Kävin hakemassa grafiikantyön Himmelblausta, sain sen lahjaksi työkavereiltani. Valitsin Inari Krohnin Metsän sylin, jossa on edessä muutama metsätähti.
Himmelblaun rouva halusi ehdottomasti viedä minut Outi Heiskasen luo. Tämä istui kaivertaen kuparille mäntyä. Ikkunasta näkyi vuolas koski. Hänen päässään oli metsänvihreä baskeri ja hän ilahtui kovasti tulostani.
- Maalaatko itse? hän kysyi.
Kerroin joskus maalanneeni, mutta nyt lähinnä harrastavani käsitöitä, ryijyjä, mattoja. Aina kuitenkin jotakin pitää tehdä käsillään.
Siitäkös hän alkoi kertoa omasta elämänfilosofiastaan. Jokainen voi omalla tavallaan osallistua, luoda ja rakentaa maailmaa. Vaikka hänet on nimitetty Komentajaksi, hän ei halua komentaa ketään, vaan toivoo, että jokainen voisi tehdä sitä, mistä pitää. Itse kukin antaa oman panoksensa ja siitä syntyy lisää yhteisöllisyyttä.
-Olen anarkisti, hän sanoi ja jatkoi, arjen HAArukoista, VEItsistä ja LUsikoista syntyy haaveilu. Me tarvitsemme unelmia.
Kaiken kukkuraksi hän opetti minulle vielä kävelyä Aleksander-tekniikalla: jalat tukevasti maassa hän töpötteli eteenpäin, pää kiinni taivaassa. Niin ei pääse kaatumaan.
Autoni oli parkissa Himmelblaun edessä ja autonavain kojelaudassa paikallaan, auton piti vilkuttaa lastausta, koska siihen ei saanut pysähtyä. Onneksi auto oli vielä tallella. Oppitunti nimittäin kesti kotvasen.
Ihmisyys ei todellakaan tarvitse pakottamista, vaan sitä, että jokainen voi kukoistaa omalla tavallaan. Kantaa kortensa kekoon kuten Outi Heiskanenkin. Hän on valloittava persoona.
Mänty, jota hän kaiversi, oli Portugalinmatkalta. Se oli tukeva, pyöreälatvainen puu. Se ainakin pysyy pystyssä, ilman, että taivaan täytyy kannatella.
sunnuntai 22. huhtikuuta 2012
perjantai 13. huhtikuuta 2012
He jaksavat vielä välittää
Tässä teille arvoitus: mistä ammatista on kysymys? Siinä toimitaan välillä psykologina, poliisina, sosiaalityöntekijänä, isänä ja äitinä, terveydenhoitajana, kasvattajana ja joskus talonmiehenäkin. Oikea vastaus: ne ovat opettajan erilaisia ammattirooleja, kertoivat auditorioon tulleet eri oppilaitosten opettajat ja varhaiskasvattajat eräässä suomalaisessa kaupungissa.
Opetustyö rasittaa henkisestikin tilastojen valossa: viimeisimmän työolobarometrin mukaan 73 prosenttia kertoo olevansa melko tai erittäin rasittunut psyykkisesti. Työpaikkakiusaamista, eristämistä, työn mitätöimistä, uhkaamista, selän takana puhumista tai muuta painostusta, on havainnut 37 prosenttia melko tai erittäin paljon sivistystoimen alueella. Ja 51 prosenttia on kokenut kiusaamista asiakkaiden taholta, eli tässä tapauksessahan he ovat oppilaita tai heidän vanhempiaan.
Resurssit ovat kutistuneet: luokkakoot ovat kasvaneet, erityisopettajia on entistä vähemmän samoin kuin koulunkäyntiavustajia ja sijaisia ja pyrkimyksenä on opettaa kaikkia samassa luokassa. Säästötoimet uhkaavat: värikynien ostoakin täytyy harkita saatikka isompia investointeja.
Jos barometrit ja kuulemani ovat totta, kuinka meidän lasten käy? Jos syrjäytyneistä 50 000 nuoresta ollaankin nyt kovasti kiinnostuneita, niin eikö jotakin pitäisi tehdä jo koulussa ennaltaehkäisevässä mielessä?
Koulu tarvitsee työrauhaa. Kenenkään etu ei ole, että opettajat nääntyvät työtaakkansa alle ja toivottomuus valtaa mielen. Realiteetti on sekin, että resursseja on vaikea saada lisää kuntatalouden kurimuksessa. Mikä sitten eteen?
Ehkä oli hyvä, että opettajat saivat purkaa mielensä ja tulivat kuulluiksi. Ihanaa, että he jaksavat vielä välittää ja tuntea vastuuta omasta työstään. Kuitenkin se, mihin huomio kiinnittyy, kasvaa. Negatiivisuuden kierre olisi katkaistava, koska se vie viimeisetkin energianrippeet. Erään tutkimuksen mukaan hyvinvointia kasvattaneissa kouluissa oli viisi yhteistä piirrettä.
Runsas kasvotusten tapahtuva vuorovaikutus rehtorin, opettajien ja muun henkilökunnan välillä on tärkeätä. Ristiriitoja ratkotaan ja niistä opitaan. Eräs opettaja kertoikin, että hankalien nuorten aamuinen kädestä tervehtiminen ja silmiin katsominen rauhoittaa kummasti päivää.
Tunne yhteisesti jaetusta vastuusta vahvistaa voimavaroja. Tämä syntyy siitä, että kouluja johtavat ihmiset eivätkä säännöt ja ohjeet. Myös ylintä pomoa eli sivistystoimenjohtajaa toivotaan silloin tällöin paikalle edes käymään ja kuuntelemaan.
Työnteolle tarvitaan myös rakenteita kuten pareja, tiimejä ja palavereita, jotka tukevat yhteisöllisyyden ja avun tarjolla olemisen kokemuksia. Avoimuuden kulttuuri helpottaa ristiriitojen, epätäydellisyyden ja epäonnistumisten käsittelyä. Kuitenkin työolobarometrin mukaan koulussa on paljon piilossa olevia asioita, joista ei sovi puhua.
Koulussa jos missä voimavaroja lisää myös ammatillista kasvua, oppimista ja itsetuntoa tukeva toimintakulttuuri.
Ja lopuksi viesti vanhemmille: emme voi siirtää opettajille sitä, mitä meidän on itse tehtävä, nimittäin kasvatusvastuuta. Kieltäisin myös liike-elämän sanaston tässä yhteydessä: koulu ei ole yritys, jolla on hyvää palvelua vaativia asiakkaita. Koulussa on oppilaita, jotka hankkivat sieltä tietoja ja taitoja ja itsetuntoakin onnellista elämäänsä varten. Opettajat auttavat heitä siinä tehtävässä.
Opetustyö rasittaa henkisestikin tilastojen valossa: viimeisimmän työolobarometrin mukaan 73 prosenttia kertoo olevansa melko tai erittäin rasittunut psyykkisesti. Työpaikkakiusaamista, eristämistä, työn mitätöimistä, uhkaamista, selän takana puhumista tai muuta painostusta, on havainnut 37 prosenttia melko tai erittäin paljon sivistystoimen alueella. Ja 51 prosenttia on kokenut kiusaamista asiakkaiden taholta, eli tässä tapauksessahan he ovat oppilaita tai heidän vanhempiaan.
Resurssit ovat kutistuneet: luokkakoot ovat kasvaneet, erityisopettajia on entistä vähemmän samoin kuin koulunkäyntiavustajia ja sijaisia ja pyrkimyksenä on opettaa kaikkia samassa luokassa. Säästötoimet uhkaavat: värikynien ostoakin täytyy harkita saatikka isompia investointeja.
Jos barometrit ja kuulemani ovat totta, kuinka meidän lasten käy? Jos syrjäytyneistä 50 000 nuoresta ollaankin nyt kovasti kiinnostuneita, niin eikö jotakin pitäisi tehdä jo koulussa ennaltaehkäisevässä mielessä?
Koulu tarvitsee työrauhaa. Kenenkään etu ei ole, että opettajat nääntyvät työtaakkansa alle ja toivottomuus valtaa mielen. Realiteetti on sekin, että resursseja on vaikea saada lisää kuntatalouden kurimuksessa. Mikä sitten eteen?
Ehkä oli hyvä, että opettajat saivat purkaa mielensä ja tulivat kuulluiksi. Ihanaa, että he jaksavat vielä välittää ja tuntea vastuuta omasta työstään. Kuitenkin se, mihin huomio kiinnittyy, kasvaa. Negatiivisuuden kierre olisi katkaistava, koska se vie viimeisetkin energianrippeet. Erään tutkimuksen mukaan hyvinvointia kasvattaneissa kouluissa oli viisi yhteistä piirrettä.
Runsas kasvotusten tapahtuva vuorovaikutus rehtorin, opettajien ja muun henkilökunnan välillä on tärkeätä. Ristiriitoja ratkotaan ja niistä opitaan. Eräs opettaja kertoikin, että hankalien nuorten aamuinen kädestä tervehtiminen ja silmiin katsominen rauhoittaa kummasti päivää.
Tunne yhteisesti jaetusta vastuusta vahvistaa voimavaroja. Tämä syntyy siitä, että kouluja johtavat ihmiset eivätkä säännöt ja ohjeet. Myös ylintä pomoa eli sivistystoimenjohtajaa toivotaan silloin tällöin paikalle edes käymään ja kuuntelemaan.
Työnteolle tarvitaan myös rakenteita kuten pareja, tiimejä ja palavereita, jotka tukevat yhteisöllisyyden ja avun tarjolla olemisen kokemuksia. Avoimuuden kulttuuri helpottaa ristiriitojen, epätäydellisyyden ja epäonnistumisten käsittelyä. Kuitenkin työolobarometrin mukaan koulussa on paljon piilossa olevia asioita, joista ei sovi puhua.
Koulussa jos missä voimavaroja lisää myös ammatillista kasvua, oppimista ja itsetuntoa tukeva toimintakulttuuri.
Ja lopuksi viesti vanhemmille: emme voi siirtää opettajille sitä, mitä meidän on itse tehtävä, nimittäin kasvatusvastuuta. Kieltäisin myös liike-elämän sanaston tässä yhteydessä: koulu ei ole yritys, jolla on hyvää palvelua vaativia asiakkaita. Koulussa on oppilaita, jotka hankkivat sieltä tietoja ja taitoja ja itsetuntoakin onnellista elämäänsä varten. Opettajat auttavat heitä siinä tehtävässä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
