Junassa juuri sinä aamuna, kun tavarajuna on singahtanut raiteilta ja vienyt mukanaan ajolangan. Pendoliino lähtee kuitenkin Tampereelta klo 7, vaikka lipunmyynnissä ei oikein tiedettykään, mikä lähtee ja mikä ei. Heillä ei ollut muuta keinoa kuin lähettää yksi lipunmyyjistä laiturille katsomaan.
Samankaltainen tiedottamisen vaikeus leimaa aamun alkavia tunteja. Kuulutus ei kuulu mutta alkuklingahduksesta tietää jonkun puhuvan, muttei saa selvää, mitä hän sanoo. Lähden etsimään konnaria, muissakaan vaunuissa kuulutus ei kuulu, saan selville. Kun sitten saan konduktöörin käsiini, hän kertoo, ettei kaukoliikenteen ohjauksessa ole kuin yksi puhelin, johon kaikki konduktöörit yrittävät nyt epätoivoisesti soittaa. Hän ei tiedä, missä mennään. Siis sen hän tietää, että kello on 9.30 ja emme ole edes Toijalassa. Kuulutan tämän vähäisen tiedon muissakin vaunuissa mennessäni paikalleni.
Viemärin haju on tunkeutunut vaunuun. Vieläkään ei mitään uutta ja muminaa kovaäänisestä. Yritän taas etsiä konnaria, mutta joku tietää kertoa hänen kulkevan ulkokautta.
Puhelimeni soi. Joku myyntimieheltä kuulostava kysyy tilannettani.
- Et kai ole vain missään hevosen selässä? Hän aloittaa sopivasti.
- Toivoisin, että olisin, mutta olen kyllä vain pendoliinossa, joka on jo muutaman tunnin yrittänyt Helsinkiin.
Myyjä kauppaa kahvia syöpäsairaiden lasten hyväksi. Ei syntynyt kauppaa, oli sen verran huono hetki.
Pendoliino oli Helsingissä klo 11.
Miten nykyaikana hevosenkyytikin olisi nopeampaa? Ja ettei tieto kulje, ei se kulkenut palatessakaan. Hyppäsin maitojunaan, jonka piti mennä Hämeenlinnaan. Onneksi kuulin, että Hämeenlinnasta onkin bussikyyti Tampereelle. Hämeenlinnassa odotti vain kaksi bussia, mutta onnistuin tunkemaan itseni toiseen. Matka kesti yhteensä kolme tuntia.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti