maanantai 25. elokuuta 2008

Kunpa suruvaippa karttaisi tuon pihan

Käväisin katsomassa ystävän ostamaa ryhmäpuutarhamökkiä. Naapuritaloja silmäillessä yhden mökin pihalle tuli rouva, joka kyseli, etsimmekö jotakin. Siinä käteltiin ja hän sanoi tuntevansa minut. Olin ollut häntä kouluttamassaja hän oli tunnistanut minut heti tukkapehkoni väristä.

Rouva oli juuri saanut tietää sairastavansa syöpää. Ensimmäiset rajut solumyrkkyhoidot olivat panneet hänet polvilleen, hän oli joutunut jopa menemään ensiapuun tyttären saattamana. Hoitaja oli haastatellut häntä tiukkaan sävyyn tulon syistä. Tytär oli ehdottanut, etteikö äiti voisi istua kyselyn aikana.

- Ei tähän keskeytyksiä tarvita, oli hoitaja tiuskaissut ja jatkanut kysymyksiään.

Rouva oli pahoittanut mielensä. Hän kertoi myös, ettei hän edes kertaakaan ollut nähnyt hoitavaa lääkäriäkään, jolta olisi voinut kysellä vakavasta sairaudestaan. Nyt hän sitten oli lepäämässä mökillä yksinään, eksyksissään. Sen sijaan lääkäriharjoittelija oli ollut hänelle ystävällinen, minkä vuoksi hän oli lähettänyt harjoittelijalle heti kortin, jossa kiitteli tätä.

Rouva halusi näyttää takapihalta ihmisenkorkuisia auringonhattuja, neitoperhosten rakastamia taimia. Ne olivat täyttäneet hänen puutarhaansa isolta alueelta. (Sain mukaanikin ihania taimia.) Rouva kaipaili neitoperhosia kukkatarhaansa, ne eivät vielä olleet saapuneet. Niiden sijaan suruvaippa oli vieraillut pihalla. Kunpa suruvaippa karttaisi noita kukkasia, ja neitoperhoset liihottelisivat paikalle.

tiistai 12. elokuuta 2008

Rastasverkoilla sääskientorjuntaan


Loma oli ihana. Pää tyhjeni, akut latautuivat uutta virtaa täyteen ja silmätkin kirkastuivat erottamaan oleellisen epäoleellisesta. Siihen tarvittiin kuitenkin paljon aikaa.

Tässäpä joitakin merkittävimpiä asioita, joilla aivot nollaantuivat.

1. Karhu oli kaatanut kompostorin mökillä ja nautiskellut ruuantähteistä. Sen tassun painumat ja raapimisen jäljet kuivikesäkissä muistuttivat, että vaarallista elämää on muuallakin kuin työpaikoilla.

Huokaisinpa helpotuksesta, kun häirikkökarhu oli ammuttu Ikaalissa – yleensä en kyllä eläimenkään kuolemasta iloitse. Mutta, pari viikkoa sen jälkeen oli taas nähty karhu poikasineen uimassa järven yli ja takaisin. Jäljellä on siis vielä ainakin kaksi – susista puhumattakaan.

2. Varaston rakentaminen oli kiinnostavaa, vaikka kevythirret tulivatkin valmiina pihaan. Pohjatyöt, rakennuksen pystyttäminen ja maalaaminen aiheuttivat omat kysymyksensä ja veivät hirveästi aikaa – nelisen viikkoa. Varsinkin, kun koko ajan sai tähyillä taivaalle ja tehdä työtä sadekuurojen välissä. Oli kiva nähdä työnsä jäljet: varasto nökötti paikallaan somana kuin sokerinpala.

3. Matka Kilpisjärvelle alkoi rakentamisen jälkeen mukavissa merkeissä. Hellettä oli vihdoin luvassa – etelään. Olimme sisarusporukkojen perheiden voimin vuokranneet mökin Muonionjoen vierestä.

Menomatkalla juoksimme läpi sukulaiset. Vanhustenhoitotilanne tuntui aika tylyltä Vaalassakin. Enoni vaimo makasi yksin kotinsa kammarissa ja kertoi kaatuneensa jo 30 kertaa. Hänellä kävi toki kodinhoitaja laittamassa ruokaa, ja hän oli jonossa yksityiseen hoitokotiin. Mutta itkua siellä tuherrettiin ja odotettiin noutajaa…

Yövyimme Säräisniemellä entisessä vanhainkodissa- saatiin harjoitella vanhuksena olemista, vaikka eihän se sama paikka enää ollut. Siitä oli tehty Ruununkartano, jossa saattoi majailla edulliseen hintaan. Hautausmaan vieressä, Oulujärven rantaankin vain kivenheitto. Ylhäällä on rauhallinen aamukuva kävelyretkestä järven rantaan.

Oli kiva nähdä serkkuja Kalettomalla, harmi vaan, että sitä tapahtuu niin harvoin. Mutta olipahan jo sielläkin tiedossa, että meidän hoidossa olleet kanit olivat päässeet karkuteille. Kyllä siinä ihmettelemistä piisasi, että miten tieto 500 kilometrin päähän oli kiirinyt.

Paljastui, että Raahessa asuvan serkkuni tyttö Tiina oli ollut harjoittelijana Sentessä, yliopiston erillislaitoksessa. Siellä taas tekee työtään Kolehmaisen Jari, joka tuli vastaan miestäni ja minua Ruutanassa. Olimme kiinnittämässä kanin karkaamisilmoituksia pylväisiin, ja hän oli siitä sitten Tiinalle puhunut.

Poikamme Mikon tyttöystävän Heidin kanit olivat meillä eka päivää hoidossa heidän ulkomaanmatkansa aikana. Jo eka päivänä Oiva-kani pomppasi ulkona olevasta aitauksesta jotenkin karkuun. Seitsemän tunnin etsintä, Jussi istui jo toivottomana portailla. Ja kas, sieltä Oiva kurkkii väsähtäneenä marjakuusien alta. Karkulainen ei tehnyt tenää kiinniotettaessa, vaan suostui suosiolla palaamaan häkkiin Niisku-Neidin nuoltavaksi.

Jussi meni päiväunille hirveän etsinnän päätteeksi, kunnes taas huomasi Oivan karanneen. Silloin astuin kehiin minäkin työmatkalta palattuani ja käynnistin kanijahdin. Ensiksi kuitenkin kiinnitimme kanin karkaamisilmoitukset pitkin kylää. Sen jälkeen kiersin metsiä minäkin ristiin rastiin. Lopulta keksin ottaa mukaani jyväpussin, jota rapistelin kulkiessani. (Se on kanien herkkua.) Pihamaalla kurkkikin Oiva, muttei suinkaan suostunut kiinniotettavaksi, vaan loikki naapurin pihaan. Minä kiireesti perässä.

Se sujahti naapurin auton alle. Niin minä kello 10 illalla maanittelin sitä kontallani. Jo astui ulos naapurin mies, hiukan hämillisenä hän katsoi minua ja kysyi, miksi olin polvillani hänen autonsa vieressä.

- Auta, kani on tuolla alla. Ja niin se sitten saatiin kiinni kolmeen pekkaan.

***

Poikkesimme myös Lapin mummun mökissä, sain sinne serkultani Tuulalta avaimenkin. Mökki sijaitsee Pellon Matinlompolossa. Viimeksi olin ollut siellä runsaat 40 vuotta sitten. Se huokui entistä aikaa – Rytmiradio telineellä, Kyösti Kallion kuva seinällä, ikivanhat huonekalut ja ryhmyiset lankkulattiat.

Näimme sisareni kanssa sielujen silmillä Lapinmummun istumassa keinutuolissa komentamassa meitä hiljaisiksi. Nukuimme nimittäin siskonpeteissä isolla porukalla lattialla. Yhtäkkiä mummu nukahti ja syöksyimme ikkunasta pihalle. Tallella oli myös saunatupa, jossa hän leipoi kampanisuja. Niitty oli täynnään kukkia ja koski kohisi taustalla.

Kilpisjärven tienoo hurmasi. Enhän ollut koskaan ollut niin pohjoisessa kesäaikaan, ainoastaan Pellossa silloin aikojen alussa. Kulleroita, ruohokanukoita, ihmeellisiä punaisia orkidean näköisiä kukkia, vanamoita, kurjenpolvia. Kukkia oli tuntureilla runsaina mattoina, kiitos kalkkipitoisen veden, jota valuu pitkin kevättä.

Sääskiäkin riitti ja ne olivat niin isoja, että jouduimme ripustamaan ikkunaan rastasverkon, joka esti niiden sisääntulon. (Sääskiverkkoa ei lainkaan löytynyt paikallisesta kaupasta.) Lappilaiset kertoivat, että saksalaiset olivat vieneet sääskiä kotiin jopa jakkaroiksi.

On muuten mukavaa olla joskus isommallakin porukalla reissussa.