Olipas todella ihana käydä katsomassa kotikylän raittia viime viikolla matkalla pohjoiseen. Yövyimme Oulujärven aavalla rannalla. Aurinko helotti, järvi oli tyyni. Hiekkaa piisasi joka suuntaan.
Kävimme lähellä sijaitsevalla hautausmaalla. Siellä touhusi kastelukannujen kanssa pari miestä, joita tervehdimme. Laitettuamme kukat äidin ja isän haudalle katselin tarkemmin toista miestä. Hänen piirteensä olivat jotakuinkin tutut, joskin hiukan ryppyjä ja lihakerrosta oli ilmaantunut niiden päälle. Jatkoimme jutustelua. Puhuimme Veneheitosta, kotikylästäni. Miehen sukunimikin putkahti esille jostakin.
- Oletkos Kettusia?
- No oon, mutta mistä sinä Veneheiton asiat nuin hyvin tunnet?
- Minä oon Ruumannin Marja-Liisa.
- No voe hyvänen aeka sentään, niinpä taijatkin olla. Hei Matti, täällä on Ruumannin Marja-Liisa! hän huuteli toiselle.
Meillä oli kotona kuppila, jossa kylän miehet kävivät istuskelemassa. Hänkin pelasi innokkaasti pajatsoa, se hänestä oli jäänyt erityisesti mieleen kuin myös pysty asento. Ja sitä puhetta piisasi, Veneheiton asiat päivittyivät.
Tunsin selkämme takana tuijotuksen. Käännyin katsomaan: kaupanhoitajahan se siellä seisoi. Nainen, joka oli opastanut minut työelämän saloihin ollessani apulaisena kylän sekatavarakaupassa. Hän neuvoi huljuttelemaan valkoisiksi menneet makkarapötköt puhtaaksi vedellä ja olemaan myymättä illodiiniä joillekin tietyille miehille ryyppyaineeksi. Opastipa hän olemaan piittaamatta yhdestä kortonkeja ostavasta isännästä, joka lymyili aina hyllyjen takana, kunnes kaikki muut olivat poistuneet kaupasta. Sen jälkeen hän kysyi kovalla äänellä kortonkeja, ja minua aina hirveästi jännitti moinen ostelu. (Varmaan se jännitti häntäkin, koska posket olivat niin punaiset, sen muistan!)
Kaupanhoitaja oli polkaissut toista kymmenen kilometrin matkan pyörällään hoitamaan sukulaistensa hautoja. Hän ilahtui suunnattomasti nähtyään minut ja kertoi Taivaan Isän korjanneen hänet taas polkukuntoon täksi kesäksi. Hän oli useampaankin otteeseen kärsinyt masennuksesta ja oli juuri ennen juhannusta päässyt sairaalasta.
Kiltti nainen, joka oli minun muistikuvissani ollut aina iloinen. Hän huolehti kaupan tavaratilaukset, ränsistyneen kaupan lämmitykset viikonloppuisinkin, oli rukoushuoneella vahtimestarina miehensä kanssa ja lämmitti senkin.Hän otti vastaan paketoidun kakkaläjän kaupan portailta, kun eräs emäntä oli närkästynyt, että tämän miehelle oli myyty keskikaljaa. Kaiken kukkuraksi hän muutti miehensä kanssa kotiinsa huolehtimaan äidistään, vaikka sisaruskatras oli isohko. Kai siinä jo heikompikin uupuisi moisesta uhrautuvuudesta ja kilttiydestä!
Oli ihana nähdä häntä ja saada jutella. Kaikesta sydämestä toivon, että hän toipuu. Ainakin hän kertoi, että oli pikku hiljaa opetellut kuuntelemaan myös omia tarpeitaan, että hänkin on ihminen. Erityisesti kävelylenkit olivat olleet tervehdyttäviä.
tiistai 18. elokuuta 2009
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti