Hellettä paossa

Juuri sinä päivänä, kun täällä alkoi helle juhannuksen jälkeen, läksimme Sisiliaan. Ja juuri sinä päivänä alkoi kylmyys, kun palasimme. Olimme varanneet auton Catanian lentokentälle, josta suuntasimme kohti Nebradan luonnonpuistoaluetta.

Netistä varaamamme yksinäisellä huipulla 1235 metrin korkeudessa sijaitsevan majoituspaikan pihalla oli hyytävän kylmää, alle 10 astetta, ja sisälläkin hampaat kalisivat. Olimme toki ihmetelleet, miksei esitteessä mainittu huoneen ilmastoinnista, mutta rouva oli vastannut tiedusteluumme, että sitä ei täällä tarvita, vaan pikemminkin lisäpeittoja. Muita turisteja ei ollut vuorilla eikä laaksoissa. Ystävällinen pariskunta näytti huoneemme, josta avautui laakson takaa huikaiseva Etnan lumihuippu. Olimme poikamme ja hänen avopuolisonsa kanssa ainoat vieraat.

Illalla isäntä laittoi meille yksinkertaista, mutta herkullista ruokaa. Keskustelussa paljastui, että isäntä oli eläkkeelle jäänyt opettaja, jonka sukujuuret oli jäljitetty ainakin 1200 -luvulle. Hän oli aloittanut juuri historian opinnot yliopistossa. Tietokone oli auki ruokailuhuoneessa ja siihen kertyi koko ajan uutta kirjoitusta. Se paljastui artikkeliksi uskonnollisista kokemuksista. Hän oli loistava kokki: eteemme loihdittiin milloin paikallisista sienistä ja isoista valkoisista liotetuista pavuista tehtyä pastakastiketta, milloin täytettyä mustekalaa tai valkosipulille tuoksuvaa parsakaalimuhennosta.
Rouva puolestaan huolehti jälkiruuista, hänellä tosin sattui pieniä hajamielisyyspuuskia: toisinaan inkivääriä tupsahti liikaa vanukkaaseen tai kakku jäi uuniin palamaan. Hän pesi pyykkimme vaellustemme jälkeen eikä antanut meidän edes ripustaa niitä kuivumaan. Pariskunta oli pitänyt maatilamatkailuhotellia neljä vuotta.

Valitsimme vaelluskohteita parista mukana olevasta opaskirjasta. Ensiksi kuljimme 1700 metrin korkeudessa viileissä pyökki- ja orjanlaakerimetsiköissä. Karjankellojen ihmeellinen kilinä ja kolina rytmitti matkantekoamme: näimme lampaita, hevosia, vuohia, mustia sikoja ja lehmiä, jotka mollottivat meitä vetisin silmin. Myös pari järveä osui reitille.

Seuraava vaellus oli mieleenpainuvin. Läksimme pienen kylän hautausmaalta laaksoon, josta kapusimme taas pikku hiljaa vuorelle. Reittiä ei ollut mitenkään merkitty. Italiankielinen opaskirjakin oli suurpiirteinen, toisin kuin englanninkielinen, joka oli kertonut minuutintarkasti etenemisestä. Niinpä eksyimme, koska emme tajunneet kirjassa mainituksi rautaportiksi lukossa olevaa porttia. Palasimme kuitenkin sille ja löysimme aidasta läpimenokohdan. Sitten tuli tenkkapoo: ”laskeudu ilman pakollista tietä tammimetsän läpi laaksoon noin tunnin verran pitäen tietynniminen vuori oikealla puolella koko ajan”. Siellä olisi muulipolku, joka johtaisi takaisin kylään.

Mennäkö vai palatako viiden tunnin matka takaisin, kun iltakin alkoi jo olla käsillä? Paluu tuntui mahdottomalta, ja olihan meillä kompassi mukana. Siinä sitten laskeuduttiin toinenkin tunti. Silmiemme eteen avautui huikaiseva näkymä kumpuilevia laaksonrinteitä, lehmihakoja ja ohdakeniittyjä. Muulipolkua ei tullut vastaan, mutta helpotukseksemme löysimme karjapaimenen istumassa kiveltä. Poikamme tiedusteli häneltä italiaksi vuorten nimiä, jotta osaisimme takaisin.

- En minä ole koskaan tullut ajatelleeksi niiden nimiä, hän sanoi iloisesti.
Ja meille kun on aina tärkeätä tietää millimetrin tarkkuudella, missä olemme! (Tässä vaiheessa meinasi jo epätoivo iskeä.) Lopulta löysimme toisen karjaansa katsomaan tulleen miehen, joka osasi neuvoa meille oikean muulipolun kymmenien joukosta. Horjuimme kylään - kahdeksan tunnin jälkeen. Kylmä olut maistui taivaalliselta!
Etnallekin piti kiivetä. Näkymä oli pysäyttävä vuoden 2002 purkauksen jäljiltä: hiihtohissin pylväät töröttivät vinksallaan jähmettyneessä laavavirrassa. Myös pystyyn kuolleita valkoisia puunrunkoja retkotti siellä täällä. Oli lämmintä ja huumaava tuoksu lehahti rinteen maanpeitekukkasista, jotka olivat jo ehtineet värittää mustuutta. Kiipeäminen oli raskasta, koska piti mennä suoraan ylöspäin. Pikku hiljaa ilma viileni, kylmeni, tunkeutui luihin. 2500 metristä löysimme yhden keltaista rikkiä tunkevan pienehkön kraaterin emmekä jaksaneet enää jatkaa matkaa. Onneksemme, sillä laskeutuessamme pilviverho alkoi nousta alhaalta päin päällemme. Ilma pimeni ja alkoi ukkostaa. Jo autossa ollessamme saimme päällemme valtavan vesisuihkun ja isoja rakeita.

Oli siellä kyllä lämmintäkin: yhden kerran, kun kuljimme itärannikolla turistipaikkojen läheisyydessä. Mutta harvoin virtaavat kyyneleet niin vuolaina kuin hyvästellessämme isäntäpariskuntaa. Harvoin unohtuvat työt niin täydellisesti kuin vuorikarjan kilikelloja kuunnellessa.