Työntekijät olivat saaneet työnantajaltaan kirjallisen kutsun tilaisuuteen. Otsikossa kysyttiin, tarvitaanko meillä lomautuksia? Työntekijät olivat pelästyneet ja saapuneet paikalle sankoin joukoin.
Kuljetusalan yrittäjä oli pyytänyt työntekijöiltään anteeksi, että oli nämä suotta säikäyttänyt.
”Meillä ei sanota ketään irti, me olemme vakavarainen perheyritys. Tarkoitukseni oli vain kysellä, mitä tehdä, kun meillä on hiukan hiljaisempaa. Ajattelin ehdottaa, että voisimmeko tehdä työtä kolme päivää viikossa ja sitten kahdeksi päiväksi mennä vanhainkotiin tekemään vapaaehtoistyötä, vaikka lukemaan vanhuksille? Ihan normaalilla palkalla.”
Kuulin tämän kertomuksen ollessani Kajjjaanissa Sefen koulutustilaisuudessa.
lauantai 28. maaliskuuta 2009
sunnuntai 22. maaliskuuta 2009
Puheeksiottamisen vaikeus ja puheeksiottamattomuuden hinta
Eräs tuttava puhui työpaikkaongelmastaan ja kysyi, mitä hän voisi tehdä. Hän oli tuurannut työkaverinsa vuorotteluvapaan. Tämän palattua takaisin alkoi mahdoton moittiminen. Kuinka kukaan ei ole osannut tehdä oikealla tavalla hänen työtään.
Heitä on nyt kolme tiimissä ja tämä kolmas soittelee tuttavalleni iltaisin ja itkee, koska hän on erityisesti ollut parjauksen kohteena.
Kysyin, olivatko he puhuneet moittijan kanssa ja kertoneet, miltä tämän puheet heistä tuntuivat. Eivät. Entäs sitten esimiehelle? Eivät, koska esimies on juuri vaihtunut eikä ehkä ymmärtäisi.
Neuvoin kuitenkin, että he sen tekisivät, koska muuten tilanne vain pahenee. Saattaahan olla, ettei tämä työntekijä tiedä, miltä hänen puheensa kuulostavat toisten korvissa. Tuttavakin oli tosi hermostuneen oloinen ja tuntui, ettei työhön meno oikein maittanut. Ajan kysymys, milloin hän itsekin sairastuisi.
Oli kulunut viikko ja kysyin häneltä taas eilen, olivatko he jo keskustelleet asiasta. Eivät olleet. Tuttavani oli saanut tällä välin henkilökohtaisen työnohjaajan ja itkevä kaveri aikoi jäädä sairauslomalle. Tämäkin oli saanut henkilökohtaisen työnohjaajan.
Kuinka vaikeata on ottaa puheeksi! On helpompi sairastua. Tulee aika kalliiksi työnantajallekin, ellei asiaan puututa ajoissa. Ja entäs se kärsimyksen hinta?
Heitä on nyt kolme tiimissä ja tämä kolmas soittelee tuttavalleni iltaisin ja itkee, koska hän on erityisesti ollut parjauksen kohteena.
Kysyin, olivatko he puhuneet moittijan kanssa ja kertoneet, miltä tämän puheet heistä tuntuivat. Eivät. Entäs sitten esimiehelle? Eivät, koska esimies on juuri vaihtunut eikä ehkä ymmärtäisi.
Neuvoin kuitenkin, että he sen tekisivät, koska muuten tilanne vain pahenee. Saattaahan olla, ettei tämä työntekijä tiedä, miltä hänen puheensa kuulostavat toisten korvissa. Tuttavakin oli tosi hermostuneen oloinen ja tuntui, ettei työhön meno oikein maittanut. Ajan kysymys, milloin hän itsekin sairastuisi.
Oli kulunut viikko ja kysyin häneltä taas eilen, olivatko he jo keskustelleet asiasta. Eivät olleet. Tuttavani oli saanut tällä välin henkilökohtaisen työnohjaajan ja itkevä kaveri aikoi jäädä sairauslomalle. Tämäkin oli saanut henkilökohtaisen työnohjaajan.
Kuinka vaikeata on ottaa puheeksi! On helpompi sairastua. Tulee aika kalliiksi työnantajallekin, ellei asiaan puututa ajoissa. Ja entäs se kärsimyksen hinta?
Innostunut rekkakuski
Eräs työhönsä rakastunut nainen oli saanut idean soittaa minulle luettuansa Kangasalan Sanomien kolumnini Kaarinan valinnasta. Olin mökillä ja juuri saunaan lähdössä. Hän oli palannut takaisin rekkakuskiksi, 16 vuoden jälkeen, tauon aikana hän oli tehnyt lapsensa ja ollut muualla työssä.
- Tämä on juuri sitä, mitä minä haluan tehdä. Minulla on vapaus eikä kukaan kurki niskan takana. Toki tässäkin on omat kommervenkkinsä, kun taitokin ehti hiukan ruostua. Esimerkiksi Tampereen keskustassa oli vaikeata saada 25 metrinen rekka taittumaan kadunristeyksissä niin, ettei auto vienyt talonnurkkaa mukanaan.
Hän ei voinut ymmärtää, kuinka monet hänen ikäisensä ovat niin ”uponneita” ja vain miettivät, miten pääsisi sairaslomalle. Hän puolestaan oli ollut vuoden aikana vain yhden päivän sairaslomalla työtapaturman vuoksi – senkin väenväkisin.
Entiset työkaverit ovat epäillen kysyneet Prismassa, kuinka hän viihtyy työssään. Tämä oli vastannut:
- Silmät suorastaan hehkuvat, työ on ihanaa! Ja johan heille tulee siitä paikasta kiire lähteä kotiin tekemään ruskeaa kastiketta.
Hän tunsi siis olevansa vapaa, vaikka todellisuudessa ajotietokone näyttää työnantajalle koko ajan, missä hän ajaa! Kysymys taitaakin olla siis tunteesta.
- Tämä on juuri sitä, mitä minä haluan tehdä. Minulla on vapaus eikä kukaan kurki niskan takana. Toki tässäkin on omat kommervenkkinsä, kun taitokin ehti hiukan ruostua. Esimerkiksi Tampereen keskustassa oli vaikeata saada 25 metrinen rekka taittumaan kadunristeyksissä niin, ettei auto vienyt talonnurkkaa mukanaan.
Hän ei voinut ymmärtää, kuinka monet hänen ikäisensä ovat niin ”uponneita” ja vain miettivät, miten pääsisi sairaslomalle. Hän puolestaan oli ollut vuoden aikana vain yhden päivän sairaslomalla työtapaturman vuoksi – senkin väenväkisin.
Entiset työkaverit ovat epäillen kysyneet Prismassa, kuinka hän viihtyy työssään. Tämä oli vastannut:
- Silmät suorastaan hehkuvat, työ on ihanaa! Ja johan heille tulee siitä paikasta kiire lähteä kotiin tekemään ruskeaa kastiketta.
Hän tunsi siis olevansa vapaa, vaikka todellisuudessa ajotietokone näyttää työnantajalle koko ajan, missä hän ajaa! Kysymys taitaakin olla siis tunteesta.
Kangasalle Kaarina
Hiihtelin naistenpäivän aamuna Vesijärven jäällä kohti Vesaniemeä. Tarkoitukseni oli kiertää Kissakarin saari. Oli miltei hiljaista, vain tikka pärisytti jossakin ja kaukana sinessä häämötti verkolla kävijöitä. Santasaaren kohdalla hymyilevä mummo hiihti vastaan ja kehui lentävää keliä. Toivotin hänelle hyvää naistenpäivää.
Ihana aamu nosti tunteet pintaan (tai liekö se ollut liikunnasta erittyvä mielialahormoni?) Upeata, että saa hiihtää hyviä latuja, ja että polvikin on taas kunnossa joulun alla tapahtuneen koheltamisen jälkeen. Polven kierukan repeämä korjattiin tammikuun lopussa tähystysleikkauksessa, mutta tuntui ihmeelliseltä, että sillä pystyi jo hiihtämään.
Mieleen muistui myös, kuinka tulin ensimmäistä kertaa näihin maisemiin. Olin tavannut ihanan pojan, jonka vanhemmilla oli mökki Kissakarin saaressa. Oli vuosi 1973 ja läksimme katsastamaan mökin. Paunulaisen ikkunasta näin kauniin keväisen koivukujan Pikonlinnaan päin ajettaessa ja sen välistä, maalaispeltojen takaa, pilkotti järvi. Maisema oli mielestäni maailman kaunein, aivan toista kuin karu kotiseutuni.
Silloinen poikaystäväni - nykyinen mieheni - esitteli innokkaasti kaikkia paikkakunnan nähtävyyksiä. Soudimme luonnonpuiston rantaan, pujottelimme sen vehmasta polkua myöten kirkolle ja kävimme katsomassa verikiveä. Kuulin Kaarinoiden tarinoita, jopa laulettuna. Niin paljon mielenkiintoisia naiskohtaloita yhdessä pitäjässä!
Siinä Vesijärven lumilla juolahti päähäni, että menneisyydessä on kyllä vaikuttanut vahvoja naisia, mutta keitä ovat tämän päivän kaarinat? Miksei voitaisi valita joku nainen naistenpäivän kunniaksi Kangasalan Kaarinaksi joka vuosi?
Valinnan perusteena ei saisi olla mikään kauneusleikkaus tai muu tyhjä teko, vaan esille nostettakoon tavallisia naisia, arjen sankareita. Minkähänlainen kiinnostava tarina olisi löytynyt vastaan tulleen mummon elämästä? Oliko häntä kiitetty elämäntyöstään? Tai voisiko kaarina olla Sahalahden broileriteurastamon työntekijä, joka lähetti minulle sähköpostia ja kertoi, ”täytyy sanoa, että nautin työstäni”. Tai joku opettaja, joka päivästä toiseen jaksaa olla kiinnostunut nuorista ja kannustaa heitä kuten Jommun näin tekevän tv-ohjelmassa. Kriteerinä voisi olla siis myös hyvänä ihmisenä ja kaverina oleminen, ei työsuoritus.
Miten Kangasalan Kaarinan esillenostamiskierroksen voisi käytännössä järjestää? Ehkäpä siten, että aluksi koottaisiin ehdokkaita, joista sitten äänestettäisiin yksi vuoden Kaarinaksi. Näin saataisiin esille useampia ihmisiä.
Ihana aamu nosti tunteet pintaan (tai liekö se ollut liikunnasta erittyvä mielialahormoni?) Upeata, että saa hiihtää hyviä latuja, ja että polvikin on taas kunnossa joulun alla tapahtuneen koheltamisen jälkeen. Polven kierukan repeämä korjattiin tammikuun lopussa tähystysleikkauksessa, mutta tuntui ihmeelliseltä, että sillä pystyi jo hiihtämään.
Mieleen muistui myös, kuinka tulin ensimmäistä kertaa näihin maisemiin. Olin tavannut ihanan pojan, jonka vanhemmilla oli mökki Kissakarin saaressa. Oli vuosi 1973 ja läksimme katsastamaan mökin. Paunulaisen ikkunasta näin kauniin keväisen koivukujan Pikonlinnaan päin ajettaessa ja sen välistä, maalaispeltojen takaa, pilkotti järvi. Maisema oli mielestäni maailman kaunein, aivan toista kuin karu kotiseutuni.
Silloinen poikaystäväni - nykyinen mieheni - esitteli innokkaasti kaikkia paikkakunnan nähtävyyksiä. Soudimme luonnonpuiston rantaan, pujottelimme sen vehmasta polkua myöten kirkolle ja kävimme katsomassa verikiveä. Kuulin Kaarinoiden tarinoita, jopa laulettuna. Niin paljon mielenkiintoisia naiskohtaloita yhdessä pitäjässä!
Siinä Vesijärven lumilla juolahti päähäni, että menneisyydessä on kyllä vaikuttanut vahvoja naisia, mutta keitä ovat tämän päivän kaarinat? Miksei voitaisi valita joku nainen naistenpäivän kunniaksi Kangasalan Kaarinaksi joka vuosi?
Valinnan perusteena ei saisi olla mikään kauneusleikkaus tai muu tyhjä teko, vaan esille nostettakoon tavallisia naisia, arjen sankareita. Minkähänlainen kiinnostava tarina olisi löytynyt vastaan tulleen mummon elämästä? Oliko häntä kiitetty elämäntyöstään? Tai voisiko kaarina olla Sahalahden broileriteurastamon työntekijä, joka lähetti minulle sähköpostia ja kertoi, ”täytyy sanoa, että nautin työstäni”. Tai joku opettaja, joka päivästä toiseen jaksaa olla kiinnostunut nuorista ja kannustaa heitä kuten Jommun näin tekevän tv-ohjelmassa. Kriteerinä voisi olla siis myös hyvänä ihmisenä ja kaverina oleminen, ei työsuoritus.
Miten Kangasalan Kaarinan esillenostamiskierroksen voisi käytännössä järjestää? Ehkäpä siten, että aluksi koottaisiin ehdokkaita, joista sitten äänestettäisiin yksi vuoden Kaarinaksi. Näin saataisiin esille useampia ihmisiä.
maanantai 9. maaliskuuta 2009
Vanhanen kieltää seuraavaksi sairastamisen
Vielä sananen eläkesopasta. Ongelmana meillä ei ole normaalille vanhuuseläkkeelle siirtyvien ikä, vaan työkyvyttömyyseläkkeelle joutuvien suuri määrä ja ikä, joka laskee virallista eläkkeellesiirtymisikää (pari vuotta sitten teimme selvityksen työuran jatkamisen keinoista, jolloin saimme tilastoista selville, että työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyvien ikä oli keskimäärin runsas 50 vuotta. Lukua toki vääristää se, että mukana on erittäin nuoriakin henkilöitä.
Vuonna 2007 myönnetyistä eläkkeistä 44 % johtui normaalille eläkkeelle siirtymisestä, 38 % työkyvyttömyyseläkkeelle ja 19 % työttömyyseläkkeelle siirtymisestä. Kaikkiaan runsas 66000 suomalaista siirtyi eläkkeelle tuona vuonna.
Mielenterveysongelmat sekä tuki- ja liikuntaelinsairaudet muodostavat kaksi kolmasosaa eläköitymisen syistä. Siksi olisi erittäin tärkeätä kehittää työelämää eikä käyttää pakkokonsteja. Joka tapauksessa työkyvyttömyys antaa väylän eläköitymiseen, jos olo on työssä huono. Pelättävissä tietysti on, että kun pääministeri seuraavan kerran hoitaa kuntoaan, hän keksii kieltää sairastamisen!
Vuonna 2007 myönnetyistä eläkkeistä 44 % johtui normaalille eläkkeelle siirtymisestä, 38 % työkyvyttömyyseläkkeelle ja 19 % työttömyyseläkkeelle siirtymisestä. Kaikkiaan runsas 66000 suomalaista siirtyi eläkkeelle tuona vuonna.
Mielenterveysongelmat sekä tuki- ja liikuntaelinsairaudet muodostavat kaksi kolmasosaa eläköitymisen syistä. Siksi olisi erittäin tärkeätä kehittää työelämää eikä käyttää pakkokonsteja. Joka tapauksessa työkyvyttömyys antaa väylän eläköitymiseen, jos olo on työssä huono. Pelättävissä tietysti on, että kun pääministeri seuraavan kerran hoitaa kuntoaan, hän keksii kieltää sairastamisen!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
