
Lento ei päässyt Pirkkalan sumun vuoksi lähtemään ajoissa, vaan tunnin myöhässä. Onneksi aikaa oli runsaasti. Oulun yllä alkoi kummastuttaa, kun aina vain samat tuuligeneraattoreiden siivet näkyivät sumun alta. Lopulta kysyin lentoemännältä, että mitä tämä tarkoittaa. Emmekö aio laskeutua?
Hän sanoi, että siellä on sumua. Voi olla, että menemme Kemiin. Kello oli jo 9.20. Pyysin häntä, että voisiko hän saada yhteyden maihin ja lähettää asiakkaalle viestiä, että olen tulossa, jos vain kone pääsee laskeutumaan. Ajattelin niitä auditoriossa istujia, etteivät suotta odottelisi. Lentoemäntä lupasi selvittää asian.Minusta hän vaikutti hermostuneelta ja vaihtoi koko ajan istumapaikkaansa.
Hän kuulutti hetken päästä, että meillä on vielä polttoainetta jäljellä 20 minuutiksi, joten voimme vielä kaarrella Oulun yllä. Kotvan kuluttua hän kuulutti, että lentäjä on päättänyt laskeutua Ouluun.
Huh. Ja niin laskeuduttiin sumun sekaan. Otin varmuuden vuoksi silmälasit pois päästäni, jos vaikka jotakin törmäystä… etteivät lasinsirut menisi silmiin.
9.57 olimme maankamaralla, joten yritin nopeasti soittaa asiakkaalle. Ei yhteyttä, näin kyllä, että hän yritti vastata, muttei kuulunut mitään, vaan puhelu katkesi moneen kertaan. Lopulta sain yhteyden yhtiön Espoon vaihteeseen, josta pyysin välittämään myöhästymisviestiä, että taksissa ollaan. En onneksi myöhästynyt kuin 15 minuuttia, sen satapäinen yleisö jaksoi odottaa. Kukaan ei kuitenkaan ollut lähettänyt koneesta mitään viestiä lentokoneen myöhästymisestä. Että semmoista palvelua... Ja mikä lie ollut oikeasti tilanne, ajattelin, vaikka olisi ollutkin hätä käsissä.
sunnuntai 4. lokakuuta 2009
Giljotiinejä vessassa, mitä tehdä?
En uskalla enää mennä työpaikalla vessaan, koska sieltä saa kiukkukohtauksen. Ei siinä mitään, että jokunen päivä huomaa olevansa miehen alkkareissa, mutta kun uutuuttaan kiiltävät teräksiset telineet ryhtyvät kapinaan, on leikki kaukana.
Vessapaperirullatelineestä ei saa millään paperia ja kun sitä yrittää ronkkia käsin sisältä, vehkeen sahareuna repii käteni. Jos sieltä sattuu saamaan paperia, se tulee pieninä silppuina jos sittenkään.
Käsipaperiteline on myös nihkeä eikä anna paperia kuin pieninä paloina, vaikka miten kauniisti yrittäisi repiä. Paperi on jotenkin liian painavaa mokomaan telineeseen ja ahtautuu niin tiiviiksi, ettei se suostu lähtemään tarvitsijan käteen. Yritin nostaa osan papereista pois telineestä, jotta se edes jotenkin toimisi, mutta siivooja oli täyttänyt taas laitteen.
Onneksi en ole yksin. Helpotuksen paikasta tulee ulos kiukkuisia ja vereslihalla olevia naisia. Mitä tehdä, kun ei voi muuttaa takaisin vanhoihin tiloihinkaan? Pitäisikö siirtyä sanomalehtiin?
Vessapaperirullatelineestä ei saa millään paperia ja kun sitä yrittää ronkkia käsin sisältä, vehkeen sahareuna repii käteni. Jos sieltä sattuu saamaan paperia, se tulee pieninä silppuina jos sittenkään.
Käsipaperiteline on myös nihkeä eikä anna paperia kuin pieninä paloina, vaikka miten kauniisti yrittäisi repiä. Paperi on jotenkin liian painavaa mokomaan telineeseen ja ahtautuu niin tiiviiksi, ettei se suostu lähtemään tarvitsijan käteen. Yritin nostaa osan papereista pois telineestä, jotta se edes jotenkin toimisi, mutta siivooja oli täyttänyt taas laitteen.
Onneksi en ole yksin. Helpotuksen paikasta tulee ulos kiukkuisia ja vereslihalla olevia naisia. Mitä tehdä, kun ei voi muuttaa takaisin vanhoihin tiloihinkaan? Pitäisikö siirtyä sanomalehtiin?
maanantai 7. syyskuuta 2009
Miehen housuissa
Tässä on taas viiletetty semmoista kyytiä työhyvinvoinnin sanomaa viemässä, että ajatus rauhoittumisesta on käväissyt päässä. Tätä tuumausta siivitti eräs pieni sattumus. Laitoin aamulla pikkuhousut jalkaan ja ihmettelin, että onko minulla tällaisetkin. No, käväisin aamupäivällä työpaikalla vessassa havaitakseni, että kyllä ne hiukan oudot ovat. Mukavasti istuvat, mutta jotain tyhjää tilaa jää alaosaan.
Päässäni syntyi yllättävä ajatus. Nämä eivät ole minun, vaan mieheni ja alapään kohoumassa pitäisi olla paikka munille. Ovat varmaan pesussa sotkeutuneet hyllylleni.
Hillitön hihitys pääsi huuliltani. Tuntui kuitenkin aika juhlavalta: maailma näytti ihan erilaiselta miehen kalsareissa. Sitä paitsi ne eivät puristaneet mistään. Olivat siis mukavat. Suosittelen lämpimästi vääriä vaatteita silloin tällöin.
Päässäni syntyi yllättävä ajatus. Nämä eivät ole minun, vaan mieheni ja alapään kohoumassa pitäisi olla paikka munille. Ovat varmaan pesussa sotkeutuneet hyllylleni.
Hillitön hihitys pääsi huuliltani. Tuntui kuitenkin aika juhlavalta: maailma näytti ihan erilaiselta miehen kalsareissa. Sitä paitsi ne eivät puristaneet mistään. Olivat siis mukavat. Suosittelen lämpimästi vääriä vaatteita silloin tällöin.
sunnuntai 30. elokuuta 2009
Pidä tuosta miehestä kiinni
Olin pitämässä viime viikonloppuna esitystä Kunnossa kaiken ikää – risteilyllä. Sain miehenikin houkuteltua mukaan. Ja se olikin ihan kiva, koska muuten viikonloppuja ei millään viitsisi käyttää työntekoon. Laivan käytävällä Aira Samulin ja Jussin entinen esimies Pirkko Lahti tulivat vastaan. Siinä sitten vaihdettiin muutama sana.
Aira skannasi Jussia päästä varpaisiin ja sanoi:
- Sinulla on hyvännäköinen mies. Pidä tuosta miehestä kiinni.
- Olen pitänyt jo 36 vuotta…
Kyllähän Aira on uskomaton ilmestys ja loistava esimerkki: huolehtimalla kunnostaan voi säilyä todella hyvännäköisenä yli kahdeksankymppiseksi.
Maija-Riitta Ollila oli aloittanut uuden elämän kesällä. Meditaatioharjoituksille piti varata joka aamu puoli tuntia. Ja kun äiti istuu ulkona sateella ja paisteella toteuttamassa rentoutustaan, koko perheen elämä muuttuu. Niinpä pienetkin muutokset voivat aiheuttaa järistyksen. Hän puhui myös simplisismistä, elämän yksinkertaistamisesta. Asiat ovat käyneet liian monimutkaisiksi ja kaukaisiksi. Nähtävästi meditaatio rauhoittaisi ja laittaisi palasia paikoilleen.
Tulee mieleen tässä ja nyt -ajattelu, keskittyminen tähän hetkeen. Mindfullness on englanninkielinen termi, jota kaikki uudet psykologian kirjat ovat pullollaan. Ei eletä menneisyyden painolastia muistellen tai tulevaisuuden sinisissä ajatuksissa pakomatkoja tehden. Se rauhoittaa. Kursseilla opetellaan keskittymään ruokaillessakin itse ruokaan pureskelemaan palat perusteellisesti ja tunnustelemalla, miltä se maistuu.
Patrick Borgin, ravitsemusasiantuntijan, viesti oli siinä, että millään vippaskonsteilla ei laihdu. Näläntunteensa niillä kyllä saa katoamaan, mutta kun kuurin päättää, menetetyt kilot tulevat yleensä moninkertaisena takaisin.
- On vain yksinkertaisesti syötävä monipuolisemmin ja vähemmän. Ja hyvällä omallatunnolla saa kyllä sortuakin, koska kiellot vain lisäävät syömisen houkutusta.
Työrauhan julistus –puheenvuorossani keskeisin viestini oli, että jokainen voi vaikuttaa työpaikallaan. Keinot ovat ihmisiksi olemisen taitoja: kuunteleminen, puhuminen, toisista välittäminen ja aktiivinen puheeksiottaminen.
Tohtori Kiminkinen terästäytyi kysymään, mitäs tehdä silloin, kun esimiehenä on luonnehäiriöinen narsisti? Semmoisiin hän oli usein törmännyt.
- Kyllä siitäkin voidaan selvitä. Tämä aika vaatii meiltä narsismia, mutta varsinaisesti luonnehäiriöisiä on kuitenkin erittäin vähän. Jos luonnehäiriöistä esimiestä ei voida siirtää toisiin tehtäviin, niin ainakin voidaan antaa hänen alaisilleen taitoja keskinäiseen yhteiseloon, jolloin he yhdessä ovat vahvoja eikä esimies voi enää käyttäytyä entisellä tavalla.
Tohtori vaikutti selkeäsanaiselta tyypiltä. (Meillä oli ollut laivalla edellisiltana kutsuvierasillallinen, jossa muuan mies nousi illan päätteeksi kiittämään kovalla äänellä runon voimin isäntiä. Kurkistin taakseni runonlausujaa ja kysyin, kuka hän mahtoi olla. Tohtori Kiminkinen, minulle vastattiin. Katson niin minimaalisesti telkkaria, etten häntä tunnistanut.)
Tommy Hellsten aloitti kertomalla omasta lapsuudestaan: juoposta isästään ja ettei koskaan saanut olla lapsi. Se aiheutti suoriutumisen ja jatkuvan miellyttämisen tarvetta, sisälle syntyi häpeän möykky. Ihminen tulee hänen mielestään kokonaiseksi vasta kohdattuaan oman häpeänsä. Hänessä itsessään on nyt paljon iloa, hän sanoi. Elämään on vain heittäydyttävä, sitä ei voi hallita.
Tommyn eleetön esittäminen sai erään naisen avautumaan.
- Puhuit suoraan minulle…
Jussi sanoi Tommylle, että mitähän Ben Fuhrman olisi menneisyyden häpeän kohtaamisesta sanonut. Hyvä kysymys. Joskus tuntuu siltä, että vaikka kuinka penkoisi menneisyyttään, se ei silti helpota elämistä.
Ja Tukholmassa satoi saavista. Se siitä kivasta kaupunkikävelystä, josta olimme haaveilleet.
Aira skannasi Jussia päästä varpaisiin ja sanoi:
- Sinulla on hyvännäköinen mies. Pidä tuosta miehestä kiinni.
- Olen pitänyt jo 36 vuotta…
Kyllähän Aira on uskomaton ilmestys ja loistava esimerkki: huolehtimalla kunnostaan voi säilyä todella hyvännäköisenä yli kahdeksankymppiseksi.
Maija-Riitta Ollila oli aloittanut uuden elämän kesällä. Meditaatioharjoituksille piti varata joka aamu puoli tuntia. Ja kun äiti istuu ulkona sateella ja paisteella toteuttamassa rentoutustaan, koko perheen elämä muuttuu. Niinpä pienetkin muutokset voivat aiheuttaa järistyksen. Hän puhui myös simplisismistä, elämän yksinkertaistamisesta. Asiat ovat käyneet liian monimutkaisiksi ja kaukaisiksi. Nähtävästi meditaatio rauhoittaisi ja laittaisi palasia paikoilleen.
Tulee mieleen tässä ja nyt -ajattelu, keskittyminen tähän hetkeen. Mindfullness on englanninkielinen termi, jota kaikki uudet psykologian kirjat ovat pullollaan. Ei eletä menneisyyden painolastia muistellen tai tulevaisuuden sinisissä ajatuksissa pakomatkoja tehden. Se rauhoittaa. Kursseilla opetellaan keskittymään ruokaillessakin itse ruokaan pureskelemaan palat perusteellisesti ja tunnustelemalla, miltä se maistuu.
Patrick Borgin, ravitsemusasiantuntijan, viesti oli siinä, että millään vippaskonsteilla ei laihdu. Näläntunteensa niillä kyllä saa katoamaan, mutta kun kuurin päättää, menetetyt kilot tulevat yleensä moninkertaisena takaisin.
- On vain yksinkertaisesti syötävä monipuolisemmin ja vähemmän. Ja hyvällä omallatunnolla saa kyllä sortuakin, koska kiellot vain lisäävät syömisen houkutusta.
Työrauhan julistus –puheenvuorossani keskeisin viestini oli, että jokainen voi vaikuttaa työpaikallaan. Keinot ovat ihmisiksi olemisen taitoja: kuunteleminen, puhuminen, toisista välittäminen ja aktiivinen puheeksiottaminen.
Tohtori Kiminkinen terästäytyi kysymään, mitäs tehdä silloin, kun esimiehenä on luonnehäiriöinen narsisti? Semmoisiin hän oli usein törmännyt.
- Kyllä siitäkin voidaan selvitä. Tämä aika vaatii meiltä narsismia, mutta varsinaisesti luonnehäiriöisiä on kuitenkin erittäin vähän. Jos luonnehäiriöistä esimiestä ei voida siirtää toisiin tehtäviin, niin ainakin voidaan antaa hänen alaisilleen taitoja keskinäiseen yhteiseloon, jolloin he yhdessä ovat vahvoja eikä esimies voi enää käyttäytyä entisellä tavalla.
Tohtori vaikutti selkeäsanaiselta tyypiltä. (Meillä oli ollut laivalla edellisiltana kutsuvierasillallinen, jossa muuan mies nousi illan päätteeksi kiittämään kovalla äänellä runon voimin isäntiä. Kurkistin taakseni runonlausujaa ja kysyin, kuka hän mahtoi olla. Tohtori Kiminkinen, minulle vastattiin. Katson niin minimaalisesti telkkaria, etten häntä tunnistanut.)
Tommy Hellsten aloitti kertomalla omasta lapsuudestaan: juoposta isästään ja ettei koskaan saanut olla lapsi. Se aiheutti suoriutumisen ja jatkuvan miellyttämisen tarvetta, sisälle syntyi häpeän möykky. Ihminen tulee hänen mielestään kokonaiseksi vasta kohdattuaan oman häpeänsä. Hänessä itsessään on nyt paljon iloa, hän sanoi. Elämään on vain heittäydyttävä, sitä ei voi hallita.
