Avuttomaksi oppinut

Olin Oulussa hotellihuoneessa ja menin suihkuun, mutta en saanut vettä tulemaan. En sitten millään. Painelin kämmensyrjälläni sieltä ja täältä, ja jopas lorahti pää märäksi. Laitoin shamppoot hiuksiini toivorikkaana, mutta sitten kylmää suihkua: vettä ei enää tullutkaan. Yritin taas, heilutin ja painelin miltei jo paniikissa. Ei pisaraakaan, kunnes taas hiukan suihkusi. Menin lopulta lavuaarille ja sain huuhdeltua pääni. Mutta sittenkös minä kuulin, kuinka suihku itsellään ryöppysi kaikki pidättelemänsä vedet lattiakaivoon. Eikä siitä tullut loppua.

Samalla huomasin suihkukaapin ulkopuolella seinässä käyttöohjeen, johon oli piirretty kämmensyrjän kuva, joka mielestäni painoi suihkun sivua. Ihmeellistä, niinhän juuri tein.

Menin vastaanottoon ja kerroin, että siellä se suihkuaa ja kysyin mokoman kapistuksen toimintalogiikkaa.
- Siinä on silmä, joka tunnistaa suihkussa seisojan, minulle vastattiin.

Vai niin. Minua se silmä ei nähnyt, ehkä olin liian laiha tai väärässä kohdassa, koska yritin hakata laitetta sivulta kämmensyrjälläni. Sattumoisin nähtävästi huitaisin myös silmän kohdalla hiukkasen, koska se soi minulle sentään toivonpisaran.

Kun tulin takaisin huoneeseeni, havaitsin, että suihkun letku oli silmän päällä. Siinä siis selitys ylimääräiselle vesiputoukselle.

Eikä siinä vielä kaikki. Illalla ajattelin rentoutua television ääressä. Sieltä piti tulla viimeinen osa Dickensin Pikku Dorritia, jonka britit ovat tehneet hurmaavalla tavalla. Ohjelma alkoi, mutten saanut näkyviin tekstejä. Yritin soittaa miehelleni, muttei hän vastannut. Sammutin ja sytytin, painelin kaikki namiskat, mutta niin siinä vain kävi, että jouduin kuuntelemaan englanniksi ja yritin päästä perille viimeisen osan paljastuksista tietämättä kuitenkaan, kuka loppujen lopuksi oli kenenkin isä ja mitä hirveyksiä suvun historiaan kätkeytyi. Nautinto kutistui olemattomiin.

Psykologian tohtori Martin Seligman sanoo, että ihminen oppii työssään avuttomaksi, jos hänellä on aina joku, joka tietää hänen puolestaan. Hirvittävä tosiasia iski päähäni: minähän olen oppinut TEKNISESTI avuttomaksi. Teetän kaikki vähänkin tekniikkan viittaavat asiat miehelläni, enkä siitä syystä osaa yhtään mitään. Enhän kohta selviä edes työmatkoistani. Minun on siis ryhdistäydyttävä ja alettava selvittää, mikä on lenkkiavaimen ja kuusiokoloavaimen ero, muista kummallisuuksista puhumattakaan.

Minua kohdellaan kuin lasta

Luentotilaisuuden jälkeen eräs jyväskyläläinen esimies tuli luokseni. Hän kertoi, että heillä oli ollut keittäjän sijaisena 58-vuotias nainen. Työsuhteen päätteeksi he olivat käyneet palautekeskustelua, miltä työ oli hänestä tuntunut.

Nainen oli ollut tyytymätön.
- Minua on kohdeltu kuin kuin lasta. Kehuttu ja kiitelty joka asiasta, että oletpa tehnyt tuon ja tuon työn hyvin. Kyllä kait minä itse tiedän, milloin olen onnistunut.

Mitä hyvää sinulle kuuluu?

Olin eilen Mikkelin keskussairaalassa pitämässä luentotilaisuutta työnilosta. Eräs rouva tuli keskustelemaan tilaisuuden jälkeen ja kertoi omasta äidistään, jolla todettiin 13 vuotta sitten Alzheimerin tauti. Äiti on nyt 81 vuotias, mutta voi edelleen hyvin. Tämä on positiivisuudellaan selättänyt tyttären mielestä taudin paikallensa. Äiti tapaa aloittaa puhelut kysymällä, mitä hyvää sinulle kuuluu.

Positiiviset tunteet eivät vain helpota elämistä, vaan myös laajentavat aistejamme. Hyvällä mielellä ollessa näemme laajemmin, esimerkiksi katsoessamme surullisina kuvaa, jossa on ihminen ja taustalla talo, näemme vain ihmisen kasvot, mutta hyvällä mielellä myös talon ja kokonaisuuden.

Kannattaisi siis popsia päivittäinen annos myönteisiä tunteita! Esimerkiksi luontokuvat, lapsien katselu, lemmikkieläimet ja miellyttävät tilanteet laukaisevat meissä piilevät myönteiset voimat, luovuuden, mahdollisuuksien havaitsemisen ja tervehtymisenkin.

Barbara Fredriksonin myönteisyyden lisäämisen resepti on tällainen:
- ole avoin
- ole arvostava
- ole utelias
- ole ystävällinen
- ole aito

Työhyvinvointi ei synny hauskanpidosta muiden kustannuksella

Tämmöistäkö on työhyvinvoinnin ylläpito Työelämäpalkinnon jakotilaisuudessa? Kun palkinnot on jaettu ja puheet pidetty, koomikko pölähtää paikalle ja kertoo, että hänet on tilattu teitä hauskuuttamaan. Sitten hän alkaa kertoa alapään vitsejä, kuinka heppiä on pidennetty tai lyhennetty ja kuinka Presidentti on nähnyt hänet edellisellä kerralla ilman rihmankiertämää. Sen jälkeen nostetaan esille nimeltä mainiten pari sukupuolisesti eri tavalla suuntautunutta julkisuuden henkilöä kysymällä, mitä yhteistä heillä on? Yleisöä pidetään hetki jännityksessä, toki vielä muutama kerta lantiota pyöräytellen, ja kerrotaan, että he ovatkin ruotsinkielisiä. Ja kuin sokerina pohjalla, muuan umpihumalainen muusikko nostetaan kuvainnollisesti esiin puhujanpöntön alta ja matkitaan häntä tötsä päässä. Että se siitä alkoholista ennen puoltapäivää työpaikalla.

Kertooko tämä edelleenkin siitä, ettei työhyvinvointia ymmärretä laaja-alaisesti. Ja kun tilaisuuden järjestäjänä on alan ylin Suomen viranomainen Sosiaali-ja terveysministeriö, niin tämä kertoo vielä enemmän työhyvinvoinnin tilasta Suomessa. Onko työhyvinvointi vain hauskanpitoa muiden kustannuksella vai voisiko hyvä työ sisältää lämmintä ja älyllistä huumoria, työhön vaikuttamisen mahdollisuuksia, toisista huolehtimista ja välittämistä?

Tulin surulliseksi ja häpesin. Ehkäpä tämä oli vain virhearvio tilaisuuden järjestäjiltä, jotka tilasivat televisiosta tutun Tarja Halosen ja muiden vanhempien vaikuttajien silmien eteen. Toki meissäkin on pölyä pinnalla, mutta tamppaamista voisi tehdä toisellakin tavalla.

Rujo potkupallopoika

Muutos on mahdollisuus ja saat sen, mistä luovut. Nämähän ovat fraaseja, joita toistelemme itsellemme. Päädyimme myymään omakotitalomme ja muuttamaan Kangasalan keskustaan paritaloon. Se on ottanut koville jo etukäteen, mutta kun päätös tehtiin, olen hakenut siitä mahdollisuuksia. Mieheni on hoitanut omakotitaloa nyt 20 vuotta ja minun kontollani on ollut lähinnä puutarhanhoito. Siksipä on reilua, että nyt hän voi hiukan huokaista jatkuvien remonttien, maalämmön tsekkailujen ja Ruutanan hiljaisuudesta pääsemisen vuoksi.

Olen lomalla ja kävin käsiksi varastoon, vuosien ja vuosien muistokertymään. Löysin kustantajan palauttaman runokokoelman vuodelta 1972 saatesanoilla, että kyllä tästä vielä voisi jotain tulla, toki osa runoista vaikutti vanhahtavilta. Erityisen sykäyttävä löytö oli kädetön muovinen jalkapallopoika, joka roikkui isäni mossessa etupeilistä. Koska kädet olivat hukkunet, myös pallo oli kadoksissa. Se lienee ainoa käsinkosketeltava muisto isästäni. Ja johan kyyneleet virtasivat silmistäni. Äidistä sen sijaan oli tallella sifonkinen kukkamekko, hänen Las Palmasin ensimmäiseltä ja viimeiseltä ulkomaanmatkalta ostamansa nukke ja hänelle lähetettyjä joulukortteja.

Punainen muovisolki toi mielen syövereistä ensimmäisen mustasta sametista tehdyn lantiohameen, joka minulla oli 14-vuotiaana ollessani Turussa lapsenlikkana. Siis pienistä sirusista tallentuvat muistot, mutta niin harvoin joudamme olemaan niiden äärellä. Olen ollut jo kaksi päivää menneisyyden tilassa.

Ihanaa oli myös löytää proseminaariesitelmä Baari tiedonvälitysympäristönä, jossa olin tarkkaillut kylän juoppojen puheita äitini kuppilassa erilaisista näkökulmista 1970-luvun alussa. Olin varsin tunnollisesti merkannut myös ruutuvihkoon kaikki heidän soittamansa levytkin. Suosion huipulla oli Pettäjän tie eikä sieltä mitään iloista kipaletta löytynyt.

Työuupumus ei ole vain yksilön ongelma

Tampereella vellovaan työuupumuskeskusteluun lähetin Aamulehteen tämän kirjoituksen ja se julkaistiin 25.9.

Työturvallisuuslain mukaan työnantaja on velvollinen huolehtimaan työntekijöidensä turvallisuudesta ja terveydestä, myös psyykkisestä jaksamisesta. Esimies edustaa työnantajaansa tässä tehtävässä. On kuitenkin selvää, ettei esimies voi aina tietää työntekijöidensä ylikuormitusrajaa, koska se on yksilöllinen ja siihen vaikuttavat niin monet tekijät kuten yksityiselämäkin. Tästä syystä myös työntekijä itse on vastuussa omasta hyvinvoinnistaan ja oman tilansa tunnistamisesta.

Burn out on aina myös työyhteisön ongelma, vaikka se monesti siirretään yksilön ongelmaksi, hänen heikkoudekseen. Menin taannoin yhteen nopeasti kasvaneeseen työpaikkaan pitämään työnilon luentoa. Kuulin ennen tilaisuutta, että heidän paras tuloksentekijänsä, 27-vuotias, oli jäänyt edellisenä päivänä työuupumuksen vuoksi sairauslomalle. Niinpä keskityimme työnilon sijasta pelkästään siihen, mitä pitäisi tehdä työlle, jotta hän pystyisi palaamaan sitä tekemään kahden kuukauden kuluttua. Koko työyhteisö häälyi ylikuormitusrajan mailla tekemällä välillä 24-tuntisia työpäiviä, ja tämä näkyi myös virheinä ja aikaansaamattomuutena.

Psyykkinen stressi saa meidät positiivisimmillaan ponnistelemaan ja saamaan työssämme aikaiseksi. Pahimmillaan se kuitenkin sairastuttaa kehon, mutta tekee myös mielelle hallaa kyynistämällä, masentamalla ja alentamalla itsetuntoa. Jokaisessa työssä on ongelmia, mutta jos negatiiviset piirteet ovat vähäisemmät kuin positiiviset, sitä jaksaa tehdä. Siksipä olisikin hyvä vahvistaa työn voimaannuttavia piirteitä porukalla, jolloin voimavaroja syövät tekijät kuten aikapaineet, päätöksenteon vastuullisuus ja fyysinenkin kuormittavuus pysyisivät aisoissa.

Työn voimavaratekijöitä ovat hyvä johtamistapa, oikeudenmukainen kohtelu, oppimisen mahdollisuus, sananvalta omaan työhön ja työyhteisön tuki. Ihmisen omia voimavaroja ovat puolestaan itseluottamus, toiveikkuus, myönteisyys ja sitkeys. Hokkuspokkus -konsteja työhyvinvointiin ei ole, sillä se syntyy yhteistyössä niin työnantajan kuin työntekijänkin kanssa. Työhyvinvoinnin kehittäminen ei aina vaadi edes rahaa, vaan useimmiten vain puhumisen opettelemisen taitoja.

”Kissat” olisi osattava nostaa pöydälle, toiveita ja ehdotuksia niiden ratkaisemiseksi etsien, ei vain vialla olevia asioita miettien. Kysyttäköön siis työpaikalla, mikä lisäisi työhyvinvointia ja tehtäköön suunnitelma tavoitteisiin pääsemiseksi, koska hyvinvoivat työntekijät tekevät tuloksellista työtä.

Kuoppa in memoriam

Onko aikoihin eletty: Laureenille kääntyvän tien alussa ollut kuoppa on poissa. Se on asfaltoitu, siis ihan oikeasti korjattu sitten kahdenkymmenen vuoden peittämisen erilaisilla öljysoramössöillä.

Eskosta, 75, esimerkkiä

Ehdimme perjantaina Parkanon kehräämöön, jossa Esko juhli 75-vuotissynttäreitään kakkukahvein. Hänen kaupastaan löytyy kaikkea mahdollista käsityöhön liittyvää: lankoja, matonkuteita, kankaita, kirjottuja seinätauluja ja missä tahansa väriskaalassa. Tupa on täynnä kaikkea houkuttelevaa. Ja ennen kaikkea hän itse on ilon ja herrasmiesmäisyyden ilmentymä. Nytkin olivat simsetit kaulassa, kun hän otti pihalla iloisesti vastaan onnitteluja.

Ja vaimojansa kärsimättömästi odottelevia miehiä varten on esillä erilaista vempainta, mikä liittyy asiaan.

Mutta tärkein kaikesta: Esko lupasi jatkaa kaupanpitoaan vielä 5 vuotta. Kahvia tarjoillut rouva sanoi, että kyllä kait se kuolisi, jos lopettaisi kaupan pidon. Lomaakaan ei ole pitänyt vuosikausiin, viimeksi silloin, kun hänellä oli 15 ihmistä Parkanon kehräämössä. Siitä on aikaa...

Hänestä voisi ottaa esimerkkiä, jos halutaan pidentää työuria. Hän on oman kauppansa herra, hän harrastaa käsillään, koska luo loimia tilauksesta, käyttelee kassakonettaan ja harrastaa sosiaalista elämää. Kylän naiset kutovat hänelle villasukkia, jotta hän tarkenisi jatkaa kaupassaan.

Tunsin itseni blondiksi

Yritin työpaikallani päästä päivän päätteeksi kellarissa sijaitsevaan pukukoppiini, jossa olivat kaikki vaatteeni ja pyöränavaimet sun muut. Ovi ei auennut, vaikka kuinka sitä roplasin. Onkohan tämä väärä avain, en ollut sitä ennen käyttänyt, koska ovi oli aina ollut auki? Kokeilin miestenpuolelle, sinne kyllä olisin päässyt.

Lähdin etsimään vahtimestaria, mutta kello oli jo yli neljä. Soitin ikkunassa olevaan numeroon, mutta se meni vaihteeseen. Ystävällinen naisihminen sanoi, että olipa hyvä, että sait vielä kiinni, koska minuutin kuluttua vaihde sulkeutuisi. Hän alkoi sinnikkäästi soitella eri numeroihin. Kymmenisen minuutin kuluttua löytyi ylivahtimestari, joka saapui paikalle toisesta rakennuksesta. Hän pani avaimen oveen ja se aukesi. Ovi oli vain jäykkä. Tunsin kyllä itseni blondiksi, punapäästä huolimatta.

Mutta jotta olo helpottuisi, kerron toisenkin blonditarinan, jonka kuulin hiljan sisareltani. Hänen työkaverinsa oli kysynyt, että olisiko sinulla lainata moottoriöljyä. Hän ei uskaltaisi lähteä enää autollaan mihinkään työpaikan pihasta, koska hälytysvalot jo vilkkuivat. Sisareni oli luvannut käyttää tämän autollaan lähellä olevassa autotarvikeliikkeessä. Hän oli kuitenkin kehottanut työkaveriaan ottamaan mukaansa moottoriöljykanisterin, jotta he osaisivat ostaa oikeata ainetta.

He painelivat valkoisissa hoitajanasuissaan liikkeeseen, toki olivat ottaneet nimikylttinsä rinnasta, ja kyselivät moottoriöljyä. Miesmyyjä antoi öljyn.

-Mutta mihin se laitetaan, kysyivät naiset. Voisitko tulla valuttamaan sen oikeaan paikkaan?
-Hei, eihän meillä ole sitä autoakaan mukana, oli sisareni muistanut yhtäkkiä, mihin sen kaataa…

Mies oli katsonut heitä hitaasti ja alkanut selostaa, että öljyä on aika vaikea laittaa väärään paikkaan. Kun avaa auton etupellin, sen alta löytyy musta möykky, joka on moottori. Ja koska on kysymys moottoriöljystä, möykyn lähellä on kuva öljykannusta ja reikä, johon sen voi kaataa…

Eksymisen ihanuudesta

”Sopeutuminen lomalta arkeen voi viedä pari viikkoa. Vinkiksi: työasioita voi alkaa miettiä 24 tuntia ennen loman loppumista. Viimeisiin päiviin ei kannata pakata liikaa ohjelmaa. Herätyskellon voi laittaa jo soimaan viimeisenä lomapäivänä. Sekin voi auttaa, jos jättää osan lomasta syksyyn.”

Näin aamunlehdessä, jonka hain polkupyörällä kolmen kilometrin päästä postilaatikolta. Tarvitsemmeko ohjeistusta ja tutkimustuloksia joka liikkeeseemme? Voiko elämää opettaa numeroimalla toimet, jotka huolellisesti tehtyään saa asiansa kuntoon?

Eikö elämä ole ihanaa juuri siksi, ettei sitä voi pilkuntarkasti ennustaa? Jokainen postinhakureissukin on ollut lomalla erilainen: yhtenä aamuna kettu viiletti tien poikki häntä suorana kuin sähköiskun saaneena. Kerran kaksi kurkea norkoili pellolla ja tuijotti minua häpeämättömästi. Tänään kaurapellolta pelmahti pikkulintuparvia. Joko ne olivat muuttopuuhissa? Karhua en valitettavasti ole vielä nähnyt kertaakaan todistetusti, joskin viime kesänä uskoin nähneeni pikkukarhun tai vähintäänkin sennäköisen majavan tai mäyrän. Sekin on kutkuttavaa.

On ollut hellettä, muttei sadetta kertaakaan. Ehkäpä muutaman vuoden kuluttua voisimmekin alkaa muistella ihania vanhuudenpäiviä, jolloin aurinko läkähdytti jo ani varhain ja paksu lämpimän lehahdus miltei paiskasi nurin ulko-oven aukaisulla. Ja kuinka juuri sinä kuumimpana päivänä tapasimme nuoruudenaikaiset oululaiset tuttavamme, jotka keksivät kiertää kauttamme lomareissullaan. Edellisestä näkemisestä oli kolmekymmentä vuotta, mutta tuntui kuin aikaa ei olisi ollutkaan. Kuitenkin niin paljon oli ehtinyt sillä välin tapahtua ja muutama ryppy tulla naamaan.

Tien poskesta pilkotti taas uusia mustikanvarpuja, jotka notkuivat. Mustikat ovat joka vuosi isompia. Sisäinen ääni on vetänyt minut jos kuinka monta kertaa metsään ämpärin kanssa ja kyllä se on aina täyttynyt. Mustikanpoiminta on ihanaa! Mutta ei sieltä löydy muita kuin minuakin vanhempi Laina, joka samoilee lähimetsiä polkupyörällään ja valittaa huonoa marjavuotta. Siellä, missä hänen takapuolensa pilkottaa, löytyvät parhaat marikot. Ehkäpä elämäntaitojen numerolistalle pitäisi laittaa, mene marjaan. Saat ilmaisen meditaatiohetken.

Ettäkö siellä metsässä eksyy ja sinne ei siksi uskalla lähteä? Eihän mikään ole hauskempaa kuin tien hukkaaminen! Navigaattorin ohjeidenkin mukaan toki joutuu hunningolle, mutta kun lähtee ajamaan metsäautoteitä, ihan varmasti eksyy.

Yhtenä aamuna päätimme lähteä pyörillä tutkimaan meille vielä outoa seutua, Vahojärveltä Kyrösjärveen päin viettävää vesistöä. Mukanamme oli kyllä pieni kartta, mutta uskomattoman kauniin koskisen seudun jälkeen olimme hukassa Juomukkavuoren kyltin kohdalla, jota ei ollut koko kartalla. Korvessa oli talo, josta tietä kysymään. Emäntä vilahti jonnekin takapihalla. Vanhempi mies viittoili ikkunasta, että älkää tulko tänne, kun yritimme tulla ovelle päin. Olimmeko niin pelottavia kypärinemme?

Mieheni kuitenkin huhuili rohkeasti emäntää, vaikka itse olisin jo pötkinyt pakoon, ja sieltähän hän tuli. Saimme neuvot, toki päivittelyiden kera, että kyllä Poltinkoskelle on vielä matkaa. Ja olihan sinne, varsinkin, kun taas jouduimme kolmen tien risteykseen. Valitsimme yhden tien ja muutaman kilometrin jälkeen jo pilkottikin taloja ja postilaatikolle pysähtynyt auto, jolta taas tietä kysymään. Ajajarouva paljastui juuri eläkkeelle jääneeksi mökkiläiseksi ja kertoi oman tarinansa lisäksi lähitalojen asukkaiden elämänhistoriat ja muun muassa punaisessa töllissä asustavien vuokralaisten kohtalon. Nämä olivat avioerossa menettäneet omaisuutensa eivätkä sen jälkeen halunneet omistaa enää mitään.

Eksymisen saldo: uusia hillasoita, upea vuori, kalastettavia koskia ja kumpuilevaa maisemaa sekä erilaisia elämäntarinoita. Ja rättiväsymys viidenkymmenen porottavan soratiekilometrin jälkeen ja pulahtaminen järveen. Ohje numero kaksi: eksy silloin tällöin.

Entinen kuoppa?

Miltei järkytyin kotiin tullessamme: Laureeninkalliolle kääntyvälle tielle oli kuopan kohdalle piirretty nuolia. Sehän tarkoittanee, että kymmeniä ellei satoja kertoja täytetyn kuopan kaksikymmentävuotisjuhlia ei ehditäkään pitää, koska tie taidetaan nyt korjata kunnolla?

Korjausmiehet olivat jo kolmen kilometrin päässä koulun kohdalla.

Jippii, katsotaan, kuinka käy.

Olen kuoppa ja minua tarvitaan

Olen kuoppa. Sijaitsen Laureenintien alkupäässä, juuri siinä kohdassa, mistä alueelle käännytään Ruutanantieltä. Olen maannut paikallani jo miltei kaksikymmentä vuotta.

Toki minut on aina välillä täytetty jos jollakin mössöllä, yleensä kuitenkin öljysoralla. Se ei ole pysynyt päälläni viikkoa, kahta kauempaa. Ja taas autot kolauttavat renkaansa minuun, kuljettajat kiroilevat, että taas se on siinä ja käyvät korjauttamassa aurauskulmiaan.

Ei ole kiva olla vihattu ja ärtymyksen aiheuttaja puhumattakaan siitä, että olen toistuva kustannuserä. Olen laskeskellut, että paikkaamiseeni on kulunut jo kymmeniä tuhansia euroja vuosien varrella menetettyinä henkilötyöpäivinä, bensana ja muina kuluina. Sitä vain tässä mietin, että entä jos minut korjattaisiin joskus kunnolla?

***
Me lähdemme joukkovoimalla liikkeelle television ajankohtaisohjelmaa myöten, kun pieni kauhakuormaaja ajaa läpi Suomen. Syynä moiseen urotekoon oli Facebookissa annettu lupaus ja likipitäen puolisensataatuhatta kannattajaa, jotka ilmoittautuivat tempauksen tukijoiksi kolmen päivän aikana. Näin itsekin vekotuksen matamassa nelostiellä ja vakuutan, että tiellä ja pientareella oli tosi ruuhkaa. Ihmettelin, oliko tapahtunut joku onnettomuus, kun autot pysähtelivät ja ihmiset odottelivat kameroineen kuin Kekkosta aikoinaan.

Me tulemme ihan hulluiksi prinsessahäistä. Itkemme ihanaa hääpuhetta ja nautimme toisten onnesta. Me juomme ja poltamme, jotta saisimme edes hetken ilon.

Me emme lotkauta korvaamme uutisesta, että Kela korvasi alle 30-vuotiaille viime vuonna yli 400 000 sairauspäivää mielenterveyden häiriöiden perusteella. Määrä on 44 % suurempi kuin viisi vuotta sitten. Tutkijoiden mukaan kasvu ei johdu mistään yksittäisestä syystä, vaan terveydentilaltaan herkästi haavoittuvien nuorten sosiaalisen turvaverkon haurastumisesta. Tämä koskee perheen, koulun ja opiskelun, työn ja terveydenhuollon muodostamaa kokonaisuutta.

Me nostamme metelin siitä, että Kreikalle lainataan 1,6 miljardia. Me emme nosta mitään hälyä siitä, että työhyvinvoinnin laiminlyömisen kustannukset maksavat yhteiskunnalle runsaat 20 miljardia vuodessa välillisesti ja välittömästi kuten menetettyinä työpäivinä ja ennenaikaisena työkyvyttömyytenä. Me jäämme liian aikaisin työkyvyttömyyseläkkeelle masennuksen vuoksi emmekä silloin pysty edes nauttimaan haaveilemistamme eläkepäivistä.

Masennus on ihmisen kuoppa. Ei riitä, että täytämme ihmisen pillereillä, ja niillä hän taas jaksaa huomisen. Kuuntelin tänään professori Barbara Fredricksonin luentoa positiivista tunteista, jotka auttavat näkemään laajemmasti, alentavat verenpainetta, parantavat muistia jne.

Mutta miten oppisimme muuttamaan elämäämme? Samat säännöt pätevät kuin painonpudotuksessakin: sitkeydellä. Solut uusiutuvat prosentin päivässä, joten täydelliseen muutokseen tarvitaan periaatteessa vain kolme kuukautta. Meditaatiolla, mietiskelyllä, näyttää olevan varsin järisyttävä vaikutus myönteisten tunteiden syntyyn pitkällä aikavälillä. Myös toistemme arvostaminen, kiitollisuus ja arjen pienistä ilonhetkistä yhdessä nauttiminen auttaisivat.

Kuopalle voi hakea myös uusia merkityksiä: Laureenintien kuoppavanhus estää liian nopean ajamisen asuinalueella. Mieheni ehdottikin, että järjestäisimme kuohuviinitarjoilun ohiajaville kuopan synttäreiden kunniaksi.

Myyjästä joka rakastaa puusteja

Ajattelin taas ostaa aamutuimaan korvapuusteja työpaikalle matkani varrella olevasta kahvilasta, jossa ne itse leivotaan. Houkuttelevat tuoksut iskivät jo ovella nenääni. Puustitarjotin oli ihan täynnä, jippii. Tuttu mies oli taas myymässä – edellisellä kerralla hän sai minut luopumaan pyynnöstäni ja lähdin silloin mukanani kaksi korvapuustia ja loput tavallisia pullia. Nyt olin päättänyt, ettei hän saisi minua puhuttua yli ja kävin määrätietoiseen hyökkäykseen:

- Ottaisin kahdeksan korvapuustia!
- Ei niitä taida olla niin paljoa… hän yritti ja pälyili täysinäiseen puustitarjottimeen, meni kuitenkin sen luokse ja sanoi vastahankaisesti, ehkä niitä nyt sitten löytyy sen verran. Laittoi korvapuustit pussiin ja pani sen tiskille. Hän silitteli pussia hellästi ja sanoi, että kanna näitä varovasti, ovat lämpimiä ja saattavat pudota.

En kyllä ennen ole tavannut moista myyjää, joka ei millään raskisi luopua korvapuusteista.

Ripsiväri vai mp-soitin?

Tuntemattomasta numerosta soitettiin.

- Oletteko Synergoksesta? kysyi virallinen ääni esittelyn jälkeen.
- Onhan se työpaikkani.
- Vastasitte joku aika sitten kyselyymme ja haluamme antaa siitä teille lahjaksi Lancomen ripsivärin tai Mp 3-soittimen. Kumman valitsette?
- Ripsivärin, vastasin hiukan aikaillen, koska en muistanut vastanneeni mihinkään kyselyyn.
- Mustan, ruskean vai sinisen?
- Mustan…
- Vesiliukoisen vai vedenpitävän?
- Vesiliukoisen…
- Onko teillä vielä se HP:n tulostin?
- Taitaa olla…
- Tehän arvostatte ekologisia valintoja, kertoi ääni. Nyt meillä olisi siihen HP:n tulostimeen värikasetteja, jotka kestävät kolme kertaa aikaisempaa enemmän. Voisitteko tarkistaa sen HP:n mallin, niin voisin tehdä teille tarjouksen?
- En voi, koska se sattuu olemaan työpaikallani ja vietän yleensä illat kotona, vastasin.
- No, ei voi mitään. Lähetämme teille kuitenkin kotiosoitteeseen sen ripsivärin, nainen huokaisi.

Siis eihän tuommoinen ripsiväri maksa mitään kirjoittimien värikasettien rinnalla. Jälleen uusi ovela tapa luikerrella asiakkaan luokse. Mitä he vielä keksivät?

Ei yhtä vanhuutta vaan

Naapurin Villen ja Leevin kanssa keskusteltiin kesämenoista. Ville kertoi tohkeissaan, kuinka oli tulossa laivareissua, uintia, Puuhamaata, Titi-Nallea sun muuta.

Sanoin,että elämässä pitää olla välillä juhlaa. Johon Ville:

- Niin, ettei se oo yhtä vanhuutta vaan.

Palautetta ja painajaisia

Perjantain koulutustilaisuudessa eräs lääkäri kertoi tarinan. Hän oli tekemässä miltei 80-vuotiaalle erittäin huonokuntoiselle potilaalle vaikeata tutkimusta. Koko sen ajan hän höpötti jotakin viedäkseen potilaan ajatukset muualle. Potilas ei oikein kyennyt puhumaan, mutta yritti kuitenkin kuiskailla jotakin. Lääkäri pani lopulta korvansa potilaan huulien eteen kuullakseen, mitä tämä yritti sanoa.

- Teillä on oikein kauniisti leikatut hiukset, tämä sai kuiskattua.

Heräsin viime yönä koirasusipainajaiseen yrittäessäni huutaa. Olin jossain pihalla ja iso lauma susia hyökkäsi ketun perässä pihaan. Olin onneksi autossa, mutta jostain syystä läksin kuitenkin yksin lumista polkua myöten kotiin. Muistin yhtäkkiä, että sudethan voivat hyökätä kimppuuni ja yritin palata samaa polkua, mutta sieltä tulikin kaksi isoa susikoiraa suu hampaita ammollaan. Ei muuta kuin huutamaan eikä ääntä tahtonut tulla...

Takapuolessani on vieläkin susikoiran hampaiden jäljet muistona viime pyhästä. Fyysiset arvet kyllä paranevat, mutta mieli muistaa pelon.

Lahja?

-Minulla on tarjota teille lahja, kerrottiin puhelimessa.
-Kiitos ei...
-Mutta tämähän on ainutlaatuista, tarjoamme teille lahjan. Voitte valita haluamistanne lehdistä.
-Mitä lehtiä ne sitten ovat?

Ja hän luetteli erilaisia lehtiä. Valitsin Hyvän terveyden, jota soittaja kilvan kehumaan.

- Lisäksi haluamme antaa teille ruokakirjan, jonka oikea hinta on 39 euroa. Lehden tilaus kestää kuusi kuukautta, mutta vastineeksi lahjastamme veloitamme teiltä siitä kolmen kuukauden hinnan...
- Häh, en minä mitään teiltä tilaa.
- Älkää nyt keskeyttäkö minua ja piippiippiip.

Puhelu yllättäen katkesi.

Koiramainen juttu

Valmistautuessani vastaväittäjäksi törmäsin sanaan transmoderni, minkä merkitystä hain netistä. Löysin hakusanalla koiramaisen tutkielman, kuinka koirarotujen valinnat ovat heijastaneet aikansa arvoja, kulutustottumuksia ja talouskehitystä.

Kun elettiin modernia aikaa - 60-70-lukua- uskottiin vahvasti tulevaisuuteen. Koirien rekisteröinnit lisääntyivät samassa suhteessa kuin kestokulutushyödykkeetkin kuten televisiot, imurit ja jääkaapit. Seurakoirat valtasivat Suomen, aiemminhan miesten metsästyskoirat olivat yleisiä, mutta nyt naisetkin saattoivat omistaa koiran.

Postmodernille ajalle 80-luvulle tultaessa koirarodut monipuolistuivat, erityisesti noutajat tulivat suosioon. Koirista tuli osa elämäntyyliä ja jopa harrastusta. Niillä haluttiin viestiä myös liikunnallisuutta. 90-luvun lama-aikana haettiin turvaa isoista koirista kuten dobermannista ja rottweilerista.

Nyt eletään transmodernia aikaa, mihin kuuluu vastuullisuus, luonnollisuus ja yhteisöllisyys. Koira saatetaan ottaa kulkukoiratarhasta ja myös maamme rajojen ulkopuolelta. Koirat ovat myös kutistuneet kääpiömallisiksi. On käytännöllistä omistaa pieni koira, joka mahtuu asuntoon ja jota ei tarvitse ulkoiluttaa pitkin lenkein. Lisäksi se ei kuluta luontoa niin paljon kuin iso. Koiran pitäisi olla samanaikaisesti seuralainen ja harrastuksen kohde, jonka kanssa kilpaillaan vaikkapa ketteryydessä tai tottelevaisuudessa. Omistaja pystyy myös rakentamaan omaa minuuttaan ostamalla lemmikilleen merkkiliivin tai niittipannan.

Transmodernia asennetta voidaan kuvailla seikkailuksi, tutkielmassa sanottiin. Koirat ovat minulle seikkailu, olinpa missä tahansa ja minä aikana tahansa, vaikka en ikinä ole omistanutkaan koiraa. 60-luvulla olin lapsenlikkana Turussa, kun naapurin koira puraisi minua kädestä. Sen jälkeen olen ollut koirien suosikkina.

Ollessamme aamukävelyllä Kreetalla jostain pihasta ampaisi pikkuinen piski jalkaani eikä irronnut sitten millään, vaikka kuinka ravistelin. Siitäkin aiheutui varsin erikoinen soppa. Tapauksen nähneet paikalliset ajoivat minut kiireesti lääkäriin, joka kertoi vesikauhumahdollisuudesta. Hän oli niin häpeissään, ettei ottanut edes maksua palveluistaan. Onneksi koira oli sairas muuten vain, selvisi jälkikäteen, vaikka jo sieluni silmillä näin valkoisen vaahdon valuvan suupielistäni.

Ja tänään se tapahtui taas. Olimme pyörälenkillä nousemassa Kuohunharjulle, kun polulla tuli vastaan isoa vaaleaa koiraa taluttava mies. Hyppäsin pyöränselästä ja talutin pyörääni. Mies ei saanut pidäteltyä koiraansa hihnassa, vaan se nappasi takapuoleeni kiinni. Onneksi sain vain hampaanjäljet, mutta kankkua pakottaa.

Toivonpa hartaasti, että pian koittaisi oikeasti virtuaalimoderni aika, jolloin koiraharrastus olisi netissä. Lemmikkejä olisi silloin helppo ulkoiluttaa Googlen karttakatuja ja ruokkia mainosten keinomuonalla. Eivätkä ne purisi, korkeintaan tökkäisivät.

Patteri lopussa

Kaikki alkoi kuvaruudulle putkahtaneesta varoituksesta, patterisi alkaa tulla käyttöikänsä päähän. Ihmettelin moista tekstiä enkä tehnyt mitään, kunnes siinä luki patterisi on lopussa ja ruutu pimeni. Sentään verkkovirran kanssa kone toimi, mutta ymmärsin jo tilata uuden patterin – sitä ei vain ole kuulunut. Kunnes eilen käyttöjärjestelmä ei enää avautunut, vaan vain yritti ja yritti rullaamalla mustavalkoista tekstiä edes takaisin kuin Päiväni murmelina -elokuvassa.

Oliko tässä hienovarainan vihje minulle? Olen nimittäin pulassa: koneessa on koko henkinen omaisuuteni eikä siitä ole varmuuskopiota – kuin ei minustakaan.

Naamakirja-aktivistina

Äitini tapasi päivitellä, että millähän lie maailma mallillaan, kun hänen tytönhupakkonsa ovat isoja. Hän ei olisi ikinä uskonut, että roikumme netissä, otamme kantaa erilaisiin asioihin ja keskustelemme ystävien kanssa – virtuaalisesti netissä. Miksikö tällainen vanhempi naisihminen moista tekee? Silkasta uteliaisuudesta. Minusta on hyvä ottaa selvää ja muodostaa mielipiteensä omien kokemusten kautta.

Mitä keinomaailma sitten tarjoaa? Serkkuni vaimo, entinen maatalon emäntä pohjoisesta, lähetti runsas vuosi sitten sähköpostia ja kertoi olleensa tietokonekurssilla. Eikä siinä vielä kaikki: sen lisäksi hän kutsui minua ystäväkseen Facebookiin. Olemme vaihtaneet sukulaiskuulumisia aina silloin tällöin hänen lapsenlapsiensa söpöjen valokuvienkin kera. Koska oikea maatilan pitäminen ei enää lyönyt leiville, hän harrastaa sitä nyt virtuaalifarmilla. Eilen hänet palkittiin valkoisella nauhalla viljelystänsä eli hän lienee löytänyt riittävän määrän henkilöitä mukaan ”harrastuksensa” pariin.

Olen saanut porautua myös nuorten nykyelämään, vaikka omat lapset ovat jo maailmalla. Ottakaa kuitenkin huomioon, naapurin entiset pikkulikat, jotka kutsuitte minut ystäväkseni, että kaikki seinäkirjoituksenne näkyvät myös minulle!

Vanhat opiskelukaverit ovat löytäneet minut ja lähettäneet viestejään. Eräs ruutanalainen ystävä perusti sinne ryhmän roskakuskien työn saattamiseksi kunniaan – hienoa sekin. Kuulun myös ilmastonmuutoksen vastustamista koskevan sopimuksen aikaansaamista Meksikossa 2010 ajavaan ryhmään miltei 350 000 muun kanssa.

Ja jotta en jäisi huonommaksi minäkään, perustin itsekin viime viikolla Työrauhanjulistus -ryhmän, jolla haluan parantaa maailmaa Kangasalta käsin. On liian hidasta odotella vastauksia työuran jatkamiseen komiteoista tai työryhmistä, joita on taas perustettu kukkurakaupalla Helsinkiin helsinkiläisistä vaikuttajista. Työhyvinvoinnin laiminlyönnin kustannukset ovat erään arvion mukaan vuosittain yli 20 miljardia euroa mm. ennenaikaisina työkyvyttömyyseläkkeinä. Erityisesti nuorten masennusoireet ovat hurjasti lisääntyneet. Näköalattomuus, ilottomuus, turvaverkostojen katoaminen, vähäinen yhteisöllisyys, puhumisen taitojen puute ja vanhanaikainen johtaminen lienevät ainakin joinakin syinä.

Mitäkö Työrauhanjulistus –ryhmä voisi tehdä asian eteen? Se voi vähintäänkin usuttaa jokaista kehumaan, kannustamaan, ottamaan puheeksi ja jakamaan hyviä uutisia, siis lisäämään työniloa arjen pienillä teoilla. Yllättäen ryhmään on muutamassa päivässä liittynyt jo 300 ihmistä.

Kun menin jumiin tämän kirjoittamiseni kanssa, panin seinälle pyynnön, auttakaa minua kertomalla, mitä iloa ja harmia teillä on ollut Facebookista? Harmistuksia ei mainittu lainkaan paitsi nyt huokaileva mies, koska vaimo käyttää entistä enemmän aikaa tuttaviensa kanssa netissä. Sen sijaan tuotiin esille vaikuttamisen mahdollisuuksia valtakunnallisesti ja toisaalta ruohonjuuritason tuntojenkin kuulemista. Huono omatunto tai sisäinen muistuttajakin on saatu vaikenemaan, kun on saatu otettua yhteyttä netin kautta kauempana asuviin tuttaviin. Paljon on puhuttu myös siitä, ketä kiinnostavat ihmisten rutiiniasiat kuten maitopurkin osto kaupasta. Tavallisia ihmisiä. Samoista asioista puhutaan työpaikan kahvitauoillakin. Ja itsehän voi valita, mitä ottaa vastaan ja mitä ei.

Mutta onko uudenlaisesta yhteisöllisyydestä vaarana, että äänihuulet vain surkastuvat naamakirjakeskustelussa, kun niitä pitäisi työpaikoilla treenata aidossa kohtaamisessa?

Mielimaisemassa

Saan olla niin kaikesta kiitollinen, soi eilen illalla mielessäni, kun kiidin Vesijärven jäällä. Aurinko teki laskuaan, kuukin mollotti jo taivaalla. Jos on jäällä ollut tähän mennessä vettä, se oli nyt haihtunut. Muuan rouva kertoi hiihtäneensä siellä jo pari viikkoa.

Jotain erityisen kohottavaa on nähdä tuttuja maisemia kuten Kissakarin mökkisaari, rauhallista tasaista valkoista jäätä, kolme joutsenta läpsyttelemässä ihan vieressä, muutama pilkkijä töröttämässä pallillaan vielä viimeisiä säteitä sisään vetämässä.

Enpä siis yhtään ihmettele, että tutkimusten mukaan jo muutaman minuutin siemaisu mielimaisemaa saa rauhoittumishormonin oksitosiinin erittymään.

Kummitätini Tuulikin muistolle

Veneheiton Nikulanojan perällä Kovalassa alkoi Heikin ja Saiman yhteinen taival v. 1914. Heikki oli jo kahteenkin otteeseen ollut Amerikoissa, mutta ei voinut unohtaa Saimaa ja palasi Suomeen. Heille syntyi yhdeksän lasta, joista yksi kuoli pienenä. Navetassa oli muutama lehmänkanttura, lisätienestiä tuli puusepäntaidoista. Lapset lähtivät leivän perään maailmalle jo varhain. Koulujakaan ei ehditty liioin käymään, mitä nyt muutama vuosi Kanasen kansakoulua ja emäntä- tai talouskoulut päälle Turun seudulla, jonne isosisko Sylvi oli jo ehtinyt muuttaa.

Kovalan tyttö Tuulikki löysi Ahtinsa parin kilometrin päästä Loppulasta.He pitivät häitään yhdessä Mailan ja Heikin juniorin kanssa 1949. Ahti otettiin Heikin ja hänen poikiensa Heikin ja Erkin kirvesmiesporukkaan, joka kulki rakentamassa kouluja ja korjaamassa kirkkoja. Ahti ja Tuulikki lähtivät kuitenkin etelään työn perään telakalle. Ja sille tielle he jäivät. Ritva syntyi vielä pohjoisessa, mutta Raimo Kaarinassa.

Sen minä muistan lapsuudesta, kuinka ihanaa oli, kun Tuulikki ja Ahti tulivat etelästä kesällä käymään. He olivat kummejani, jotka aina toivat jotakin tuliaista: useasti mekkokankaan. Muistan vieläkin yhden kankaan, jossa oli korallinpunaisella pohjalla ihania ruusuja. Siitä ommeltiin röyhelömekko. Tuulikki muisteli usein, kuinka isäni oli savustanut eteiseen vatiin ahvenia, joita vieraat saattoivat napata sieltä, vaikkei me oltukaan kotona. Saimme Turusta usein myös syksyisin omenalaatikoita. Omenan tuoksu on vieläkin nenässäni, eihän meillä semmoisia herkkuja pohjoisessa ollut. Saimme Turusta myös vaatepaketteja, kun isosisko Sylvi oli ommellut meille päällystakkeja sun muita vaatteita. Ja Turusta toimme Veneheittoon ensimmäiset sireenitkin. Kuulinpa Alisalta, että äitinikin olisi halunnut muuttaa etelään, mutta isä oli sanonut, että saat kyllä mennä yksin.

Sisarukset pitivät tiiviisti yhteyttä. Äitini Aune osti Tuulikille mekonkin häihin krimplenekankaasta: niinpä kolme sisarusta komeili samanlaisissa, mutta erivärisissä mekoissaan. Tuulikilla se oli violetti, Kyllikillä vaaleanvihreä ja äitilläni vaaleanpunainen. Tuulikki ja Ahti olivat poimineet Jussin ja minut Tampereelta Fiatiinsa. Unentokkurassa Jussi havahtui ja näki jossain Kestilän korkeudella aamuyöstä metsän reunassa elukan. ”Aasi”, hän huudahti. Hirvi siellä lymysi.

Tuulikista tuli minulle eräänlainen varaäiti, koska oma äitimme kuoli jo varhain. Kerran hän jopa moitiskeli minua, kun en ollut lähettänyt hänelle äitienpäiväkorttia. Tuulikin luo oli ihana tulla joka kerta, koska emäntä otti vieraat aina iloisesti vastaan ja toivotti tervetulleeksi.Tuulikki oli täynnä elämää, teki aamuisin 200 soutuliikettä ja huristeli polkupyörällään kesäisin. Hänen päänsä pelasi kuin partaveitsi: hän tiesi kaikkien sukulaisten lastenlastenkin nimet ja kuka mitäkin odotti.

Kun soitin hänelle Tuulikinpäivänä, muutamaa päivää ennen kuolemaa, hän pauhasi minulle jo ajatelleensa, etten soittaisikaan, koska kello oli iltakahdeksan. En päässyt aiemmin puhelimeen, kun tulin Helsingistä junalla. Tuulikki kertoi odottavansa kesää ja suunnitteli istutuksiaan, samettiruusujen istutusta. Hän oli iloinen siitä, että niin moni oli muistanut häntä syntymäpäivänään. Terttukin oli tuonut Annen kanssa kauniin orkidean. Joukoakin hän aina kehui, koska tämä kävi usein rupattelemassa. Pekan ja Jukankin kuulumiset sain aina häneltä.

Tuulikki oli vaatimaton ja varmaan siksi häntä oli niin helppo lähestyä. Hän ei tehnyt itsestään numeroa, vaan hoiti lapsiaan, kotiaan ja puutarhaa. Hän virkkasi monet sängynpeitteet ja verhot ja liinat. Hän kuului siihen sukupolveen, joka ei valitellut vaivojaan. Kukaan ei osaa arvata sitä kipua, mitä hän mahtoi tuntea Ahdin kuoleman saatikka tyttärensä Ritvan menetyksen jälkeen.
Tuulikki sanoi olevansa tyytyväinen ja kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka sai olla kotonaan. Se olikin koti, jossa hän sai elää elämänsä loppuun. Enää talossa ei ole valoja. Joriinit saavat odottaa autotallissa, omenapuut lumessa ja hevoskastanjan alut portinpielessä. Tuulikki ei enää tule kotiin, vaan istuskelee taivaallisessa keinussa Ahdin kanssa. Saattaahan siellä olla muitakin keinujia: Ritva, Sylvi, Aune, veljet Erkki, Heikki ja Arvo. Lämmin tuuli puhaltaa, linnut laulavat ja jostakin hiipii kielon tuoksua nenään. He muistelevat Veneheittoa, kotiseutuaan.
” Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie?
Ei tiedä sitä ihmisistä kenkään.
Meri taivas ja maa,
kaikki kaikk’ katoaa.
kuinka säilyis sielu ihmisenkään?

Mut unessa niin armas on ajatella noin:
viel’ kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi,
ja huomentuulet tuntureilta henkää,
ja huomentuulet tuntureilta henkää.” (E. Leino)

Kaikella on aikansa. Uskon, että Tuulikki haluaisi meidän muistelevan häntä ilolla ja lämmöllä.

Kiitoksia Tuulikki, että elit ja jätit meille ihania muistoja!

Rasterimetsässä

Seitsemisen metsä oli rasteroitu lumella. Lumi tuli kuitenkin alas hiihtäessä, tömähteli joka puolelle ja jopas jo koivunkin latvus oli paluumatkalla rojahtanut ladulle. Onneksi ei sattunut kohdalle. Monessa kohdassa oli ylitettävä esteitä.

Siltikin uskomattoman ihana 37 kilometriä. Luisti ja ei luistanut. Kun pahimmat jääkököt estivät etenemisen, takaamme tullut keuruulaisisä tyttärensä kanssa kysyi, voisiko hän voidella suksemme. Eihän nyt millään... Mutta hänellä oli aikaa ja niin hiihtomme jatkui miellyttävämmissä merkeissä.

Päät yöksi latinkiin

Aloin tässä pohtia, että ennen vanhaan aivot piti jättää naulaan, kun tuli työhön.

Nyt ne olisi hyvä jättää työhön, koska muuten kaikki roina kulkee koko ajan mukana ja häiritsee vapaa-ajanviettoa.

Niinpä aloin mielessäni kehitellä hyllykköä, johon päät laitettaisiin latinkiin yön yli työpaikalle. Siellä olisi jos jonkinlaista päätä rivissä.

Mikä vilvoittava vapaus, kun saisimme hulvastella päättöminä pitkin maita ja mantuja ja nauttia elämästä!

Ja aamulla olisi taas virtaa innovoimiseen.

Että silleen...

Olisin niin mielelläni mennyt Ouluun junalla, mutta viimeaikaiset viivästykset panivat taas Wingon käyttäjäksi. Kone lähti Pirkkalan kentältä etuajassa, kunnes lentäjä yhtäkkiä kuulutti, että on palattava takaisin. Jonkun luukun valo vilkkuu ikään kuin se olisi jäänyt auki. (Kertoessani tätä miehelle, hän sanoi, "pitää panna ovet kiinni!") Niinpä palasimme maahan,hän tarkasti koneen ja jatkoimme matkaa.

Hän surkutteli ystävällisesti minua, koska arveli minun joutuneen olemaan kentällä jo pitkään. Enää nimittäin ei tule aamupäivällä koneita, hän kertoi. Istuinkin kuin tatti miltei neljä tuntia tietsikkani kanssa lentokentän ravintolassa. Niinpä sanoin hänelle:

- Olet oikeassa. Olen lojunut siellä jo ihan riittävästi. Olisin tullut junalla, mutta se ei olisi ollut viisasta...
- No ei, eilenkin vein myöhässä olevasta junasta yhden naisen Vaalaan. Mutta oli se mukava matka, aika suorastaan suhahti. Tämä oli niin mielenkiintoinen nainen, oli Steiner-koulun opettaja ja puhui eurytmiasta sun muusta. Olisin toivonut, että olisi mennyt Kuusamoon asti.
- Minäkin olen Vaalasta kotoisin.
- No varmaan tunnet hänet, äitinsä täytti 89 vuotta ja hän oli Helsingistä tulossa synttäreille. Minnahan sen nimi oli. Hänen veljensä tuli vastaan.

Tämän jälkeen hän tenttasi minun matkani tarkoitusta ja kestoa. Kertoi itse olevansa Kemijärveltä, mutta perhe oli muuttanut Ouluun 95. Lopulta tulimme OYS:iin ja hän kysyi, milloinka luentoni loppuu. Kerroin, jolloin hän lupasi tulla hakemaan minut takaisin kentälle:

- Voimme jatkaa tätä ihanaa rupattelua...

Olen siis viime aikoina törmännyt varsin tyytyväisen oloisiin taksikuskeihin, niin kuin tähänkin naiseen.Siellähän kuljettaja minua odotti, keskussairaalan edessä. Täynnään tarinaa.

- Olen tehnyt useampaa työtä. Ensiksi syötin ja juotin ihmisiä ravintolassa, nyt kuskaan heitä sieltä kotiin. Kerrankin yksi nainen -aikamoisessa laitamyötäisessä - pyrki yömyöhään kyytiin. Ei mikään Kassi-Alma, oikein viksun näköinen. Kun sanoin hänelle tervetulotoivotuksen, hän ärähti: ”että silleen”. Kysyin, mihin hän halusi ajaa. ”Mitä se sulle kuuluu.” Tuumin vaan, että olisi helpompi viedä perille.

- Kerrankin muuan hautaustoimiston omistajanainen houkutteli minua työhön itselleen, ehkä seuraavaksi ajankin kuolleita. Nainen oli tosi hyvä suustaan. Tämä kertoi kerran joutuneensa liikenneonnettomuuspaikalle, ”mikä mälli”, nainen päivitteli. ”Monta ruumista. Menin heti tarjoamaan käyntikorttejani.”

- Hautaustoimistonaiselle oli ollut juoppo veli, joka kuolikin viinaan. Siinä sitten veljensä kanssa kuskasi tätä toiselle paikkakunnalle ruumishuoneelle, mutta he pysähtyivät välillä johonkin kahville. Isä odotteli jo ruumishuoneella ja soitti ihmetellen, mihin he olivat joutuneet.

- Olemme Mikon ja Karin kanssa kahvilla.
- No et kai sinä ruumista juota, isä oli kauhistellut.

Että silleen.

Havukka-ahon ajattelijasta

Eilen näin Havukka-ahon ajattelijan. Upea kainuulainen luonto ääniefekteineen ja hersyvine teksteinään toi mieleen lapsuuden. Ainoa ongelma oli murre: sen kuulosti kauhialta. Olisi pitänyt olla joko tai. Kun yritetään puhua murretta, mutta se on sijoitettu kirjakielen sisälle, se kuulostaa pahalta. Annettakoon se kuitenkin anteeksi.

Mieleen palasivat Veneheiton suuret ajattelijat, jotka Aunen baarissa kaljalasinsa ääressä filosofoivat maailman menosta aikana, jolloin ei vielä tunnettu kiirettä. Mutta se odotti jo eteisessä: töllöttimestä näkyivät Helsingin herrat, jotka joivat shampanjaa. Kuninkaalliset, jotka sipsuttivat hienoissa kamppeissa. Alettiin vertailla, alettiin haluta, että meillekin tuo "parempi" elämä.

Ja lapset lähtivät kylästä sen perään. Vanhukset jäivät yksin. Katosi toivo, kun pellot pantiin pakettiin, elämäkin hupeni. Ei auttanut, vaikka kuinka huuteli: Aune, vielä yksi...

Satumaisia kuvia

Kuvasi Jussi Koveron pihasta

Viikonloppuna suksimme Seitsemisen maisemissa. Lauantaina Koverosta Särkilammen marjatilan kautta Soljasiin ja Lieslammin kautta takaisin. Suksi ei oikein luistanut. Aurinko kuumotti pilven takaa. Maisemat olivat mielettömät kuin jostain lapsuuden metsistä. Täällä toki puut ovat isoja Veneheittoon verrattuna. Ne olivat lumisia köyryjä latvoja myöten. Ei tämmöistä lumoa voi olla. Hiihtäjiä oli vain kourallinen, vaikka latu oli vedetty perjantaina.

Olin umpiuupunut, vaikka meillä oli hiukan mustikkakeittoakin termoksessa. Jussi hiihteli kuin nuori poika, odotteli ja olisi vaikka jatkanutkin. Pääsimme kuitenkin Koveroon takaisin, jääkököt suksenpohjissa. Ja "onneksi oli hänen vuoronsa valmistaa iltapäivän ateria, minä olin aivan poikki".

