Entistä ehompi

Joulun alla onnistuin lentämään yliopiston ulkoportaat sellaisella kierteellä, että polvi hajosi. Siinä sitten odottelemaan paranemista ja kun kipu vain paheni, oli tähystysleikkaus edessä. Kalenterista oli pakko tyhjentää pari viikkoa opetusta, kiitos hyvien kumppaneiden se onnistui.

Olin ollut toisen polven kanssa tähystyksessä muutama vuosi sitten. Se ei sujunut järin mallikkaasti, vaan otin lukua alleni polven reiästä lorahtanessa lammikossa autohallin betonisella lattialla lähtiessäni sairaalasta. Ohitseni vilahti hameiden helmoja ja lahkeita, jotka hämmästelivät olotilaani. Varsinkin, kun makasin lattialla yksin. Miehen piti mennä hakemaan ylhäältä sairaalasta pyörätuolia, jolla olisi saanut minut takaisin paikattavaksi. Polvessani oli vielä kauan aikaa semmoinen kipu, että vedet tulivat silmistä. Ja kuukauden päästä häämöttävä lupaus juoksulenkeistä jäi haaveeksi sekin. Juoksu sujui vasta kahdeksan kuukauden kuluttua.

Nuo entiset kokemukset tulivat unissa mieleeni. Oletin kuitenkin, ettei toista kertaa voi käydä noin kurjasti. Ja olin oikeassa. Eilen pääsin jo puolilta päiviltä kotiini, täysin pystyssä ja miltei kivuttomana, vaikka takapuoli olikin vielä puuduksissa. Suurin koettelemus oli vain, kun selkärangastani ei meinannut löytyä puudutuspiikille paikkaa, vaan sitä piti yrittää useaan otteeseen ja erilaisissa sikiöasennoissa. Luulin jo, että koko selkärankani nivelet olivat romahtaneet kasaan samassa ilmalennossa. Onneksi anestesialääkäriltä riitti huumorintajua tulla vielä jälkikäteen lohduttelemaan, ettei selässäni ollut mitään vikaa.Piikki ei vain tänään meinannut upota.

Niinpä nyt makoilen tyytyväisenä, odottelen polven parantumista. Enpä taida uhmata kohtaloani sanomalla, että hyvähän tässä on maata ja lukea romaaneja ja tehdä rästitöitä. Jumalat antaisivat vain kateellisina kunnon kipuja...

Kouluni alkoi aapisetta

Aamulehdessä kerrottiin tänään, että Nokialla vanhemmat olivat kirjelmöineet opettajasta, joka kohtelee kaltoin poikia. Kasvatus- ja opetuslautakunta päätti keskiviikkoiltana, että asian selvittämiseksi aloitetaan tukitoimet. Vanhempien toiveesta ei ketään opettajaa kuitenkin voida erottaa.

Tuli mieleen oma kansakoulun tikkuinen alkutaipaleeni. Vanhemmat olivat sopineet, etteivät laita lapsiaan kouluun, koska halusivat alakoulun opettajan eroa hänen erikoisten opetusmenetelmiensä vuoksi. Naisopettajalla oli varsin selkeä käsitys koulun opetustehtävästä: koulussa piti opettaa uskontoa, laulaa virsiä seisaaltaan ja välillä levätä. Nukkumatunnin aikana poika makasi paripulpetin kannella ja tyttö penkillä. ”Pöljät pojat” saivat istua kuunteluoppilaina takapenkillä, ilman pulpettia.

Lakko ei ollut aukoton, vaan jotkut menivät kuitenkin kouluun. Niinpä itsekin jouduin toisena päivänä hänen eteensä. Opettaja kosti ensimmäisen päivän poissaolon siten, ettei antanut meille poissaolleille aapista. Se oli kova paikka.

Kolmen viikon kuluttua opettaja kuitenkin joutui lähtemään. Helpotus oli suuri, kun uusi opettaja antoi aapisen meille lakossa olleillekin.

Vain jättiläisen jalkaan asti

Olin matkalla Helsinkiin aamujunalla. Kaksi vilkasta pikkutyttöä pohtivat syntyjä syviä ja esittivät äidilleen ahkerasti kysymyksiä.
- Jättiläinen on iso, mutta se ei pysty nostamaan maapalloa, tuumiskeli toinen tytöistä. -Mutta äiti, pystyykö Jumala nostamaan maapallon?
- Kyllä Jumala jaksaa nostaa maapallon, vastasi äiti.
- Jumalahan on pieni, vain jättiläisen jalkaan asti, mutta silti se pystyy nostamaan maapallon, ihmetteli taas toinen.
- Mutta pystyykö Jumala nostamaan hainkin? kysyi taas toinen äidiltään.

Mieleen muistui oma lapsuus. Kuvittelin, että Jumala on kotini ohitse päivittäin pyöräilevä mylläri. Hän oli ihan valkoinen jauhoisissa haalareissaan. Minusta hän säteili aina valoa: hän oli aina hymyssäsuin, posket pyöreinä ja silmät säihkyen. Liekö tuntenut työn iloa!

Voisikohan ihminen, tuskin jättiläisen varpaan kokoinen, tehdä nyt jotakin tässä pimeydessä? Viestit Emme irtisano ketään – ja Lamankaatamiskampanjoista kertovat siitä.

Tavallinen ihminenkin voi vaikuttaa huolehtimalla toisista ja itsestään. Uusin tutkimuskooste Valtiokonttorista kertoo siitä. Liikunta, elintavoista ja ergonomiasta huolehtiminen sopivat jokaiselle. Lisätietoja: www.valtiokonttori.fi/Public/default.aspx?contentid=28201

Ketään ei irtisanota, upeaa

Semmoinen meno Senaatintorilla työrauhan julistuspäivänä: tori ammotti tyhjyttään. Toki siellä oli yksi rekka, mutta ei se julistajia olisi häirinnyt. Mutta täytyy sanoa, että Helsingin yliopiston juhlasali oli viehättävä ja parempikin paikka julistukselle. Väkeä olisi saanut olla enemmän, mutta jostakinhan se on aloitettava. Otimme julistuksen videolle ja pian se on nähtävissä www.uta.fi/synergos.

Työrauhan julistustekstissä peräänkuulutin työnantajan vastuuta työntekijöistään, jotta se tulevaisuudessakin saisi työvoimaa eikä työvoimapulaa. Nyt sitten Aamulehdessä tuotiin esille Pekka Markula, joka puuhaa Ketään ei irtisanota -nettisivustoja yhteistyössä Pirkanmaan yrittäjien kanssa. Upeaa!

PM-Juomatukun toimitusjohtaja Markula on listannut myös monta positiivista asiaa uutisvirrasta: palkansaajien ostovoima kasvaa viisi prosenttia, tuloverotus kevenee ja korkotaso on alhaalla.

Tämä on toivon psykologiaa. Psykologinen pääoma, jota on mitattu ihmisen toiveikkuudella, optimistisuudella, sitkeydellä, joustavuudella ja kyvykkyydellä, on yhteydessä hyvään suoritukseen. Se helpottaa myös tuen vastaanottamista työkavereilta.

Muistuupa mieleen 1990-luvun alku, jolloin ryhdyin Saarioisten koulutuspäälliköksi. Silloin minua kiinnosti kovasti optimistinen ajattelutapa, jolla uskoin olevan yhteyksiä myös sairastumisalttiuteen. Pessimistinen ajattelustrategia näkyy Martin Seligmanin mukaan korkeana sairastavuutena, jopa passiivisutena ja äärimmilleen vietynä opittuna avuttomuutena. Optimismia voi oppia.

Työrauhan julistus

Työrauhan julistus on sitten kolmannen kerran, yhtä aikaa Helsingissä ja Valkeakoskella. Helsingin järjestelyt eivät ole sujuneet hyvissä merkeissä Senaatintorin suhteen. Ei ole ollut rauhaa ja hyvää tahtoa. Kun olimme saaneet jo luvat kaupungilta, seurakunnalta ja poliisilta, niin paljastui, että samana päivänä on valoshown purkutilaisuus. Alussa löytyikin neuvotteluhalua ja tahtoa, että purku pysäytettäisiin siksi puoleksi tunniksi, jonka tilaisuutemme kestäisi. Mutta sitten yllättäen joulun alla tahto loppui ja olisimme joutuneet trukkien ja rekkojen sekaan työmaan keskelle. Vielä kyseltiinkin, että onhan meillä tapaturmavakuutukset kunnossa…

Onneksi pääsimme yliopiston juhlasaliin, vaikka tietoa siirrosta on nyt sitten hankala levittää. Eikä siinä kaikki: kun alkusyksystä saimme jo kaksikin ministeriä suostumaan tilaisuuteen, niin matkan varrella he ovat pudonneet pelistä muiden kiireiden vuoksi. Ja kolmaskin sitten sanoi lopulta einsä eilen.

Uskon kuitenkin asiaamme, nyt on mitä sopivin hetki vedota toivon ja yhteisöllisyyden puolesta. Eikä pahitteeksi olisi vastuullisen henkilöstöpolitiikankaan sanoma. Huolimatta yritysjohdon puheista, että työnantajan vastuu loppuu täsmälleen siihen, kun työntekijä poistuu talosta irtisanomisen jälkeen, olen toista mieltä. Semmoinen yritys menestyy, joka kohtelee työntekijöitään arvostavasti. Siispä maanantaina Helsinkiin.

Valkeakosken tilaisuus on jo kolmatta kertaa, kaupunginjohtaja Markku Auvinen lukee Päivölässä julistuksen aamun seminaarin jälkeen. Ben Fuhrman kertoo, miten hyvä henki tehdään. Se menee jo rutiinilla.

Kirkkaalla pinnalla

Uusi vuosi alkoi Vahojärvellä ainutlaatuisissa olosuhteissa. Kuohuviinit voitiin nauttia järven päällä. Olkoon uusi vuosikin ihmeitä täynnä!