Tommyn eleetön esittäminen sai erään naisen avautumaan.
- Puhuit suoraan minulle…
Jussi sanoi Tommylle, että mitähän Ben Fuhrman olisi menneisyyden häpeän kohtaamisesta sanonut. Hyvä kysymys. Joskus tuntuu siltä, että vaikka kuinka penkoisi menneisyyttään, se ei silti helpota elämistä.
Ja Tukholmassa satoi saavista. Se siitä kivasta kaupunkikävelystä, josta olimme haaveilleet.
keskiviikko 26. elokuuta 2009
Hellettä paossa - nyt Inarissa
Jos on tämä kesä ollut ihana ja lämmin Suomessa, niin meillä on ollut huonoa tuuria paikoituksessamme helteen suhteen. Kesäkuun lopun ja heinäkuun alun helteen ohitimme kylmässä Sisiliassa ja elokuun toisen viikon lämpimän Inarissa. Olimme varanneet sieltä viikoksi mökin sisarusporukalla. Ajoimme Suomen halki Vaalaan perjantain helteessä ja sieltä vielä Inariin lauantaina helteessä. Tultuamme mökille lämpömittari näytti +29. Ukonjärven maisema suorastaan houkutteli kuljeksimaan ja nauttimaan kesästä.
Seuraavana aamuna lämpömittari oli laskenut reilut kymmenen astetta. Saimme pilvisen sään vieraaksemme ja lopulta sateen, josta ei näyttänyt loppua tulevan. Mökissä ei ollut sähköä, toki aurinkopaneeli, mutta kaksi pikku tuikkua eivät järin valaistusta antaneet katosta. Sisällä oli pimeää, mutta niin oli ulkonakin.
Katselimme kuitenkin lähiseutua havaitaksemme valtavat mustikkamäärät lähimetsässä. Ne olivat onneksi niin isoja, että pilviselläkin säällä ne erottuivat sammalen joukosta. Niinpä poimimme mustikoita aina, kun sade hellitti hetkeksi. Sitä paitsi yksi valopilkku: EI YHTÄÄN SÄÄSKEÄ missään.
Paljon mainostetut Inarin kalat antoivat odottaa itseään. Ukonjärvi oli kalasta tyhjä, tosin yksi siika nousi risalla verkolla. Ja kyllä sitä ainakin yritettiin, tuntitolkulla. Minä tosin jätin sen sisareni ja miesten huoleksi.
Yhtenä päivänä ajattelimme uhmata ilmaa ja lähteä Saariselälle tekemään pieni vaellus. Vaikka sitten sateessakin, olihan meillä sadevaatteet mukana. Kaunispäällä ei nähnyt kunnolla edes hotellia parkkipaikalta sumun ja sateen takia, aivan kuin edelliselläkin kerralla kymmenisen vuotta sitten. Silloin oli tosin marraskuu.
Kun tulimme Saariselälle, taivas lopettikin yllättäen valumisensa. Mutta parin kilometrin jälkeen se alkoi taas. Kuuden kilometrin reissun jälkeen vesi valui repusta ja sadevaatteiden alta. Sormet olivat aivan valkoiset ja autossa piti panna kolmenkymmenen asteen pohotus päälle, että olisi saanut jotenkin verenkierron toimimaan. Paleli.
Sauna lämpeni aamuin illoin. Se oli kivaa. Positiivista oli myös olla porukassa. Ehkäpä kuitenkin annamme Lapin taas olla muutaman vuoden rauhassa.
Seuraavana aamuna lämpömittari oli laskenut reilut kymmenen astetta. Saimme pilvisen sään vieraaksemme ja lopulta sateen, josta ei näyttänyt loppua tulevan. Mökissä ei ollut sähköä, toki aurinkopaneeli, mutta kaksi pikku tuikkua eivät järin valaistusta antaneet katosta. Sisällä oli pimeää, mutta niin oli ulkonakin.
Katselimme kuitenkin lähiseutua havaitaksemme valtavat mustikkamäärät lähimetsässä. Ne olivat onneksi niin isoja, että pilviselläkin säällä ne erottuivat sammalen joukosta. Niinpä poimimme mustikoita aina, kun sade hellitti hetkeksi. Sitä paitsi yksi valopilkku: EI YHTÄÄN SÄÄSKEÄ missään.
Paljon mainostetut Inarin kalat antoivat odottaa itseään. Ukonjärvi oli kalasta tyhjä, tosin yksi siika nousi risalla verkolla. Ja kyllä sitä ainakin yritettiin, tuntitolkulla. Minä tosin jätin sen sisareni ja miesten huoleksi.
Yhtenä päivänä ajattelimme uhmata ilmaa ja lähteä Saariselälle tekemään pieni vaellus. Vaikka sitten sateessakin, olihan meillä sadevaatteet mukana. Kaunispäällä ei nähnyt kunnolla edes hotellia parkkipaikalta sumun ja sateen takia, aivan kuin edelliselläkin kerralla kymmenisen vuotta sitten. Silloin oli tosin marraskuu.
Kun tulimme Saariselälle, taivas lopettikin yllättäen valumisensa. Mutta parin kilometrin jälkeen se alkoi taas. Kuuden kilometrin reissun jälkeen vesi valui repusta ja sadevaatteiden alta. Sormet olivat aivan valkoiset ja autossa piti panna kolmenkymmenen asteen pohotus päälle, että olisi saanut jotenkin verenkierron toimimaan. Paleli.
Sauna lämpeni aamuin illoin. Se oli kivaa. Positiivista oli myös olla porukassa. Ehkäpä kuitenkin annamme Lapin taas olla muutaman vuoden rauhassa.
tiistai 18. elokuuta 2009
Hautuumaalta
Olipas todella ihana käydä katsomassa kotikylän raittia viime viikolla matkalla pohjoiseen. Yövyimme Oulujärven aavalla rannalla. Aurinko helotti, järvi oli tyyni. Hiekkaa piisasi joka suuntaan.
Kävimme lähellä sijaitsevalla hautausmaalla. Siellä touhusi kastelukannujen kanssa pari miestä, joita tervehdimme. Laitettuamme kukat äidin ja isän haudalle katselin tarkemmin toista miestä. Hänen piirteensä olivat jotakuinkin tutut, joskin hiukan ryppyjä ja lihakerrosta oli ilmaantunut niiden päälle. Jatkoimme jutustelua. Puhuimme Veneheitosta, kotikylästäni. Miehen sukunimikin putkahti esille jostakin.
- Oletkos Kettusia?
- No oon, mutta mistä sinä Veneheiton asiat nuin hyvin tunnet?
- Minä oon Ruumannin Marja-Liisa.
- No voe hyvänen aeka sentään, niinpä taijatkin olla. Hei Matti, täällä on Ruumannin Marja-Liisa! hän huuteli toiselle.
Meillä oli kotona kuppila, jossa kylän miehet kävivät istuskelemassa. Hänkin pelasi innokkaasti pajatsoa, se hänestä oli jäänyt erityisesti mieleen kuin myös pysty asento. Ja sitä puhetta piisasi, Veneheiton asiat päivittyivät.
Tunsin selkämme takana tuijotuksen. Käännyin katsomaan: kaupanhoitajahan se siellä seisoi. Nainen, joka oli opastanut minut työelämän saloihin ollessani apulaisena kylän sekatavarakaupassa. Hän neuvoi huljuttelemaan valkoisiksi menneet makkarapötköt puhtaaksi vedellä ja olemaan myymättä illodiiniä joillekin tietyille miehille ryyppyaineeksi. Opastipa hän olemaan piittaamatta yhdestä kortonkeja ostavasta isännästä, joka lymyili aina hyllyjen takana, kunnes kaikki muut olivat poistuneet kaupasta. Sen jälkeen hän kysyi kovalla äänellä kortonkeja, ja minua aina hirveästi jännitti moinen ostelu. (Varmaan se jännitti häntäkin, koska posket olivat niin punaiset, sen muistan!)
Kaupanhoitaja oli polkaissut toista kymmenen kilometrin matkan pyörällään hoitamaan sukulaistensa hautoja. Hän ilahtui suunnattomasti nähtyään minut ja kertoi Taivaan Isän korjanneen hänet taas polkukuntoon täksi kesäksi. Hän oli useampaankin otteeseen kärsinyt masennuksesta ja oli juuri ennen juhannusta päässyt sairaalasta.
Kiltti nainen, joka oli minun muistikuvissani ollut aina iloinen. Hän huolehti kaupan tavaratilaukset, ränsistyneen kaupan lämmitykset viikonloppuisinkin, oli rukoushuoneella vahtimestarina miehensä kanssa ja lämmitti senkin.Hän otti vastaan paketoidun kakkaläjän kaupan portailta, kun eräs emäntä oli närkästynyt, että tämän miehelle oli myyty keskikaljaa. Kaiken kukkuraksi hän muutti miehensä kanssa kotiinsa huolehtimaan äidistään, vaikka sisaruskatras oli isohko. Kai siinä jo heikompikin uupuisi moisesta uhrautuvuudesta ja kilttiydestä!
Oli ihana nähdä häntä ja saada jutella. Kaikesta sydämestä toivon, että hän toipuu. Ainakin hän kertoi, että oli pikku hiljaa opetellut kuuntelemaan myös omia tarpeitaan, että hänkin on ihminen. Erityisesti kävelylenkit olivat olleet tervehdyttäviä.
Kävimme lähellä sijaitsevalla hautausmaalla. Siellä touhusi kastelukannujen kanssa pari miestä, joita tervehdimme. Laitettuamme kukat äidin ja isän haudalle katselin tarkemmin toista miestä. Hänen piirteensä olivat jotakuinkin tutut, joskin hiukan ryppyjä ja lihakerrosta oli ilmaantunut niiden päälle. Jatkoimme jutustelua. Puhuimme Veneheitosta, kotikylästäni. Miehen sukunimikin putkahti esille jostakin.
- Oletkos Kettusia?
- No oon, mutta mistä sinä Veneheiton asiat nuin hyvin tunnet?
- Minä oon Ruumannin Marja-Liisa.
- No voe hyvänen aeka sentään, niinpä taijatkin olla. Hei Matti, täällä on Ruumannin Marja-Liisa! hän huuteli toiselle.
Meillä oli kotona kuppila, jossa kylän miehet kävivät istuskelemassa. Hänkin pelasi innokkaasti pajatsoa, se hänestä oli jäänyt erityisesti mieleen kuin myös pysty asento. Ja sitä puhetta piisasi, Veneheiton asiat päivittyivät.
Tunsin selkämme takana tuijotuksen. Käännyin katsomaan: kaupanhoitajahan se siellä seisoi. Nainen, joka oli opastanut minut työelämän saloihin ollessani apulaisena kylän sekatavarakaupassa. Hän neuvoi huljuttelemaan valkoisiksi menneet makkarapötköt puhtaaksi vedellä ja olemaan myymättä illodiiniä joillekin tietyille miehille ryyppyaineeksi. Opastipa hän olemaan piittaamatta yhdestä kortonkeja ostavasta isännästä, joka lymyili aina hyllyjen takana, kunnes kaikki muut olivat poistuneet kaupasta. Sen jälkeen hän kysyi kovalla äänellä kortonkeja, ja minua aina hirveästi jännitti moinen ostelu. (Varmaan se jännitti häntäkin, koska posket olivat niin punaiset, sen muistan!)
Kaupanhoitaja oli polkaissut toista kymmenen kilometrin matkan pyörällään hoitamaan sukulaistensa hautoja. Hän ilahtui suunnattomasti nähtyään minut ja kertoi Taivaan Isän korjanneen hänet taas polkukuntoon täksi kesäksi. Hän oli useampaankin otteeseen kärsinyt masennuksesta ja oli juuri ennen juhannusta päässyt sairaalasta.
Kiltti nainen, joka oli minun muistikuvissani ollut aina iloinen. Hän huolehti kaupan tavaratilaukset, ränsistyneen kaupan lämmitykset viikonloppuisinkin, oli rukoushuoneella vahtimestarina miehensä kanssa ja lämmitti senkin.Hän otti vastaan paketoidun kakkaläjän kaupan portailta, kun eräs emäntä oli närkästynyt, että tämän miehelle oli myyty keskikaljaa. Kaiken kukkuraksi hän muutti miehensä kanssa kotiinsa huolehtimaan äidistään, vaikka sisaruskatras oli isohko. Kai siinä jo heikompikin uupuisi moisesta uhrautuvuudesta ja kilttiydestä!
Oli ihana nähdä häntä ja saada jutella. Kaikesta sydämestä toivon, että hän toipuu. Ainakin hän kertoi, että oli pikku hiljaa opetellut kuuntelemaan myös omia tarpeitaan, että hänkin on ihminen. Erityisesti kävelylenkit olivat olleet tervehdyttäviä.
perjantai 14. elokuuta 2009
Pikapalautus
Läksimme sitten lomamatkalle Lappiin. Siinä Kärsämäen kohdalla sain viestin, että kommunikaattorini on noudettavissa huollosta. Siis mitä? Senhän piti olla matkalla Tsekkiin!
Siispä valtuutin Mikon huoltoon katsomaan, mikä siellä odotti: UUSI kommunikaattori. Siihen oli unohtunut vain siirtää vanhan kalenteritiedot sun muut. Nähtävästi marmatukseni siis oli tepsinyt. Surku vaan, että puhelin jäi tuhannen kilometrin päähän.
Ukonjärvellä pelasivat kaikkien muiden seuralaisten puhelinyhteydet paitsi minun, joka onneton käytin Soneraa. Sain olla siis ihan rauhassa... Eikä toimivastakaan puhelimesta olisi ollut näin ollen hyötyä.
Siispä valtuutin Mikon huoltoon katsomaan, mikä siellä odotti: UUSI kommunikaattori. Siihen oli unohtunut vain siirtää vanhan kalenteritiedot sun muut. Nähtävästi marmatukseni siis oli tepsinyt. Surku vaan, että puhelin jäi tuhannen kilometrin päähän.
Ukonjärvellä pelasivat kaikkien muiden seuralaisten puhelinyhteydet paitsi minun, joka onneton käytin Soneraa. Sain olla siis ihan rauhassa... Eikä toimivastakaan puhelimesta olisi ollut näin ollen hyötyä.
torstai 6. elokuuta 2009
Huolenpitoa
Tänä aamunakin päätin ottaa päivän adrenaliiniruiskeen selvittelemällä taas puhelimeni kohtaloa. Samat soittokierrokset. Kolmannen soiton jälkeen laite löytyikin matkalta Tsekkiin ja ainakin kaksi viikkoa menisi ennen kuin saisin sen takaisin.
Paljastui, etteivät varapuhelimet kuuluneet palveluun ja minulle muistutettiin, että olin itse takuuehtojen mukaan vastuussa, jos puhelimeni sisältö katoaisi. Varmuuskopion he kyllä olivat minulle eri maksusta saaneet otettua, mutta se oli jo hävitetty tietoturvasyistä viime viikkoisen kerran jälkeen. Olin tietysti siitä kiitollinen, koska jokuhan olisi saattanut pölliä kalenterini ja mennä puhumaan puolestani työhyvinvoinnista. (Toisaalta, parempihan se kuitenkin olisi, jos edes joku menisi.)
Olin tietysti pyytänyt varmistamaan toisellakin kerralla, että varmuuskopio on olemassa. Pimentyneestä laitteesta kun on äärimmäisen vaikea mitään kopiota ottaa.
Nyt sitten olen menossa Lappiin viikoksi. Todelliselle lomalle. Yliopistomme ihana puhelinpalvelu sai minulle järkättyä "mokkulan" tietokoneeseeni (muutamassa tunnissa), jolla voisin hoitaa yhteyksiä. Mutta en muistanut, ettenhän saa sitä asennettua, koska siihen tietoturvasyistä tarvitaan meillä tietokonekeskuksen tunnukset.
Paljastui, etteivät varapuhelimet kuuluneet palveluun ja minulle muistutettiin, että olin itse takuuehtojen mukaan vastuussa, jos puhelimeni sisältö katoaisi. Varmuuskopion he kyllä olivat minulle eri maksusta saaneet otettua, mutta se oli jo hävitetty tietoturvasyistä viime viikkoisen kerran jälkeen. Olin tietysti siitä kiitollinen, koska jokuhan olisi saattanut pölliä kalenterini ja mennä puhumaan puolestani työhyvinvoinnista. (Toisaalta, parempihan se kuitenkin olisi, jos edes joku menisi.)
Olin tietysti pyytänyt varmistamaan toisellakin kerralla, että varmuuskopio on olemassa. Pimentyneestä laitteesta kun on äärimmäisen vaikea mitään kopiota ottaa.
Nyt sitten olen menossa Lappiin viikoksi. Todelliselle lomalle. Yliopistomme ihana puhelinpalvelu sai minulle järkättyä "mokkulan" tietokoneeseeni (muutamassa tunnissa), jolla voisin hoitaa yhteyksiä. Mutta en muistanut, ettenhän saa sitä asennettua, koska siihen tietoturvasyistä tarvitaan meillä tietokonekeskuksen tunnukset.
keskiviikko 5. elokuuta 2009
Enpä siis ihmettele, miksi kirjekyyhkyjä tarvittaisiin
Työt ovat lähteneet tahmeasti liikkeelle. Kommunikaattorini pimeni vielä lomalla ollessa, mutta sain sen huollosta takaisin, ennen kuin läksimme itärajalle. Ilo oli liian aikainen: siitä olivat kadonneet kentät eli rikki mikä rikki.
Vein sen uudestaan tiistaina huoltoon ja se luvattiin takaisin täksi aamuksi. Huollosta oli kuitenkin eilen illalla tullut viesti, että se onkin lähetetty keskuskorjaamolle. Siis ihan noin vain.
MISSÄ SEMMOINEN ON JA MILLOIN SAAN SEN TAKAISIN? Siinähän on minun kalenterini enkä edes tiedä, mitä tänään tapahtuu. Ei muuta kuin soittamaan huoltoon, joka sijaitsee yliopiston vieressä.
- En minä voi tietää, kaukanko kestää, sanoi poika ja antoi minulle numeron, josta sitä voisi tiedustella.
Nokian care (?) vastattiin saamastani numerosta. Keskustelin kahdenkin ihmisen kanssa. He ihmettelivät, miksi heidän numeronsa oli annettu minulle. Eihän puhelinta heillä ollut.
- En minä syytä tiedä, mutta haluan sen takaisin tai paha perii.
Lopulta sain taas uuden numeron, johon se heidän mielestään olisi voitu lähettää. Sieltä huollosta taas sanottiin, ettei heillä ole puhelintani eikä sen pitäisi heillä ollakaan, vaan Tsekissä. Miksi heidän numeronsa oli minulle annettu, sieltä hämmästeltiin ja neuvottiin taas palamaan alkuun.
Ja yliopistonkadun huollosta ihmeteltiin, miksei keskuskorjaamossa tiedetty mitään. Kyllä se Tsekkiin menee, arveli poika. Ja kysyttyäni aikataulua, hän arveli sen kestävän viikon, kaksi tai kolmekin. Ja jos minä siitä kalenterini haluaisin itselleni, se pitäisi ensiksi pyytää Tsekistä takaisin ja taas uudestaan lähettää se sinne... JA SIINÄ ON TAKUU VOIMASSA.
Otin käyttööni vanhan puhelimeni enkä yrittänyt enää iltapäivällä nostaa verenpainettani, koska muistin ihan ilman kalenteriani, että minun piti mennä käymään yskäni vuoksi lääkärillä.
Joku tietysti sanoisi, että siirry paperikalenteriin. Olen kuitenkin kymmenen vuotta toiminut vain sähköisellä kalenterilla ja aina tähän saakka selvinnyt oikeisiin paikkoihin miltei oikeana aikana, tai myöhästyminen ei ole ainakaan kalenterista johtunut.
Tässähän taas huomiselle puuhaa, varsinkin, kun uusissa tiloissamme ei vielä toimi lainkaan nettiyhteys. Enpä siis ihmettele, miksi kirjekyyhkyjä yritettiin salakuljettaa Suomeen. Minäkin haluaisin yhden.
Vein sen uudestaan tiistaina huoltoon ja se luvattiin takaisin täksi aamuksi. Huollosta oli kuitenkin eilen illalla tullut viesti, että se onkin lähetetty keskuskorjaamolle. Siis ihan noin vain.
MISSÄ SEMMOINEN ON JA MILLOIN SAAN SEN TAKAISIN? Siinähän on minun kalenterini enkä edes tiedä, mitä tänään tapahtuu. Ei muuta kuin soittamaan huoltoon, joka sijaitsee yliopiston vieressä.
- En minä voi tietää, kaukanko kestää, sanoi poika ja antoi minulle numeron, josta sitä voisi tiedustella.
Nokian care (?) vastattiin saamastani numerosta. Keskustelin kahdenkin ihmisen kanssa. He ihmettelivät, miksi heidän numeronsa oli annettu minulle. Eihän puhelinta heillä ollut.
- En minä syytä tiedä, mutta haluan sen takaisin tai paha perii.
Lopulta sain taas uuden numeron, johon se heidän mielestään olisi voitu lähettää. Sieltä huollosta taas sanottiin, ettei heillä ole puhelintani eikä sen pitäisi heillä ollakaan, vaan Tsekissä. Miksi heidän numeronsa oli minulle annettu, sieltä hämmästeltiin ja neuvottiin taas palamaan alkuun.
Ja yliopistonkadun huollosta ihmeteltiin, miksei keskuskorjaamossa tiedetty mitään. Kyllä se Tsekkiin menee, arveli poika. Ja kysyttyäni aikataulua, hän arveli sen kestävän viikon, kaksi tai kolmekin. Ja jos minä siitä kalenterini haluaisin itselleni, se pitäisi ensiksi pyytää Tsekistä takaisin ja taas uudestaan lähettää se sinne... JA SIINÄ ON TAKUU VOIMASSA.
Otin käyttööni vanhan puhelimeni enkä yrittänyt enää iltapäivällä nostaa verenpainettani, koska muistin ihan ilman kalenteriani, että minun piti mennä käymään yskäni vuoksi lääkärillä.
Joku tietysti sanoisi, että siirry paperikalenteriin. Olen kuitenkin kymmenen vuotta toiminut vain sähköisellä kalenterilla ja aina tähän saakka selvinnyt oikeisiin paikkoihin miltei oikeana aikana, tai myöhästyminen ei ole ainakaan kalenterista johtunut.
Tässähän taas huomiselle puuhaa, varsinkin, kun uusissa tiloissamme ei vielä toimi lainkaan nettiyhteys. Enpä siis ihmettele, miksi kirjekyyhkyjä yritettiin salakuljettaa Suomeen. Minäkin haluaisin yhden.
Eka kertaa hevosen selässä
Viikonloppuna vierailimme nuorimman poikamme tyttöystävän äidin ja avopuolison luona itärajan tuntumassa Laikossa. Heillä on siellä ihana maatila, viisi hevosta, kolme kissaa ja kolme koiraa. Siispä tilaisuus tuli minullekin ratsastaa eka kertaa elämässäni Marjutin opastuksella. Aurinko paistoi, niityt kukkivat. Alma-hevonen oli iso, mutta säyseä. Kyllä hiukan pelotti- ihmetytti myös, miten paljon täytyy tietää, jotta pystyy ohjaamaan. Opin kääntymään, ehkä se eka kerraksi riitti.
sunnuntai 2. elokuuta 2009
Ja sitten sairaaksi
Mieheni oli kipeä koko Sisilian matkan ajan. Keuhkoihin sattui ja horkka vaivasi. Kuitenkin hän jaksoi kiivetä Etnallekin, vaikka myönsikin, ettei enää pysty metriäkään ylemmäksi. Liekö ollut sikaflunssaa?
Minäkin sain taudin kotiin tultua. Sitä yskää oli vaikea kestää, tuntui kuin keuhkot olisivat tulleet pihalle. Niinpä menin apteekkiin kysymään vahvinta yskänlääkettä. Tarjoilivat minulle jotakin Resilania, mutta sanoin, etteikö löytyisi yhtään vahvempaa. Tiskin alta sainkin Mustan parran yskäntippoja, tosin 100 milliä. Sen sitten kippasin pikku hiljaa ja jo helpotti.
Mutta vieläkin keuhkot huutavat ilmaa. Lomalta ei viitsinyt lähteä lääkäriin, mutta kaipa nyt täytyy pistäytyä keuhkoja valittamassa.
Poikammekin sai meiltä flunssan. Kertoi, ettei ole moisessa taudissa ollut pitkään aikaan. Jalat eivät kantaneet, keuhkot olivat kipeät, kuumettakin tuli. Mutta nyt on jo parempi olo.
Minäkin sain taudin kotiin tultua. Sitä yskää oli vaikea kestää, tuntui kuin keuhkot olisivat tulleet pihalle. Niinpä menin apteekkiin kysymään vahvinta yskänlääkettä. Tarjoilivat minulle jotakin Resilania, mutta sanoin, etteikö löytyisi yhtään vahvempaa. Tiskin alta sainkin Mustan parran yskäntippoja, tosin 100 milliä. Sen sitten kippasin pikku hiljaa ja jo helpotti.
Mutta vieläkin keuhkot huutavat ilmaa. Lomalta ei viitsinyt lähteä lääkäriin, mutta kaipa nyt täytyy pistäytyä keuhkoja valittamassa.
Poikammekin sai meiltä flunssan. Kertoi, ettei ole moisessa taudissa ollut pitkään aikaan. Jalat eivät kantaneet, keuhkot olivat kipeät, kuumettakin tuli. Mutta nyt on jo parempi olo.
Hellettä paossa
Juuri sinä päivänä, kun täällä alkoi helle juhannuksen jälkeen, läksimme Sisiliaan. Ja juuri sinä päivänä alkoi kylmyys, kun palasimme. Olimme varanneet auton Catanian lentokentälle, josta suuntasimme kohti Nebradan luonnonpuistoaluetta.
Netistä varaamamme yksinäisellä huipulla 1235 metrin korkeudessa sijaitsevan majoituspaikan pihalla oli hyytävän kylmää, alle 10 astetta, ja sisälläkin hampaat kalisivat. Olimme toki ihmetelleet, miksei esitteessä mainittu huoneen ilmastoinnista, mutta rouva oli vastannut tiedusteluumme, että sitä ei täällä tarvita, vaan pikemminkin lisäpeittoja. Muita turisteja ei ollut vuorilla eikä laaksoissa. Ystävällinen pariskunta näytti huoneemme, josta avautui laakson takaa huikaiseva Etnan lumihuippu. Olimme poikamme ja hänen avopuolisonsa kanssa ainoat vieraat.
Illalla isäntä laittoi meille yksinkertaista, mutta herkullista ruokaa. Keskustelussa paljastui, että isäntä oli eläkkeelle jäänyt opettaja, jonka sukujuuret oli jäljitetty ainakin 1200 -luvulle. Hän oli aloittanut juuri historian opinnot yliopistossa. Tietokone oli auki ruokailuhuoneessa ja siihen kertyi koko ajan uutta kirjoitusta. Se paljastui artikkeliksi uskonnollisista kokemuksista. Hän oli loistava kokki: eteemme loihdittiin milloin paikallisista sienistä ja isoista valkoisista liotetuista pavuista tehtyä pastakastiketta, milloin täytettyä mustekalaa tai valkosipulille tuoksuvaa parsakaalimuhennosta.
Rouva puolestaan huolehti jälkiruuista, hänellä tosin sattui pieniä hajamielisyyspuuskia: toisinaan inkivääriä tupsahti liikaa vanukkaaseen tai kakku jäi uuniin palamaan. Hän pesi pyykkimme vaellustemme jälkeen eikä antanut meidän edes ripustaa niitä kuivumaan. Pariskunta oli pitänyt maatilamatkailuhotellia neljä vuotta.
Valitsimme vaelluskohteita parista mukana olevasta opaskirjasta. Ensiksi kuljimme 1700 metrin korkeudessa viileissä pyökki- ja orjanlaakerimetsiköissä. Karjankellojen ihmeellinen kilinä ja kolina rytmitti matkantekoamme: näimme lampaita, hevosia, vuohia, mustia sikoja ja lehmiä, jotka mollottivat meitä vetisin silmin. Myös pari järveä osui reitille.
Seuraava vaellus oli mieleenpainuvin. Läksimme pienen kylän hautausmaalta laaksoon, josta kapusimme taas pikku hiljaa vuorelle. Reittiä ei ollut mitenkään merkitty. Italiankielinen opaskirjakin oli suurpiirteinen, toisin kuin englanninkielinen, joka oli kertonut minuutintarkasti etenemisestä. Niinpä eksyimme, koska emme tajunneet kirjassa mainituksi rautaportiksi lukossa olevaa porttia. Palasimme kuitenkin sille ja löysimme aidasta läpimenokohdan. Sitten tuli tenkkapoo: ”laskeudu ilman pakollista tietä tammimetsän läpi laaksoon noin tunnin verran pitäen tietynniminen vuori oikealla puolella koko ajan”. Siellä olisi muulipolku, joka johtaisi takaisin kylään.
Mennäkö vai palatako viiden tunnin matka takaisin, kun iltakin alkoi jo olla käsillä? Paluu tuntui mahdottomalta, ja olihan meillä kompassi mukana. Siinä sitten laskeuduttiin toinenkin tunti. Silmiemme eteen avautui huikaiseva näkymä kumpuilevia laaksonrinteitä, lehmihakoja ja ohdakeniittyjä. Muulipolkua ei tullut vastaan, mutta helpotukseksemme löysimme karjapaimenen istumassa kiveltä. Poikamme tiedusteli häneltä italiaksi vuorten nimiä, jotta osaisimme takaisin.
- En minä ole koskaan tullut ajatelleeksi niiden nimiä, hän sanoi iloisesti.
Ja meille kun on aina tärkeätä tietää millimetrin tarkkuudella, missä olemme! (Tässä vaiheessa meinasi jo epätoivo iskeä.) Lopulta löysimme toisen karjaansa katsomaan tulleen miehen, joka osasi neuvoa meille oikean muulipolun kymmenien joukosta. Horjuimme kylään - kahdeksan tunnin jälkeen. Kylmä olut maistui taivaalliselta!
Etnallekin piti kiivetä. Näkymä oli pysäyttävä vuoden 2002 purkauksen jäljiltä: hiihtohissin pylväät töröttivät vinksallaan jähmettyneessä laavavirrassa. Myös pystyyn kuolleita valkoisia puunrunkoja retkotti siellä täällä. Oli lämmintä ja huumaava tuoksu lehahti rinteen maanpeitekukkasista, jotka olivat jo ehtineet värittää mustuutta. Kiipeäminen oli raskasta, koska piti mennä suoraan ylöspäin. Pikku hiljaa ilma viileni, kylmeni, tunkeutui luihin. 2500 metristä löysimme yhden keltaista rikkiä tunkevan pienehkön kraaterin emmekä jaksaneet enää jatkaa matkaa. Onneksemme, sillä laskeutuessamme pilviverho alkoi nousta alhaalta päin päällemme. Ilma pimeni ja alkoi ukkostaa. Jo autossa ollessamme saimme päällemme valtavan vesisuihkun ja isoja rakeita.
Oli siellä kyllä lämmintäkin: yhden kerran, kun kuljimme itärannikolla turistipaikkojen läheisyydessä. Mutta harvoin virtaavat kyyneleet niin vuolaina kuin hyvästellessämme isäntäpariskuntaa. Harvoin unohtuvat työt niin täydellisesti kuin vuorikarjan kilikelloja kuunnellessa.
Netistä varaamamme yksinäisellä huipulla 1235 metrin korkeudessa sijaitsevan majoituspaikan pihalla oli hyytävän kylmää, alle 10 astetta, ja sisälläkin hampaat kalisivat. Olimme toki ihmetelleet, miksei esitteessä mainittu huoneen ilmastoinnista, mutta rouva oli vastannut tiedusteluumme, että sitä ei täällä tarvita, vaan pikemminkin lisäpeittoja. Muita turisteja ei ollut vuorilla eikä laaksoissa. Ystävällinen pariskunta näytti huoneemme, josta avautui laakson takaa huikaiseva Etnan lumihuippu. Olimme poikamme ja hänen avopuolisonsa kanssa ainoat vieraat.
Illalla isäntä laittoi meille yksinkertaista, mutta herkullista ruokaa. Keskustelussa paljastui, että isäntä oli eläkkeelle jäänyt opettaja, jonka sukujuuret oli jäljitetty ainakin 1200 -luvulle. Hän oli aloittanut juuri historian opinnot yliopistossa. Tietokone oli auki ruokailuhuoneessa ja siihen kertyi koko ajan uutta kirjoitusta. Se paljastui artikkeliksi uskonnollisista kokemuksista. Hän oli loistava kokki: eteemme loihdittiin milloin paikallisista sienistä ja isoista valkoisista liotetuista pavuista tehtyä pastakastiketta, milloin täytettyä mustekalaa tai valkosipulille tuoksuvaa parsakaalimuhennosta.
Rouva puolestaan huolehti jälkiruuista, hänellä tosin sattui pieniä hajamielisyyspuuskia: toisinaan inkivääriä tupsahti liikaa vanukkaaseen tai kakku jäi uuniin palamaan. Hän pesi pyykkimme vaellustemme jälkeen eikä antanut meidän edes ripustaa niitä kuivumaan. Pariskunta oli pitänyt maatilamatkailuhotellia neljä vuotta.
Valitsimme vaelluskohteita parista mukana olevasta opaskirjasta. Ensiksi kuljimme 1700 metrin korkeudessa viileissä pyökki- ja orjanlaakerimetsiköissä. Karjankellojen ihmeellinen kilinä ja kolina rytmitti matkantekoamme: näimme lampaita, hevosia, vuohia, mustia sikoja ja lehmiä, jotka mollottivat meitä vetisin silmin. Myös pari järveä osui reitille.
Seuraava vaellus oli mieleenpainuvin. Läksimme pienen kylän hautausmaalta laaksoon, josta kapusimme taas pikku hiljaa vuorelle. Reittiä ei ollut mitenkään merkitty. Italiankielinen opaskirjakin oli suurpiirteinen, toisin kuin englanninkielinen, joka oli kertonut minuutintarkasti etenemisestä. Niinpä eksyimme, koska emme tajunneet kirjassa mainituksi rautaportiksi lukossa olevaa porttia. Palasimme kuitenkin sille ja löysimme aidasta läpimenokohdan. Sitten tuli tenkkapoo: ”laskeudu ilman pakollista tietä tammimetsän läpi laaksoon noin tunnin verran pitäen tietynniminen vuori oikealla puolella koko ajan”. Siellä olisi muulipolku, joka johtaisi takaisin kylään.
Mennäkö vai palatako viiden tunnin matka takaisin, kun iltakin alkoi jo olla käsillä? Paluu tuntui mahdottomalta, ja olihan meillä kompassi mukana. Siinä sitten laskeuduttiin toinenkin tunti. Silmiemme eteen avautui huikaiseva näkymä kumpuilevia laaksonrinteitä, lehmihakoja ja ohdakeniittyjä. Muulipolkua ei tullut vastaan, mutta helpotukseksemme löysimme karjapaimenen istumassa kiveltä. Poikamme tiedusteli häneltä italiaksi vuorten nimiä, jotta osaisimme takaisin.
- En minä ole koskaan tullut ajatelleeksi niiden nimiä, hän sanoi iloisesti.
Ja meille kun on aina tärkeätä tietää millimetrin tarkkuudella, missä olemme! (Tässä vaiheessa meinasi jo epätoivo iskeä.) Lopulta löysimme toisen karjaansa katsomaan tulleen miehen, joka osasi neuvoa meille oikean muulipolun kymmenien joukosta. Horjuimme kylään - kahdeksan tunnin jälkeen. Kylmä olut maistui taivaalliselta!
Etnallekin piti kiivetä. Näkymä oli pysäyttävä vuoden 2002 purkauksen jäljiltä: hiihtohissin pylväät töröttivät vinksallaan jähmettyneessä laavavirrassa. Myös pystyyn kuolleita valkoisia puunrunkoja retkotti siellä täällä. Oli lämmintä ja huumaava tuoksu lehahti rinteen maanpeitekukkasista, jotka olivat jo ehtineet värittää mustuutta. Kiipeäminen oli raskasta, koska piti mennä suoraan ylöspäin. Pikku hiljaa ilma viileni, kylmeni, tunkeutui luihin. 2500 metristä löysimme yhden keltaista rikkiä tunkevan pienehkön kraaterin emmekä jaksaneet enää jatkaa matkaa. Onneksemme, sillä laskeutuessamme pilviverho alkoi nousta alhaalta päin päällemme. Ilma pimeni ja alkoi ukkostaa. Jo autossa ollessamme saimme päällemme valtavan vesisuihkun ja isoja rakeita.
Oli siellä kyllä lämmintäkin: yhden kerran, kun kuljimme itärannikolla turistipaikkojen läheisyydessä. Mutta harvoin virtaavat kyyneleet niin vuolaina kuin hyvästellessämme isäntäpariskuntaa. Harvoin unohtuvat työt niin täydellisesti kuin vuorikarjan kilikelloja kuunnellessa.
torstai 18. kesäkuuta 2009
Mieluummin hevosen kuin pendoliinon selässä
Junassa juuri sinä aamuna, kun tavarajuna on singahtanut raiteilta ja vienyt mukanaan ajolangan. Pendoliino lähtee kuitenkin Tampereelta klo 7, vaikka lipunmyynnissä ei oikein tiedettykään, mikä lähtee ja mikä ei. Heillä ei ollut muuta keinoa kuin lähettää yksi lipunmyyjistä laiturille katsomaan.
Samankaltainen tiedottamisen vaikeus leimaa aamun alkavia tunteja. Kuulutus ei kuulu mutta alkuklingahduksesta tietää jonkun puhuvan, muttei saa selvää, mitä hän sanoo. Lähden etsimään konnaria, muissakaan vaunuissa kuulutus ei kuulu, saan selville. Kun sitten saan konduktöörin käsiini, hän kertoo, ettei kaukoliikenteen ohjauksessa ole kuin yksi puhelin, johon kaikki konduktöörit yrittävät nyt epätoivoisesti soittaa. Hän ei tiedä, missä mennään. Siis sen hän tietää, että kello on 9.30 ja emme ole edes Toijalassa. Kuulutan tämän vähäisen tiedon muissakin vaunuissa mennessäni paikalleni.
Viemärin haju on tunkeutunut vaunuun. Vieläkään ei mitään uutta ja muminaa kovaäänisestä. Yritän taas etsiä konnaria, mutta joku tietää kertoa hänen kulkevan ulkokautta.
Puhelimeni soi. Joku myyntimieheltä kuulostava kysyy tilannettani.
- Et kai ole vain missään hevosen selässä? Hän aloittaa sopivasti.
- Toivoisin, että olisin, mutta olen kyllä vain pendoliinossa, joka on jo muutaman tunnin yrittänyt Helsinkiin.
Myyjä kauppaa kahvia syöpäsairaiden lasten hyväksi. Ei syntynyt kauppaa, oli sen verran huono hetki.
Pendoliino oli Helsingissä klo 11.
Miten nykyaikana hevosenkyytikin olisi nopeampaa? Ja ettei tieto kulje, ei se kulkenut palatessakaan. Hyppäsin maitojunaan, jonka piti mennä Hämeenlinnaan. Onneksi kuulin, että Hämeenlinnasta onkin bussikyyti Tampereelle. Hämeenlinnassa odotti vain kaksi bussia, mutta onnistuin tunkemaan itseni toiseen. Matka kesti yhteensä kolme tuntia.
Samankaltainen tiedottamisen vaikeus leimaa aamun alkavia tunteja. Kuulutus ei kuulu mutta alkuklingahduksesta tietää jonkun puhuvan, muttei saa selvää, mitä hän sanoo. Lähden etsimään konnaria, muissakaan vaunuissa kuulutus ei kuulu, saan selville. Kun sitten saan konduktöörin käsiini, hän kertoo, ettei kaukoliikenteen ohjauksessa ole kuin yksi puhelin, johon kaikki konduktöörit yrittävät nyt epätoivoisesti soittaa. Hän ei tiedä, missä mennään. Siis sen hän tietää, että kello on 9.30 ja emme ole edes Toijalassa. Kuulutan tämän vähäisen tiedon muissakin vaunuissa mennessäni paikalleni.
Viemärin haju on tunkeutunut vaunuun. Vieläkään ei mitään uutta ja muminaa kovaäänisestä. Yritän taas etsiä konnaria, mutta joku tietää kertoa hänen kulkevan ulkokautta.
Puhelimeni soi. Joku myyntimieheltä kuulostava kysyy tilannettani.
- Et kai ole vain missään hevosen selässä? Hän aloittaa sopivasti.
- Toivoisin, että olisin, mutta olen kyllä vain pendoliinossa, joka on jo muutaman tunnin yrittänyt Helsinkiin.
Myyjä kauppaa kahvia syöpäsairaiden lasten hyväksi. Ei syntynyt kauppaa, oli sen verran huono hetki.
Pendoliino oli Helsingissä klo 11.
Miten nykyaikana hevosenkyytikin olisi nopeampaa? Ja ettei tieto kulje, ei se kulkenut palatessakaan. Hyppäsin maitojunaan, jonka piti mennä Hämeenlinnaan. Onneksi kuulin, että Hämeenlinnasta onkin bussikyyti Tampereelle. Hämeenlinnassa odotti vain kaksi bussia, mutta onnistuin tunkemaan itseni toiseen. Matka kesti yhteensä kolme tuntia.
keskiviikko 10. kesäkuuta 2009
Tuhat loistavaa aurinkoa
Ajan paljon autolla. Viime päivinä on seuranani ollut mielenkiintoinen tuttavuus: CD:ltä kuunneltava romaani. Olen suorastaan kaivannut autoon, niin mukaansatempaava on ollut Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Se kertoo Afganistanissa asuvan kahden naisen tarinan: Mariamin ja Lailan. Välillä kertomus on niin järkyttävä, että kuuntelu on pitänyt lopettaa ja kerätä voimia.
Tarina vie sielun silmät taistelutantereelle: laajemmalla rintamalla käydään jatkuvaa sotaa milloin mitäkin vastaan, kotirintamalla taas miestä vastaan. Rauhan aikaa ei paljoa tunneta, naisen keinot ovat kuitenkin ihan mitättömät. Mutta silti, terveellinen kertomus myös siitä, kuinka pienistä hetkistä voi löytyä iloa ja onnea kaiken kurjuuden ja epäoikeudenmukaisuuden keskellä.
Tarina vie sielun silmät taistelutantereelle: laajemmalla rintamalla käydään jatkuvaa sotaa milloin mitäkin vastaan, kotirintamalla taas miestä vastaan. Rauhan aikaa ei paljoa tunneta, naisen keinot ovat kuitenkin ihan mitättömät. Mutta silti, terveellinen kertomus myös siitä, kuinka pienistä hetkistä voi löytyä iloa ja onnea kaiken kurjuuden ja epäoikeudenmukaisuuden keskellä.
maanantai 8. kesäkuuta 2009
Kuitti omasta tyhmyydestä?
Yhtenä päivänä kesäkuun alussa jonotin tovin taksia Jyväskylän rautatieasemalla, takanani seisoi vielä parikymmentä ihmistä. Siksi kuulutin kovalla äänellä, olisiko joku menossa Jyväskylän Paviljonkiin, hän pääsisi samalla kyydillä. Kukaan ei ilmoittautunut.
Istuin taksiin ja kerroin osoitteen. Samalla kysäisin, mahtoiko Paviljonki olla kaukanakin?
- Itse asiassa selän takana. Olisit päässyt sinne radan yli menevän jalankulkusillan kautta. Mutta kun olen painanut taksamittarin päälle, niin ajetaan sinne. On niitä lyhempiäkin matkoja tehty, esimerkiksi tuohon kadun toisella puolella olevaan hotelliin.
En saanut sanaa suustani. Niinpä körötin takapenkillä, täydellisesti munautuneena taksijonon ihmisten juuri minun tyhmyyteni havaitseva katse niskassani. Että on siinä rouva, ei jaksa 50 metriä kävellä.
Taksi kierteli sitten sinne, 8 euroa. Kiitos. Kenelläpä muulla on kuitti tyhmyydestään? Vai oliko se omasta?
Istuin taksiin ja kerroin osoitteen. Samalla kysäisin, mahtoiko Paviljonki olla kaukanakin?
- Itse asiassa selän takana. Olisit päässyt sinne radan yli menevän jalankulkusillan kautta. Mutta kun olen painanut taksamittarin päälle, niin ajetaan sinne. On niitä lyhempiäkin matkoja tehty, esimerkiksi tuohon kadun toisella puolella olevaan hotelliin.
En saanut sanaa suustani. Niinpä körötin takapenkillä, täydellisesti munautuneena taksijonon ihmisten juuri minun tyhmyyteni havaitseva katse niskassani. Että on siinä rouva, ei jaksa 50 metriä kävellä.
Taksi kierteli sitten sinne, 8 euroa. Kiitos. Kenelläpä muulla on kuitti tyhmyydestään? Vai oliko se omasta?
sunnuntai 7. kesäkuuta 2009
Insinööri "ruuvattavana"
Palasin Oulusta Helsingin kautta koneella vastaväitöstilaisuudesta ja sieltä Tampereelle miltei keskiyöllä. Lentokentällä näin Arja-Riitan, teknillisen yliopiston kirjastonjohtajan, joka jutteli Sirnön Minnan kanssa. Menin heidän luokseen kyselemään kuulumisia. Arja-Riitta oli tulossa Belgiasta ja Minna vaalireissulta räntäsateisesta Kainuusta.
Arja-Riitta oli saanut juuri vilkaista olympiatulta, jota tamperelaiset toivat Kreikasta ,ja oli oikein innoissaan. Tulen tuojien seurue oli ollut Arja-Riitan mielestä pienessä tuiterissa lukuun ottamatta tulen kantajaa.
- Eivät ne ole humalassa, ei tuommoista saa puhua ääneen, ärähti meidän takaa muuan nainen. Vilkaisimme olkamme yli ja ojentaja sattuikin olemaan tunnetun tamperelaispoliitikon vaimo.
Lentokoneessa oli täyttä ja istahdin vapaalle paikalle. Mies kysyi, mitä naisia oikein olimme. Kerroin, että kaksi meistä on yliopistolla työssä ja kolmas on kansanedustaja.
- Vai olette te vähän parempia, oikeita järkinaisia…
Selitin, että kyllä me ihan tavallisia ollaan. Hän kertoi olevansa insinööri ja tulossa ruuvauskurssilta.
- Niin miltä?
- Olen ollut Robertin ruuvattavana Ranskassa. Enkä ikinä olisi kuvitellut, että se oli niin mielenkiintoista. Olen luullut, että osaan jo kaikki eikä minun enää tarvitse mitään opetella. Minulla on auto ja motskari ja olen neljänkymmenen.
Aloin kiinnostua hänen päänruuvauskurssista. Missä ihmeessä hän on ollut?
- Meidän firman, Nokia Capasitatorsin, osti pääomasijoittaja,jos tiedät. Sitä pannaan nyt uuteen uskoon. Minun oli pakko mennä viikon kurssille Pariisiin. Lähdin sinne todella vastahakoisesti, mutta se oli jotakin semmoista yllättävää, että sisälläni heräsi pieni oppija. Että psykologia voi olla noin kiinnostavaa... Meitä höykyytettiin viikko. Luulin osaavani olla koutsi, koska olen ollut urheiluvalmentaja. Mutta sehän on ihan erilaista koutsata alaisia. Meidän piti katsoa peiliin joka välissä. Meidän piti opetella puhumaan uudella tavalla ”non violent communicationin” keinoin. Uskomatonta. Me teimme harjoituksia rekrytoinneista ristiriitatilanteiden käsittelyyn. Olen ihan hämmentynyt ja sekaisin.
Hän oli niin innoissaan, että melkein ratkesi liitoksistaan. Hän selosti, kuinka heistä tehtiin nelikenttiä ja vielä nekin jaettiin kuuteen osaan. Että ei ole hyvä olla vain manageri, vaan pitäisi olla leaderi.
Toivottavasti Robertin ruuvaustaito yltää myös siihen, että opitut siirtyvät maanantaista lähtien arkeenkin. Pahasti kyllä kuulosti siltä, että siellä haettiin sisäistä sankaria. Herätys ei vain riitä toiminnan muuttamiseen, vaan se vaatii hikeä.
Arja-Riitta oli saanut juuri vilkaista olympiatulta, jota tamperelaiset toivat Kreikasta ,ja oli oikein innoissaan. Tulen tuojien seurue oli ollut Arja-Riitan mielestä pienessä tuiterissa lukuun ottamatta tulen kantajaa.
- Eivät ne ole humalassa, ei tuommoista saa puhua ääneen, ärähti meidän takaa muuan nainen. Vilkaisimme olkamme yli ja ojentaja sattuikin olemaan tunnetun tamperelaispoliitikon vaimo.
Lentokoneessa oli täyttä ja istahdin vapaalle paikalle. Mies kysyi, mitä naisia oikein olimme. Kerroin, että kaksi meistä on yliopistolla työssä ja kolmas on kansanedustaja.
- Vai olette te vähän parempia, oikeita järkinaisia…
Selitin, että kyllä me ihan tavallisia ollaan. Hän kertoi olevansa insinööri ja tulossa ruuvauskurssilta.
- Niin miltä?
- Olen ollut Robertin ruuvattavana Ranskassa. Enkä ikinä olisi kuvitellut, että se oli niin mielenkiintoista. Olen luullut, että osaan jo kaikki eikä minun enää tarvitse mitään opetella. Minulla on auto ja motskari ja olen neljänkymmenen.
Aloin kiinnostua hänen päänruuvauskurssista. Missä ihmeessä hän on ollut?
- Meidän firman, Nokia Capasitatorsin, osti pääomasijoittaja,jos tiedät. Sitä pannaan nyt uuteen uskoon. Minun oli pakko mennä viikon kurssille Pariisiin. Lähdin sinne todella vastahakoisesti, mutta se oli jotakin semmoista yllättävää, että sisälläni heräsi pieni oppija. Että psykologia voi olla noin kiinnostavaa... Meitä höykyytettiin viikko. Luulin osaavani olla koutsi, koska olen ollut urheiluvalmentaja. Mutta sehän on ihan erilaista koutsata alaisia. Meidän piti katsoa peiliin joka välissä. Meidän piti opetella puhumaan uudella tavalla ”non violent communicationin” keinoin. Uskomatonta. Me teimme harjoituksia rekrytoinneista ristiriitatilanteiden käsittelyyn. Olen ihan hämmentynyt ja sekaisin.
Hän oli niin innoissaan, että melkein ratkesi liitoksistaan. Hän selosti, kuinka heistä tehtiin nelikenttiä ja vielä nekin jaettiin kuuteen osaan. Että ei ole hyvä olla vain manageri, vaan pitäisi olla leaderi.
Toivottavasti Robertin ruuvaustaito yltää myös siihen, että opitut siirtyvät maanantaista lähtien arkeenkin. Pahasti kyllä kuulosti siltä, että siellä haettiin sisäistä sankaria. Herätys ei vain riitä toiminnan muuttamiseen, vaan se vaatii hikeä.
perjantai 15. toukokuuta 2009
Kuntien nimet unilääkkeenä
”Minun 90-vuotias äitini luettelee illalla kaikki Suomen kunnat saadakseen unen. Tällä hetkellä hänellä on vaikeata, koska päivällä täytyy tarkistaa, mitkä kunnat ovat vielä olemassa.”
Näin kertoi eräs rouva koulutustilaisuudessa.
Näin kertoi eräs rouva koulutustilaisuudessa.
Työyhteisötaidot koetuksella
Kahvinkeittimen viereisessä huoneessa istuva työntekijä näki aamulla, että laitosapulainen oli kyllä ladannut kahvin, muttei ollut pannut sitä valumaan. Niinpä hän painoi napista kahvinkeittimen päälle ajatellen 70-vuotiasta lääkäriä, joka lähti ajelemaan työhön kaukaa kotoaan jo puoli seitsemältä. Tällä oli tapana ryypätä joka aamu kahvikupillinen ennen työnsä aloittamista.
Kotvan kuluttua laitosapulainen saapui paikalle ja alkoi kysellä kovalla äänellä, kuka oli laittanut kahvin päälle. Virkailija tunnusti ja sanoi, että hän ajatteli ilahduttaa lääkäriä, jolle kupillinen oli niin tärkeä.
- No eikö se voi kotonaan sitä kahvia juoda? Miksi sen täällä tarvitsee sitä tehdä?
Se siitä napinpainalluksesta.
Kotvan kuluttua laitosapulainen saapui paikalle ja alkoi kysellä kovalla äänellä, kuka oli laittanut kahvin päälle. Virkailija tunnusti ja sanoi, että hän ajatteli ilahduttaa lääkäriä, jolle kupillinen oli niin tärkeä.
- No eikö se voi kotonaan sitä kahvia juoda? Miksi sen täällä tarvitsee sitä tehdä?
Se siitä napinpainalluksesta.
keskiviikko 22. huhtikuuta 2009
Ei pidä alistua -kampanja
Upeata, että Työ-ja elinkeinoministeriö piti eilen tiedotustilaisuuden hyvän työn manifestista. Tulee mieleen oma Työrauhan julistuksemme.
Heinolalainen yrittäjä kirjoitti minulle Hesarissa olleen vieraskynä-kirjoitukseni (20.4.2009) innoittamana seuraavasti:
”Kun olemme yhteisellä asialla ja tietoisina omissa töissämme, toivon ihmisten löytävän sisäisen ilon kaikkeen tekemiseen. Myös alitajuinen viesti on tärkeää, koska sekin vaikuttaa mieleen (masennus) ja tukielinsairauksiin eli selkärankaan (alitajunta). Siksi on hyvä, että viestiminen on selkokielistä ja suoraa, kuten kirjoituksessanne oli. Toivon myös että työnantajajärjestöt yms. löytävät kampajoihinsa vielä positiiviset nimiteemat kuten esim. kampanja Emme irtisano ketään (alitajuinen viesti astuu esiin, kun ottaa emme sanan pois) => Me työllistämme työntekijämme-kampanjaksi tai kampanja Älä ruoki lamaa (jälleen viesti alitajuisesti, kun ottaa älä sanan pois) => Nosta Suomi Ylös-kampanjaksi. Siksi kaikella viestillä on yhteys omaan ja muiden hyvinvointiin eli terveyteen. ”
Niinpä aloinkin pohtia, mitä tilalle tähän hyvän työn manifestiin? Ei pidä alistua: voisiko se olla Voin vaikuttaa hyvinvointiini?
Heinolalainen yrittäjä kirjoitti minulle Hesarissa olleen vieraskynä-kirjoitukseni (20.4.2009) innoittamana seuraavasti:
”Kun olemme yhteisellä asialla ja tietoisina omissa töissämme, toivon ihmisten löytävän sisäisen ilon kaikkeen tekemiseen. Myös alitajuinen viesti on tärkeää, koska sekin vaikuttaa mieleen (masennus) ja tukielinsairauksiin eli selkärankaan (alitajunta). Siksi on hyvä, että viestiminen on selkokielistä ja suoraa, kuten kirjoituksessanne oli. Toivon myös että työnantajajärjestöt yms. löytävät kampajoihinsa vielä positiiviset nimiteemat kuten esim. kampanja Emme irtisano ketään (alitajuinen viesti astuu esiin, kun ottaa emme sanan pois) => Me työllistämme työntekijämme-kampanjaksi tai kampanja Älä ruoki lamaa (jälleen viesti alitajuisesti, kun ottaa älä sanan pois) => Nosta Suomi Ylös-kampanjaksi. Siksi kaikella viestillä on yhteys omaan ja muiden hyvinvointiin eli terveyteen. ”
Niinpä aloinkin pohtia, mitä tilalle tähän hyvän työn manifestiin? Ei pidä alistua: voisiko se olla Voin vaikuttaa hyvinvointiini?
lauantai 28. maaliskuuta 2009
Tarvitaanko meillä lomautuksia?
Työntekijät olivat saaneet työnantajaltaan kirjallisen kutsun tilaisuuteen. Otsikossa kysyttiin, tarvitaanko meillä lomautuksia? Työntekijät olivat pelästyneet ja saapuneet paikalle sankoin joukoin.
Kuljetusalan yrittäjä oli pyytänyt työntekijöiltään anteeksi, että oli nämä suotta säikäyttänyt.
”Meillä ei sanota ketään irti, me olemme vakavarainen perheyritys. Tarkoitukseni oli vain kysellä, mitä tehdä, kun meillä on hiukan hiljaisempaa. Ajattelin ehdottaa, että voisimmeko tehdä työtä kolme päivää viikossa ja sitten kahdeksi päiväksi mennä vanhainkotiin tekemään vapaaehtoistyötä, vaikka lukemaan vanhuksille? Ihan normaalilla palkalla.”
Kuulin tämän kertomuksen ollessani Kajjjaanissa Sefen koulutustilaisuudessa.
Kuljetusalan yrittäjä oli pyytänyt työntekijöiltään anteeksi, että oli nämä suotta säikäyttänyt.
”Meillä ei sanota ketään irti, me olemme vakavarainen perheyritys. Tarkoitukseni oli vain kysellä, mitä tehdä, kun meillä on hiukan hiljaisempaa. Ajattelin ehdottaa, että voisimmeko tehdä työtä kolme päivää viikossa ja sitten kahdeksi päiväksi mennä vanhainkotiin tekemään vapaaehtoistyötä, vaikka lukemaan vanhuksille? Ihan normaalilla palkalla.”
Kuulin tämän kertomuksen ollessani Kajjjaanissa Sefen koulutustilaisuudessa.
sunnuntai 22. maaliskuuta 2009
Puheeksiottamisen vaikeus ja puheeksiottamattomuuden hinta
Eräs tuttava puhui työpaikkaongelmastaan ja kysyi, mitä hän voisi tehdä. Hän oli tuurannut työkaverinsa vuorotteluvapaan. Tämän palattua takaisin alkoi mahdoton moittiminen. Kuinka kukaan ei ole osannut tehdä oikealla tavalla hänen työtään.
Heitä on nyt kolme tiimissä ja tämä kolmas soittelee tuttavalleni iltaisin ja itkee, koska hän on erityisesti ollut parjauksen kohteena.
Kysyin, olivatko he puhuneet moittijan kanssa ja kertoneet, miltä tämän puheet heistä tuntuivat. Eivät. Entäs sitten esimiehelle? Eivät, koska esimies on juuri vaihtunut eikä ehkä ymmärtäisi.
Neuvoin kuitenkin, että he sen tekisivät, koska muuten tilanne vain pahenee. Saattaahan olla, ettei tämä työntekijä tiedä, miltä hänen puheensa kuulostavat toisten korvissa. Tuttavakin oli tosi hermostuneen oloinen ja tuntui, ettei työhön meno oikein maittanut. Ajan kysymys, milloin hän itsekin sairastuisi.
Oli kulunut viikko ja kysyin häneltä taas eilen, olivatko he jo keskustelleet asiasta. Eivät olleet. Tuttavani oli saanut tällä välin henkilökohtaisen työnohjaajan ja itkevä kaveri aikoi jäädä sairauslomalle. Tämäkin oli saanut henkilökohtaisen työnohjaajan.
Kuinka vaikeata on ottaa puheeksi! On helpompi sairastua. Tulee aika kalliiksi työnantajallekin, ellei asiaan puututa ajoissa. Ja entäs se kärsimyksen hinta?
Heitä on nyt kolme tiimissä ja tämä kolmas soittelee tuttavalleni iltaisin ja itkee, koska hän on erityisesti ollut parjauksen kohteena.
Kysyin, olivatko he puhuneet moittijan kanssa ja kertoneet, miltä tämän puheet heistä tuntuivat. Eivät. Entäs sitten esimiehelle? Eivät, koska esimies on juuri vaihtunut eikä ehkä ymmärtäisi.
Neuvoin kuitenkin, että he sen tekisivät, koska muuten tilanne vain pahenee. Saattaahan olla, ettei tämä työntekijä tiedä, miltä hänen puheensa kuulostavat toisten korvissa. Tuttavakin oli tosi hermostuneen oloinen ja tuntui, ettei työhön meno oikein maittanut. Ajan kysymys, milloin hän itsekin sairastuisi.
Oli kulunut viikko ja kysyin häneltä taas eilen, olivatko he jo keskustelleet asiasta. Eivät olleet. Tuttavani oli saanut tällä välin henkilökohtaisen työnohjaajan ja itkevä kaveri aikoi jäädä sairauslomalle. Tämäkin oli saanut henkilökohtaisen työnohjaajan.
Kuinka vaikeata on ottaa puheeksi! On helpompi sairastua. Tulee aika kalliiksi työnantajallekin, ellei asiaan puututa ajoissa. Ja entäs se kärsimyksen hinta?
Innostunut rekkakuski
Eräs työhönsä rakastunut nainen oli saanut idean soittaa minulle luettuansa Kangasalan Sanomien kolumnini Kaarinan valinnasta. Olin mökillä ja juuri saunaan lähdössä. Hän oli palannut takaisin rekkakuskiksi, 16 vuoden jälkeen, tauon aikana hän oli tehnyt lapsensa ja ollut muualla työssä.
- Tämä on juuri sitä, mitä minä haluan tehdä. Minulla on vapaus eikä kukaan kurki niskan takana. Toki tässäkin on omat kommervenkkinsä, kun taitokin ehti hiukan ruostua. Esimerkiksi Tampereen keskustassa oli vaikeata saada 25 metrinen rekka taittumaan kadunristeyksissä niin, ettei auto vienyt talonnurkkaa mukanaan.
Hän ei voinut ymmärtää, kuinka monet hänen ikäisensä ovat niin ”uponneita” ja vain miettivät, miten pääsisi sairaslomalle. Hän puolestaan oli ollut vuoden aikana vain yhden päivän sairaslomalla työtapaturman vuoksi – senkin väenväkisin.
Entiset työkaverit ovat epäillen kysyneet Prismassa, kuinka hän viihtyy työssään. Tämä oli vastannut:
- Silmät suorastaan hehkuvat, työ on ihanaa! Ja johan heille tulee siitä paikasta kiire lähteä kotiin tekemään ruskeaa kastiketta.
Hän tunsi siis olevansa vapaa, vaikka todellisuudessa ajotietokone näyttää työnantajalle koko ajan, missä hän ajaa! Kysymys taitaakin olla siis tunteesta.
- Tämä on juuri sitä, mitä minä haluan tehdä. Minulla on vapaus eikä kukaan kurki niskan takana. Toki tässäkin on omat kommervenkkinsä, kun taitokin ehti hiukan ruostua. Esimerkiksi Tampereen keskustassa oli vaikeata saada 25 metrinen rekka taittumaan kadunristeyksissä niin, ettei auto vienyt talonnurkkaa mukanaan.
Hän ei voinut ymmärtää, kuinka monet hänen ikäisensä ovat niin ”uponneita” ja vain miettivät, miten pääsisi sairaslomalle. Hän puolestaan oli ollut vuoden aikana vain yhden päivän sairaslomalla työtapaturman vuoksi – senkin väenväkisin.
Entiset työkaverit ovat epäillen kysyneet Prismassa, kuinka hän viihtyy työssään. Tämä oli vastannut:
- Silmät suorastaan hehkuvat, työ on ihanaa! Ja johan heille tulee siitä paikasta kiire lähteä kotiin tekemään ruskeaa kastiketta.
Hän tunsi siis olevansa vapaa, vaikka todellisuudessa ajotietokone näyttää työnantajalle koko ajan, missä hän ajaa! Kysymys taitaakin olla siis tunteesta.
Kangasalle Kaarina
Hiihtelin naistenpäivän aamuna Vesijärven jäällä kohti Vesaniemeä. Tarkoitukseni oli kiertää Kissakarin saari. Oli miltei hiljaista, vain tikka pärisytti jossakin ja kaukana sinessä häämötti verkolla kävijöitä. Santasaaren kohdalla hymyilevä mummo hiihti vastaan ja kehui lentävää keliä. Toivotin hänelle hyvää naistenpäivää.
Ihana aamu nosti tunteet pintaan (tai liekö se ollut liikunnasta erittyvä mielialahormoni?) Upeata, että saa hiihtää hyviä latuja, ja että polvikin on taas kunnossa joulun alla tapahtuneen koheltamisen jälkeen. Polven kierukan repeämä korjattiin tammikuun lopussa tähystysleikkauksessa, mutta tuntui ihmeelliseltä, että sillä pystyi jo hiihtämään.
Mieleen muistui myös, kuinka tulin ensimmäistä kertaa näihin maisemiin. Olin tavannut ihanan pojan, jonka vanhemmilla oli mökki Kissakarin saaressa. Oli vuosi 1973 ja läksimme katsastamaan mökin. Paunulaisen ikkunasta näin kauniin keväisen koivukujan Pikonlinnaan päin ajettaessa ja sen välistä, maalaispeltojen takaa, pilkotti järvi. Maisema oli mielestäni maailman kaunein, aivan toista kuin karu kotiseutuni.
Silloinen poikaystäväni - nykyinen mieheni - esitteli innokkaasti kaikkia paikkakunnan nähtävyyksiä. Soudimme luonnonpuiston rantaan, pujottelimme sen vehmasta polkua myöten kirkolle ja kävimme katsomassa verikiveä. Kuulin Kaarinoiden tarinoita, jopa laulettuna. Niin paljon mielenkiintoisia naiskohtaloita yhdessä pitäjässä!
Siinä Vesijärven lumilla juolahti päähäni, että menneisyydessä on kyllä vaikuttanut vahvoja naisia, mutta keitä ovat tämän päivän kaarinat? Miksei voitaisi valita joku nainen naistenpäivän kunniaksi Kangasalan Kaarinaksi joka vuosi?
Valinnan perusteena ei saisi olla mikään kauneusleikkaus tai muu tyhjä teko, vaan esille nostettakoon tavallisia naisia, arjen sankareita. Minkähänlainen kiinnostava tarina olisi löytynyt vastaan tulleen mummon elämästä? Oliko häntä kiitetty elämäntyöstään? Tai voisiko kaarina olla Sahalahden broileriteurastamon työntekijä, joka lähetti minulle sähköpostia ja kertoi, ”täytyy sanoa, että nautin työstäni”. Tai joku opettaja, joka päivästä toiseen jaksaa olla kiinnostunut nuorista ja kannustaa heitä kuten Jommun näin tekevän tv-ohjelmassa. Kriteerinä voisi olla siis myös hyvänä ihmisenä ja kaverina oleminen, ei työsuoritus.
Miten Kangasalan Kaarinan esillenostamiskierroksen voisi käytännössä järjestää? Ehkäpä siten, että aluksi koottaisiin ehdokkaita, joista sitten äänestettäisiin yksi vuoden Kaarinaksi. Näin saataisiin esille useampia ihmisiä.
Ihana aamu nosti tunteet pintaan (tai liekö se ollut liikunnasta erittyvä mielialahormoni?) Upeata, että saa hiihtää hyviä latuja, ja että polvikin on taas kunnossa joulun alla tapahtuneen koheltamisen jälkeen. Polven kierukan repeämä korjattiin tammikuun lopussa tähystysleikkauksessa, mutta tuntui ihmeelliseltä, että sillä pystyi jo hiihtämään.
Mieleen muistui myös, kuinka tulin ensimmäistä kertaa näihin maisemiin. Olin tavannut ihanan pojan, jonka vanhemmilla oli mökki Kissakarin saaressa. Oli vuosi 1973 ja läksimme katsastamaan mökin. Paunulaisen ikkunasta näin kauniin keväisen koivukujan Pikonlinnaan päin ajettaessa ja sen välistä, maalaispeltojen takaa, pilkotti järvi. Maisema oli mielestäni maailman kaunein, aivan toista kuin karu kotiseutuni.
Silloinen poikaystäväni - nykyinen mieheni - esitteli innokkaasti kaikkia paikkakunnan nähtävyyksiä. Soudimme luonnonpuiston rantaan, pujottelimme sen vehmasta polkua myöten kirkolle ja kävimme katsomassa verikiveä. Kuulin Kaarinoiden tarinoita, jopa laulettuna. Niin paljon mielenkiintoisia naiskohtaloita yhdessä pitäjässä!
Siinä Vesijärven lumilla juolahti päähäni, että menneisyydessä on kyllä vaikuttanut vahvoja naisia, mutta keitä ovat tämän päivän kaarinat? Miksei voitaisi valita joku nainen naistenpäivän kunniaksi Kangasalan Kaarinaksi joka vuosi?
Valinnan perusteena ei saisi olla mikään kauneusleikkaus tai muu tyhjä teko, vaan esille nostettakoon tavallisia naisia, arjen sankareita. Minkähänlainen kiinnostava tarina olisi löytynyt vastaan tulleen mummon elämästä? Oliko häntä kiitetty elämäntyöstään? Tai voisiko kaarina olla Sahalahden broileriteurastamon työntekijä, joka lähetti minulle sähköpostia ja kertoi, ”täytyy sanoa, että nautin työstäni”. Tai joku opettaja, joka päivästä toiseen jaksaa olla kiinnostunut nuorista ja kannustaa heitä kuten Jommun näin tekevän tv-ohjelmassa. Kriteerinä voisi olla siis myös hyvänä ihmisenä ja kaverina oleminen, ei työsuoritus.
Miten Kangasalan Kaarinan esillenostamiskierroksen voisi käytännössä järjestää? Ehkäpä siten, että aluksi koottaisiin ehdokkaita, joista sitten äänestettäisiin yksi vuoden Kaarinaksi. Näin saataisiin esille useampia ihmisiä.
maanantai 9. maaliskuuta 2009
Vanhanen kieltää seuraavaksi sairastamisen
Vielä sananen eläkesopasta. Ongelmana meillä ei ole normaalille vanhuuseläkkeelle siirtyvien ikä, vaan työkyvyttömyyseläkkeelle joutuvien suuri määrä ja ikä, joka laskee virallista eläkkeellesiirtymisikää (pari vuotta sitten teimme selvityksen työuran jatkamisen keinoista, jolloin saimme tilastoista selville, että työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyvien ikä oli keskimäärin runsas 50 vuotta. Lukua toki vääristää se, että mukana on erittäin nuoriakin henkilöitä.
Vuonna 2007 myönnetyistä eläkkeistä 44 % johtui normaalille eläkkeelle siirtymisestä, 38 % työkyvyttömyyseläkkeelle ja 19 % työttömyyseläkkeelle siirtymisestä. Kaikkiaan runsas 66000 suomalaista siirtyi eläkkeelle tuona vuonna.
Mielenterveysongelmat sekä tuki- ja liikuntaelinsairaudet muodostavat kaksi kolmasosaa eläköitymisen syistä. Siksi olisi erittäin tärkeätä kehittää työelämää eikä käyttää pakkokonsteja. Joka tapauksessa työkyvyttömyys antaa väylän eläköitymiseen, jos olo on työssä huono. Pelättävissä tietysti on, että kun pääministeri seuraavan kerran hoitaa kuntoaan, hän keksii kieltää sairastamisen!
Vuonna 2007 myönnetyistä eläkkeistä 44 % johtui normaalille eläkkeelle siirtymisestä, 38 % työkyvyttömyyseläkkeelle ja 19 % työttömyyseläkkeelle siirtymisestä. Kaikkiaan runsas 66000 suomalaista siirtyi eläkkeelle tuona vuonna.
Mielenterveysongelmat sekä tuki- ja liikuntaelinsairaudet muodostavat kaksi kolmasosaa eläköitymisen syistä. Siksi olisi erittäin tärkeätä kehittää työelämää eikä käyttää pakkokonsteja. Joka tapauksessa työkyvyttömyys antaa väylän eläköitymiseen, jos olo on työssä huono. Pelättävissä tietysti on, että kun pääministeri seuraavan kerran hoitaa kuntoaan, hän keksii kieltää sairastamisen!
keskiviikko 25. helmikuuta 2009
Työtä työhyvinvoinnin asiantuntijoille
Annoin Hämeen radiolle haastattelun hallituksen esityksestä eläkeiän nostamiseksi Pasilan asemalla tänään.
- Mikä ensimmäiseksi tuli mieleen, kun kuulit tästä, kysyi toimittaja.
- Työn lisäystä, työhyvinvoinnin asiantuntijoille ainakin riittää tekemistä. Ja kyllä tekemistä riittää työpaikoillakin, koska luottamus on rikkoutunut. Miksikö? Ikäihmiset on laitettu eläkeputkeen vailla mahdollisuutta ”kunnialliseen” eläkkeelle jäämiseen. Miten he nyt voisivat luottaa, että heillä ylimalkaan on töitä tarjolla jatkossakaan. Heitä on nöyryytetty ja kyykytetty, kymmenien vuosien raatamisesta on palkintona ollut työttömyys.
- Lain rustaaminen on tyypillistä suomalaista säätelyhallitsemista. Lailla on patistettava ihmiset ruotuun. Eikö kepin sijasta pitäisi tarjota porkkanaa? Mistä syystä työstä paetaan myös vapaaehtoisesti? Jokaisellahan olisi mahdollisuus jatkaa 67 vuoteen jo nytkin.
- Toisaalta miksikä ei… yksilölliset ratkaisut, ylimääräiset vapaapäivät, työajan lyhentäminen, palautumisen mahdollistaminen, kokemustiedon oikea arvostaminen. Siinä joitakin asioita, jotka voisivat vaikuttaa.
- Oppimisen kyvystähän se ei ole kiinni, sillä missään ei sanota, että ihminen lakkaa oppimasta 60 vuoden jälkeen. Ikäihmisellä on kokemuksen kautta karttunutta viisautta.
***
Sitten tapasin asemalla tutun alle kolmekymppisen opiskelijatytön, joka kertoi juuri laittaneensa Facebookiin aamuisia pohdintojaan. Häntä masensi kaksikin asiaa: ensiksikin se, että eläkkeelle pääsisi vasta 65-vuotiaana ja toiseksi, että hän pääsee työelämään vasta 35-vuotiaana. Siispä kannattaisiko muuttaa Hollantiin, jossa armokuolema olisi mahdollinen…
Sitä paitsi: pakkohan meikäläisten on jatkaa työssä, kun vapaaehtoiset eläkesäästöt ovat huvenneet pohjalukemiin. Ainakin niin kauan, että kurssit alkavat taas nousta ja silloin taas tarvittaisiin oikeasti ikäihmisiäkin työelämässä.
- Mikä ensimmäiseksi tuli mieleen, kun kuulit tästä, kysyi toimittaja.
- Työn lisäystä, työhyvinvoinnin asiantuntijoille ainakin riittää tekemistä. Ja kyllä tekemistä riittää työpaikoillakin, koska luottamus on rikkoutunut. Miksikö? Ikäihmiset on laitettu eläkeputkeen vailla mahdollisuutta ”kunnialliseen” eläkkeelle jäämiseen. Miten he nyt voisivat luottaa, että heillä ylimalkaan on töitä tarjolla jatkossakaan. Heitä on nöyryytetty ja kyykytetty, kymmenien vuosien raatamisesta on palkintona ollut työttömyys.
- Lain rustaaminen on tyypillistä suomalaista säätelyhallitsemista. Lailla on patistettava ihmiset ruotuun. Eikö kepin sijasta pitäisi tarjota porkkanaa? Mistä syystä työstä paetaan myös vapaaehtoisesti? Jokaisellahan olisi mahdollisuus jatkaa 67 vuoteen jo nytkin.
- Toisaalta miksikä ei… yksilölliset ratkaisut, ylimääräiset vapaapäivät, työajan lyhentäminen, palautumisen mahdollistaminen, kokemustiedon oikea arvostaminen. Siinä joitakin asioita, jotka voisivat vaikuttaa.
- Oppimisen kyvystähän se ei ole kiinni, sillä missään ei sanota, että ihminen lakkaa oppimasta 60 vuoden jälkeen. Ikäihmisellä on kokemuksen kautta karttunutta viisautta.
***
Sitten tapasin asemalla tutun alle kolmekymppisen opiskelijatytön, joka kertoi juuri laittaneensa Facebookiin aamuisia pohdintojaan. Häntä masensi kaksikin asiaa: ensiksikin se, että eläkkeelle pääsisi vasta 65-vuotiaana ja toiseksi, että hän pääsee työelämään vasta 35-vuotiaana. Siispä kannattaisiko muuttaa Hollantiin, jossa armokuolema olisi mahdollinen…
Sitä paitsi: pakkohan meikäläisten on jatkaa työssä, kun vapaaehtoiset eläkesäästöt ovat huvenneet pohjalukemiin. Ainakin niin kauan, että kurssit alkavat taas nousta ja silloin taas tarvittaisiin oikeasti ikäihmisiäkin työelämässä.
tiistai 24. helmikuuta 2009
Vapaa on vain umpihanki
Päivä alkoi lupaavasti. Liian varhainen herääminen aamulla pohtimaan työasioita. Rahojen riittävyyttä, projektien käynnistämistä, tekemättömiä töitä. Jo seitsemältä työpaikalla. Ensimmäiseksi käyn käsiksi Aluekeskusohjelman tuntiseurantaan viime syksyltä. Tunnit on merkittävä, laskettava prosentit, paljonko on kulunut siihen ja tähän, jotta saisi laskuttaa 1,25 kuukauden työpanoksen palkan.
Itse asiassa yliopistolain uudistamisen yhteydessä on protestoitu holhouksen lisääntymistä, vapaudenriistoa yliopistolaisilta. Niin mitä? Me olemme riistäneet sen jo itse. Sole Tm -ajankäytön seuranta velvoittaa pitämään kirjaa tehdyistä työtunneista, kuitenkaan sitä ei voi käyttää palkanlaskennan apuna, mikä olisi järkevää. Minulla on noin 10 projektia, joista tiimimme leipänsä ansaitsee. Meidän täytyy aina etukäteen tietää, mistä seuraavan kuukauden palkat maksetaan. Sitten jälkikäteen korjaillaan, jos tarve vaatii ja projektilla ei olekaan rahaa.
Entäs Matkatravel. Matkalaskut kulkevat sähköisesti paikasta toiseen, ne numerotarkistetaan ja asiatarkistetaan ja hyväksytään ja laitetaan yliopiston hallintoon (neljä ihmistä jo ennen sitä on käsitellyt laskua vaikkakin vain sähköisesti)ja maksetaan, jos maksetaan. Viimeksi laitoin parkkimaksukuitin mukaan, koska olin raahannut tavaraa työrauhan julistustilaisuuteen Helsingin yliopistolle ja pysäköin rakennuksen lähelle. Sitä ei olisi saanut tehdä, niinpä varsinaisen asiatarkastuksen jälkeen kululasku tuli takaisin hallinnosta. Olin jo sitä ennen antanut selityksen, miksi laskuni oli viivästynyt. Se olisi pitänyt tehdä kuukauden sisällä ja luulin että kahden. Niinpä se sama lasku kulki edestakaisin eri ihmisten kesken, kyseinen summa oli 6 euroa.
Kun olin saanut tehtyä kyseisen ajankäytön seurannan, menin keittämään kahvia toimittajalle ja valokuvaajalle. Laitoin kupit sievästi tarjottimelle, keksiä ja muutakin särvintä. Annoin haastattelun työelämän tilasta.
Tämän jälkeen kävin taas Soleen käsiksi, koska tämän vuoden tuntiseuranta täytyy olla perjantaihin mennessä valmiina. Ehkä tämä iltapäivään mennessä on valmiina.
Ymmärrän, että tarvitaan kontrollia, mutta kuinka paljon. Näennäistä on vapaus, mutta olenhan sen itse valinnut. Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki, kirjoitti Hellaakoski aikoinaan. Ja siitä hangesta sain viime sunnuntaina kokemusta. Hiihdin voimakkaassa lumimyräkässä Vesijärven jäällä. Latu oli tukossa, lumi jäätyi suksenpohjiin, päässä humisi. Olin ihan umpiväsynyt, kun palasin. Silti piti lähteä matkaan ja jälkikäteen tuli hyvä olo. Siis olisiko kuitenkin umpihanki parempi kuin aurattu latu?
Itse asiassa yliopistolain uudistamisen yhteydessä on protestoitu holhouksen lisääntymistä, vapaudenriistoa yliopistolaisilta. Niin mitä? Me olemme riistäneet sen jo itse. Sole Tm -ajankäytön seuranta velvoittaa pitämään kirjaa tehdyistä työtunneista, kuitenkaan sitä ei voi käyttää palkanlaskennan apuna, mikä olisi järkevää. Minulla on noin 10 projektia, joista tiimimme leipänsä ansaitsee. Meidän täytyy aina etukäteen tietää, mistä seuraavan kuukauden palkat maksetaan. Sitten jälkikäteen korjaillaan, jos tarve vaatii ja projektilla ei olekaan rahaa.
Entäs Matkatravel. Matkalaskut kulkevat sähköisesti paikasta toiseen, ne numerotarkistetaan ja asiatarkistetaan ja hyväksytään ja laitetaan yliopiston hallintoon (neljä ihmistä jo ennen sitä on käsitellyt laskua vaikkakin vain sähköisesti)ja maksetaan, jos maksetaan. Viimeksi laitoin parkkimaksukuitin mukaan, koska olin raahannut tavaraa työrauhan julistustilaisuuteen Helsingin yliopistolle ja pysäköin rakennuksen lähelle. Sitä ei olisi saanut tehdä, niinpä varsinaisen asiatarkastuksen jälkeen kululasku tuli takaisin hallinnosta. Olin jo sitä ennen antanut selityksen, miksi laskuni oli viivästynyt. Se olisi pitänyt tehdä kuukauden sisällä ja luulin että kahden. Niinpä se sama lasku kulki edestakaisin eri ihmisten kesken, kyseinen summa oli 6 euroa.
Kun olin saanut tehtyä kyseisen ajankäytön seurannan, menin keittämään kahvia toimittajalle ja valokuvaajalle. Laitoin kupit sievästi tarjottimelle, keksiä ja muutakin särvintä. Annoin haastattelun työelämän tilasta.
Tämän jälkeen kävin taas Soleen käsiksi, koska tämän vuoden tuntiseuranta täytyy olla perjantaihin mennessä valmiina. Ehkä tämä iltapäivään mennessä on valmiina.
Ymmärrän, että tarvitaan kontrollia, mutta kuinka paljon. Näennäistä on vapaus, mutta olenhan sen itse valinnut. Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki, kirjoitti Hellaakoski aikoinaan. Ja siitä hangesta sain viime sunnuntaina kokemusta. Hiihdin voimakkaassa lumimyräkässä Vesijärven jäällä. Latu oli tukossa, lumi jäätyi suksenpohjiin, päässä humisi. Olin ihan umpiväsynyt, kun palasin. Silti piti lähteä matkaan ja jälkikäteen tuli hyvä olo. Siis olisiko kuitenkin umpihanki parempi kuin aurattu latu?
tiistai 3. helmikuuta 2009
Ystävyydelle
Sinä päivänä paistoi aurinko kotimme pihalla Veneheitossa. Oli vuosi 1967, vasemmalla Ritva, Mirja, Matti ja minä keltaoransseissa aurinkolaseissa.
”Ei ole sattumia. On merkityksiä, on tarkoitus ja kerroksia, kerros kerroksen päällä-.
Aika huuhtoo ihmiset erilleen, tai välimatka, joskus vaikka kuinka läheiset, ei sähköpostilla voi kuin päivittää tietoja, joulukorttiin ei mahdu edes muuttunut osoite.” Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin.
Lapsuuden ystävä on kuollut. Vielä jouluna vaihdoimme kortteja, hän kertoi uudesta kissastaan Blossomista. Nyt häntä ei ole. Suruviesti hätkähdytti, koska hän lähti meistä serkuksista ensimmäisenä.
Ritva, joka tuli meille pohjoiseen kyläilemään kesäisin. Hänen vanhempansa olivat myös kummejani. He toivat minulle tuliaisina milloin mitäkin. Erityisesti muistan punapohjaisen ruusuilla koristellun mekkokankaan. Kummisetä on jo kuollut, mutta kummitädilleni tämä on kova paikka. 83-vuotiaalle Tuulikille, jonka muisti on terävämpi kuin omani.
Olin vasta 12 ikäinen, kun karkasimme Ritvan kanssa vintiltä palotikkaita myöten Höpölään tansseihin. Ensimmäistä tangoa kompuroidessani näin äidin aamutakissaan tanssipaikan ovella nyrkkiään heristelemässä: ”Tytöt, äkkiä kotia!” Ja niin jäi ensimmäinen tanssittaja keskelle lattiaa ja poistuin naama punaisena äidin mukaan.
Niin paljon lämpimiä muistoja. Olin 14 -vuotiaana Turussa koko kesän hoitamassa serkkupoikaani. Siellä seikkailimme Ritvan kanssa ensimmäisten ihastusten ja märkien suudelmien seassa, maailmaa odottaen.
Kävimme eilen murheen murtamalla kummitädilläni Turussa - pääsimme, koska olin sairaslomalla, sisareni vapaapäivällä ja Jussi ajoi autoa. Eräs huoltoasema muistutti, kuinka liftasimme tulevan mieheni Jussin kanssa sen kohdalla Ritvan ja Robinin häihin Turkuun 1974. Pääsimme siitä mersuun. Kuljettaja kysyi, mihin olimme matkalla? Häihin! Hän järkyttyi, koska luuli meidän liftaavan omiin häihimme.
Ritva löysi aviomiehen Englannista ja muuttikin sinne. Mies menehtyi syöpään toista kymmentä vuotta sitten, mutta Ritva jäi kotiinsa eikä palannut Suomeen. Tapasimme viimeksi hänen isänsä hautajaissa.
Huonosti olen pitänyt yhteyttä ja nyt on liian myöhäistä päivittää ystävyyttä. Se kuitenkin pysyy, vaikka maailma huuhtoikin erilleen.
lauantai 31. tammikuuta 2009
Entistä ehompi
Joulun alla onnistuin lentämään yliopiston ulkoportaat sellaisella kierteellä, että polvi hajosi. Siinä sitten odottelemaan paranemista ja kun kipu vain paheni, oli tähystysleikkaus edessä. Kalenterista oli pakko tyhjentää pari viikkoa opetusta, kiitos hyvien kumppaneiden se onnistui.
Olin ollut toisen polven kanssa tähystyksessä muutama vuosi sitten. Se ei sujunut järin mallikkaasti, vaan otin lukua alleni polven reiästä lorahtanessa lammikossa autohallin betonisella lattialla lähtiessäni sairaalasta. Ohitseni vilahti hameiden helmoja ja lahkeita, jotka hämmästelivät olotilaani. Varsinkin, kun makasin lattialla yksin. Miehen piti mennä hakemaan ylhäältä sairaalasta pyörätuolia, jolla olisi saanut minut takaisin paikattavaksi. Polvessani oli vielä kauan aikaa semmoinen kipu, että vedet tulivat silmistä. Ja kuukauden päästä häämöttävä lupaus juoksulenkeistä jäi haaveeksi sekin. Juoksu sujui vasta kahdeksan kuukauden kuluttua.
Nuo entiset kokemukset tulivat unissa mieleeni. Oletin kuitenkin, ettei toista kertaa voi käydä noin kurjasti. Ja olin oikeassa. Eilen pääsin jo puolilta päiviltä kotiini, täysin pystyssä ja miltei kivuttomana, vaikka takapuoli olikin vielä puuduksissa. Suurin koettelemus oli vain, kun selkärangastani ei meinannut löytyä puudutuspiikille paikkaa, vaan sitä piti yrittää useaan otteeseen ja erilaisissa sikiöasennoissa. Luulin jo, että koko selkärankani nivelet olivat romahtaneet kasaan samassa ilmalennossa. Onneksi anestesialääkäriltä riitti huumorintajua tulla vielä jälkikäteen lohduttelemaan, ettei selässäni ollut mitään vikaa.Piikki ei vain tänään meinannut upota.
Niinpä nyt makoilen tyytyväisenä, odottelen polven parantumista. Enpä taida uhmata kohtaloani sanomalla, että hyvähän tässä on maata ja lukea romaaneja ja tehdä rästitöitä. Jumalat antaisivat vain kateellisina kunnon kipuja...
Olin ollut toisen polven kanssa tähystyksessä muutama vuosi sitten. Se ei sujunut järin mallikkaasti, vaan otin lukua alleni polven reiästä lorahtanessa lammikossa autohallin betonisella lattialla lähtiessäni sairaalasta. Ohitseni vilahti hameiden helmoja ja lahkeita, jotka hämmästelivät olotilaani. Varsinkin, kun makasin lattialla yksin. Miehen piti mennä hakemaan ylhäältä sairaalasta pyörätuolia, jolla olisi saanut minut takaisin paikattavaksi. Polvessani oli vielä kauan aikaa semmoinen kipu, että vedet tulivat silmistä. Ja kuukauden päästä häämöttävä lupaus juoksulenkeistä jäi haaveeksi sekin. Juoksu sujui vasta kahdeksan kuukauden kuluttua.
Nuo entiset kokemukset tulivat unissa mieleeni. Oletin kuitenkin, ettei toista kertaa voi käydä noin kurjasti. Ja olin oikeassa. Eilen pääsin jo puolilta päiviltä kotiini, täysin pystyssä ja miltei kivuttomana, vaikka takapuoli olikin vielä puuduksissa. Suurin koettelemus oli vain, kun selkärangastani ei meinannut löytyä puudutuspiikille paikkaa, vaan sitä piti yrittää useaan otteeseen ja erilaisissa sikiöasennoissa. Luulin jo, että koko selkärankani nivelet olivat romahtaneet kasaan samassa ilmalennossa. Onneksi anestesialääkäriltä riitti huumorintajua tulla vielä jälkikäteen lohduttelemaan, ettei selässäni ollut mitään vikaa.Piikki ei vain tänään meinannut upota.
Niinpä nyt makoilen tyytyväisenä, odottelen polven parantumista. Enpä taida uhmata kohtaloani sanomalla, että hyvähän tässä on maata ja lukea romaaneja ja tehdä rästitöitä. Jumalat antaisivat vain kateellisina kunnon kipuja...
torstai 29. tammikuuta 2009
Kouluni alkoi aapisetta
Aamulehdessä kerrottiin tänään, että Nokialla vanhemmat olivat kirjelmöineet opettajasta, joka kohtelee kaltoin poikia. Kasvatus- ja opetuslautakunta päätti keskiviikkoiltana, että asian selvittämiseksi aloitetaan tukitoimet. Vanhempien toiveesta ei ketään opettajaa kuitenkin voida erottaa.
Tuli mieleen oma kansakoulun tikkuinen alkutaipaleeni. Vanhemmat olivat sopineet, etteivät laita lapsiaan kouluun, koska halusivat alakoulun opettajan eroa hänen erikoisten opetusmenetelmiensä vuoksi. Naisopettajalla oli varsin selkeä käsitys koulun opetustehtävästä: koulussa piti opettaa uskontoa, laulaa virsiä seisaaltaan ja välillä levätä. Nukkumatunnin aikana poika makasi paripulpetin kannella ja tyttö penkillä. ”Pöljät pojat” saivat istua kuunteluoppilaina takapenkillä, ilman pulpettia.
Lakko ei ollut aukoton, vaan jotkut menivät kuitenkin kouluun. Niinpä itsekin jouduin toisena päivänä hänen eteensä. Opettaja kosti ensimmäisen päivän poissaolon siten, ettei antanut meille poissaolleille aapista. Se oli kova paikka.
Kolmen viikon kuluttua opettaja kuitenkin joutui lähtemään. Helpotus oli suuri, kun uusi opettaja antoi aapisen meille lakossa olleillekin.
Tuli mieleen oma kansakoulun tikkuinen alkutaipaleeni. Vanhemmat olivat sopineet, etteivät laita lapsiaan kouluun, koska halusivat alakoulun opettajan eroa hänen erikoisten opetusmenetelmiensä vuoksi. Naisopettajalla oli varsin selkeä käsitys koulun opetustehtävästä: koulussa piti opettaa uskontoa, laulaa virsiä seisaaltaan ja välillä levätä. Nukkumatunnin aikana poika makasi paripulpetin kannella ja tyttö penkillä. ”Pöljät pojat” saivat istua kuunteluoppilaina takapenkillä, ilman pulpettia.
Lakko ei ollut aukoton, vaan jotkut menivät kuitenkin kouluun. Niinpä itsekin jouduin toisena päivänä hänen eteensä. Opettaja kosti ensimmäisen päivän poissaolon siten, ettei antanut meille poissaolleille aapista. Se oli kova paikka.
Kolmen viikon kuluttua opettaja kuitenkin joutui lähtemään. Helpotus oli suuri, kun uusi opettaja antoi aapisen meille lakossa olleillekin.
tiistai 27. tammikuuta 2009
Vain jättiläisen jalkaan asti
Olin matkalla Helsinkiin aamujunalla. Kaksi vilkasta pikkutyttöä pohtivat syntyjä syviä ja esittivät äidilleen ahkerasti kysymyksiä.
- Jättiläinen on iso, mutta se ei pysty nostamaan maapalloa, tuumiskeli toinen tytöistä. -Mutta äiti, pystyykö Jumala nostamaan maapallon?
- Kyllä Jumala jaksaa nostaa maapallon, vastasi äiti.
- Jumalahan on pieni, vain jättiläisen jalkaan asti, mutta silti se pystyy nostamaan maapallon, ihmetteli taas toinen.
- Mutta pystyykö Jumala nostamaan hainkin? kysyi taas toinen äidiltään.
Mieleen muistui oma lapsuus. Kuvittelin, että Jumala on kotini ohitse päivittäin pyöräilevä mylläri. Hän oli ihan valkoinen jauhoisissa haalareissaan. Minusta hän säteili aina valoa: hän oli aina hymyssäsuin, posket pyöreinä ja silmät säihkyen. Liekö tuntenut työn iloa!
Voisikohan ihminen, tuskin jättiläisen varpaan kokoinen, tehdä nyt jotakin tässä pimeydessä? Viestit Emme irtisano ketään – ja Lamankaatamiskampanjoista kertovat siitä.
Tavallinen ihminenkin voi vaikuttaa huolehtimalla toisista ja itsestään. Uusin tutkimuskooste Valtiokonttorista kertoo siitä. Liikunta, elintavoista ja ergonomiasta huolehtiminen sopivat jokaiselle. Lisätietoja: www.valtiokonttori.fi/Public/default.aspx?contentid=28201
- Jättiläinen on iso, mutta se ei pysty nostamaan maapalloa, tuumiskeli toinen tytöistä. -Mutta äiti, pystyykö Jumala nostamaan maapallon?
- Kyllä Jumala jaksaa nostaa maapallon, vastasi äiti.
- Jumalahan on pieni, vain jättiläisen jalkaan asti, mutta silti se pystyy nostamaan maapallon, ihmetteli taas toinen.
- Mutta pystyykö Jumala nostamaan hainkin? kysyi taas toinen äidiltään.
Mieleen muistui oma lapsuus. Kuvittelin, että Jumala on kotini ohitse päivittäin pyöräilevä mylläri. Hän oli ihan valkoinen jauhoisissa haalareissaan. Minusta hän säteili aina valoa: hän oli aina hymyssäsuin, posket pyöreinä ja silmät säihkyen. Liekö tuntenut työn iloa!
Voisikohan ihminen, tuskin jättiläisen varpaan kokoinen, tehdä nyt jotakin tässä pimeydessä? Viestit Emme irtisano ketään – ja Lamankaatamiskampanjoista kertovat siitä.
Tavallinen ihminenkin voi vaikuttaa huolehtimalla toisista ja itsestään. Uusin tutkimuskooste Valtiokonttorista kertoo siitä. Liikunta, elintavoista ja ergonomiasta huolehtiminen sopivat jokaiselle. Lisätietoja: www.valtiokonttori.fi/Public/default.aspx?contentid=28201
torstai 15. tammikuuta 2009
Ketään ei irtisanota, upeaa
Semmoinen meno Senaatintorilla työrauhan julistuspäivänä: tori ammotti tyhjyttään. Toki siellä oli yksi rekka, mutta ei se julistajia olisi häirinnyt. Mutta täytyy sanoa, että Helsingin yliopiston juhlasali oli viehättävä ja parempikin paikka julistukselle. Väkeä olisi saanut olla enemmän, mutta jostakinhan se on aloitettava. Otimme julistuksen videolle ja pian se on nähtävissä www.uta.fi/synergos.
Työrauhan julistustekstissä peräänkuulutin työnantajan vastuuta työntekijöistään, jotta se tulevaisuudessakin saisi työvoimaa eikä työvoimapulaa. Nyt sitten Aamulehdessä tuotiin esille Pekka Markula, joka puuhaa Ketään ei irtisanota -nettisivustoja yhteistyössä Pirkanmaan yrittäjien kanssa. Upeaa!
PM-Juomatukun toimitusjohtaja Markula on listannut myös monta positiivista asiaa uutisvirrasta: palkansaajien ostovoima kasvaa viisi prosenttia, tuloverotus kevenee ja korkotaso on alhaalla.
Tämä on toivon psykologiaa. Psykologinen pääoma, jota on mitattu ihmisen toiveikkuudella, optimistisuudella, sitkeydellä, joustavuudella ja kyvykkyydellä, on yhteydessä hyvään suoritukseen. Se helpottaa myös tuen vastaanottamista työkavereilta.
Muistuupa mieleen 1990-luvun alku, jolloin ryhdyin Saarioisten koulutuspäälliköksi. Silloin minua kiinnosti kovasti optimistinen ajattelutapa, jolla uskoin olevan yhteyksiä myös sairastumisalttiuteen. Pessimistinen ajattelustrategia näkyy Martin Seligmanin mukaan korkeana sairastavuutena, jopa passiivisutena ja äärimmilleen vietynä opittuna avuttomuutena. Optimismia voi oppia.
Työrauhan julistustekstissä peräänkuulutin työnantajan vastuuta työntekijöistään, jotta se tulevaisuudessakin saisi työvoimaa eikä työvoimapulaa. Nyt sitten Aamulehdessä tuotiin esille Pekka Markula, joka puuhaa Ketään ei irtisanota -nettisivustoja yhteistyössä Pirkanmaan yrittäjien kanssa. Upeaa!
PM-Juomatukun toimitusjohtaja Markula on listannut myös monta positiivista asiaa uutisvirrasta: palkansaajien ostovoima kasvaa viisi prosenttia, tuloverotus kevenee ja korkotaso on alhaalla.
Tämä on toivon psykologiaa. Psykologinen pääoma, jota on mitattu ihmisen toiveikkuudella, optimistisuudella, sitkeydellä, joustavuudella ja kyvykkyydellä, on yhteydessä hyvään suoritukseen. Se helpottaa myös tuen vastaanottamista työkavereilta.
Muistuupa mieleen 1990-luvun alku, jolloin ryhdyin Saarioisten koulutuspäälliköksi. Silloin minua kiinnosti kovasti optimistinen ajattelutapa, jolla uskoin olevan yhteyksiä myös sairastumisalttiuteen. Pessimistinen ajattelustrategia näkyy Martin Seligmanin mukaan korkeana sairastavuutena, jopa passiivisutena ja äärimmilleen vietynä opittuna avuttomuutena. Optimismia voi oppia.
torstai 8. tammikuuta 2009
Työrauhan julistus
Työrauhan julistus on sitten kolmannen kerran, yhtä aikaa Helsingissä ja Valkeakoskella. Helsingin järjestelyt eivät ole sujuneet hyvissä merkeissä Senaatintorin suhteen. Ei ole ollut rauhaa ja hyvää tahtoa. Kun olimme saaneet jo luvat kaupungilta, seurakunnalta ja poliisilta, niin paljastui, että samana päivänä on valoshown purkutilaisuus. Alussa löytyikin neuvotteluhalua ja tahtoa, että purku pysäytettäisiin siksi puoleksi tunniksi, jonka tilaisuutemme kestäisi. Mutta sitten yllättäen joulun alla tahto loppui ja olisimme joutuneet trukkien ja rekkojen sekaan työmaan keskelle. Vielä kyseltiinkin, että onhan meillä tapaturmavakuutukset kunnossa…
Onneksi pääsimme yliopiston juhlasaliin, vaikka tietoa siirrosta on nyt sitten hankala levittää. Eikä siinä kaikki: kun alkusyksystä saimme jo kaksikin ministeriä suostumaan tilaisuuteen, niin matkan varrella he ovat pudonneet pelistä muiden kiireiden vuoksi. Ja kolmaskin sitten sanoi lopulta einsä eilen.
Uskon kuitenkin asiaamme, nyt on mitä sopivin hetki vedota toivon ja yhteisöllisyyden puolesta. Eikä pahitteeksi olisi vastuullisen henkilöstöpolitiikankaan sanoma. Huolimatta yritysjohdon puheista, että työnantajan vastuu loppuu täsmälleen siihen, kun työntekijä poistuu talosta irtisanomisen jälkeen, olen toista mieltä. Semmoinen yritys menestyy, joka kohtelee työntekijöitään arvostavasti. Siispä maanantaina Helsinkiin.
Valkeakosken tilaisuus on jo kolmatta kertaa, kaupunginjohtaja Markku Auvinen lukee Päivölässä julistuksen aamun seminaarin jälkeen. Ben Fuhrman kertoo, miten hyvä henki tehdään. Se menee jo rutiinilla.
Onneksi pääsimme yliopiston juhlasaliin, vaikka tietoa siirrosta on nyt sitten hankala levittää. Eikä siinä kaikki: kun alkusyksystä saimme jo kaksikin ministeriä suostumaan tilaisuuteen, niin matkan varrella he ovat pudonneet pelistä muiden kiireiden vuoksi. Ja kolmaskin sitten sanoi lopulta einsä eilen.
Uskon kuitenkin asiaamme, nyt on mitä sopivin hetki vedota toivon ja yhteisöllisyyden puolesta. Eikä pahitteeksi olisi vastuullisen henkilöstöpolitiikankaan sanoma. Huolimatta yritysjohdon puheista, että työnantajan vastuu loppuu täsmälleen siihen, kun työntekijä poistuu talosta irtisanomisen jälkeen, olen toista mieltä. Semmoinen yritys menestyy, joka kohtelee työntekijöitään arvostavasti. Siispä maanantaina Helsinkiin.
Valkeakosken tilaisuus on jo kolmatta kertaa, kaupunginjohtaja Markku Auvinen lukee Päivölässä julistuksen aamun seminaarin jälkeen. Ben Fuhrman kertoo, miten hyvä henki tehdään. Se menee jo rutiinilla.
maanantai 5. tammikuuta 2009
Kirkkaalla pinnalla
Uusi vuosi alkoi Vahojärvellä ainutlaatuisissa olosuhteissa. Kuohuviinit voitiin nauttia järven päällä. Olkoon uusi vuosikin ihmeitä täynnä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