Mökillä odotti sauna, jonka kruunasi pimeydestä kirkas tähtitaivas ja avanto. Eikä se sauna ollut haalea kuten edellisiltana jäljiltäni, vaan löyly kihahti kunnolla ja jopa lämmitti.

Yöuni virkisti ja jo taas aamulla uudestaan matkaan toisin päin kiertämään latua. Nyt aurinko oli aivan kirkas, taivas sininen ja valot entistä hehkuvammat. Puun latvukset kylpivät valossa ja varjoissa. Kuuset kuurottivat latva painuneena maata kohti. Välillä olimme kummallisessa riukumetsässä, jossa lumikököt tekivät rungoista oudon näköisiä. Luonto tekee ihmiselle ihmeitä. Minun jalkanikin nousi kepeästi, väsymys oli täysin poissa.

Haltioitunut taksikuski

Olin pitänyt aamutuimaan luennon Helsingissä Metropoliassa. Istahdin taksiin mennäkseni vielä palaveriin iltapäiväksi Malminkartanoon. Taivasteltiin siinä tämän talven lumia kunnes harmaahiuksinen kuljettaja tokaisi:

- Hyppäsin oravanpyörästä hiukan ennen eläkeikää. Olin tietoliikennesuunnittelijana. Nyt ajelen kaverille aina silloin tällöin taksia. Suoritin myös eräoppaan kaksivuotisen tutkinnon.

Hetken hiljaisuuden jälkeen:
- Minusta on ihana ajaa taksia. Saan katsella erilaisia maisemia ja tarkkailla takapihoja niin kuin nytkin, tämä on kerta kaikkiaan mukavaa. Minä niin rakastan luontoa, kalastamista ja lumenluontia.

Silmäilin ulos: ikkunasta avautui ankea teollisuusalue. Mies huokaili haltioituneena eikä yhtään eksyneen oloisena. Ja jatkoi:

- Sekin tässä on niin hienoa, että saan tavata kiinnostavia ihmisiä. Tänäänkin kyytissä oli nainen, joka puhui vahvasti pohjoisen murretta, vaikka oli jo viisi vuotta ollut täällä etelässä. Minusta on hienoa, että ihmiset puhuvat omalla tavallaan. Oon Pudasjärveltä ja opiskellut Oulussa. Siellä ovat kaikki sukulaiset.

Milloin itse olin iloinnut arjen yksityiskohdista? Viiletän ympäri Suomea, milloin missäkin junissa, jotka ovat joka päivä enemmän ja vähemmän myöhässä. Tänäkin aamuna Turkuun. Ajattelin hakea ravintolovaunusta kahvikupposen. Myyjä puhui puhelimeen ja odottelin hänen lopettamistaan. En ennättänty suutani avata, kun hän poistui takahuoneeseen, mutta saapui hetken päästä takaisin.

-Onkohan tämä ravintola auki? Saako täältä kahvia?

- Kyllä tässä vielä jonkin aikaa kestää... Kahvinkeittimen pitää lämmetä.

Ja tulin niine hyvineni takaisin paikalleni. Yritin uudestaan tunnin kuluttua. Ketään ei ollut jonossa, menin tiskin taakse. Myyjä oli keskittynyt selailemaan vihkostaan ja istui pää alaspäin tiskin toisella puolella. Seisoin ja seisoin, muttei hän minua huomannut.

- Saisiko täältä kahvikupposen, kysyin iloisesti.

Hän nosti päänsä ja suostui antamaan minulle kahvikupin. KIITOS!

Mihin tammikuu katosi?

Jonkinlainen horros on vissiin vienyt mukanaan, koska tuntuu kuin aika katoaisi käsistä. Tammikuussa on tapahtunut kuitenkin paljon. Aloitimme Rauhan asialla -ohjelmasarjan tekemisen kaahausteemalla Orimattilasta. Olin itse jetlagin vallassa ja silmät pysyivät vaivoin auki kuvauksissa. Ehkäpä siitä jotakin tuli, nähdään sitten kesäkuussa.

Työssä on ollut varsinaista tohinaa. Kalenteri kulkee jo pitkälle syksyssä, joka puolella Suomea oltaisiin kiinnostuneita työhyvinvoinnista, erityisesti työnilosta. Nostin tämänvuotisen työrauhanjulistuksen teemaksi toiveikkuuden ja yhteisöllisyyden, jotka ovat varsin mielenkiintoisia inhimillisen pääoman lajeja. Jokaisen ulottuvilla ja varsin vähäisin ponnistuksin toteutettavissa. Toki äänihuulia olisi liikuteltava ja ehkä myös oman päänsä pinttyneitä ajattelumalleja.

Eläkeiän nostoa ja työelämän laatua selvittelevät työryhmät antavat huomisaamuun ratkaisunsa, jos antavat. Kiinnostavaa! Itse kun ajattelisi, että jospa edes työkyvyttömyyden syihin saisimme pureuduttua ja sitä kautta hinaisimme keskimääräistä eläköitymisikää hiukan kauemmaksi. Väkisin on hankala ketään työssä pitää.

Los Angeles

Los Angeles oli hornankattila, autoja painoi yhteen suuntaan seitsemässä rivissä. Joka paikassa hirveä räminä ja melusaastetta muiden saasteiden seassa. Yövyimme lähellä Venicen kuuluisaa rantaa, josta löytyy myös ulkoilmatilassa muskelinrakennusvehkeet. Siellä rikkaat viettivät ranta-asunnoissaan iltaa. Mutta niinhän se on, että osaavatko he nauttia meren näkymästään rantahietikolla?

Hollywood oli aika kulahtanut, suorastaan eltaantunut lukuisine pornokauppoineen. Tähtikadulta bongasimme kuuluisuuksien nimiä. Kiinalaisen elokuvateatterin edessä puolestaan komeilivat käden- ja jalanjäljet erilaisilta kuuluisuuksilta. Olihan se kiva nähdä!

Ensimmäinen öljymiljardööri Paul Getty käytti miljardin hulppeaan rakennuskompleksiin vuoren laelle - upeaa arkkitehtuuria ja ihan mielettömän kaunista puutarhaa. Kaktuksista oli tehty yksi kokonaisuus: ”anopinpalleja" aseteltuina isompien kaktusten lomaan. Irvine Penin valokuvanäyttely entisajan työntekijöistä ja myös yhdestä ”hullusta”. Tämän päivän työntekijöistä ei saisi moisia tutkielmia, koska kaikki istuisivat vain tietokoneidensa ääressä.


Santa Monican rannalla katselimme vielä Tyynen meren aaltoja ja loputtomiin jatkuvaa hietikkoa. Se siitä, tänne oli vaikea tulla, mutta helppo lähteä turvatarkastusten puolesta.

San Diegon eläintarha

San Diego on yhdeksänneksi suurin kaupunki USA:ssa. Hotelli oli löydetty Hotwiren kautta (kahdelta 63 dollaria yö kahdella leveällä sängyllä) ja oli luksusta paitsi suihkusta valui kylmää vettä kahtena aamuna, koska turisteja oli erittäin vähän isossa rakennuksessa.

Eläinpuisto on kuuluisa ja olihan siellä kaikkea valtavalla alueella. Panda jäi mieleen, nelivuotias, joka oli siellä syntynytkin. pandat eivät ole luonnonoloissa mustavalkoisia, vaan niissä on myös punaisen vivahdetta. Flamingot hurmasivat minut värinsä vuoksi. Kaunis oranssi kaula, vaaleapunaista ja valkoista. Mikä ihme on sitonut minut ikuisesti oranssiin? Jo lapsena minulla oli ihana oranssivihreä villapusero, jota rakastin. Eikä lumo ole minnekään kadonnut. Eläintarha lähitienoo oi pullollaan museoita, vanhoja rakennuksia, ihanaa puutarhaa.

Valasristeilyllä näimme pari harmaavalasta, mutta aika kaukaa. Delfiinit kyllä hiukan aikaa seurasivat laivaa. Lisäksi vielä la Jollan upea ranta-alue, jossa oli uskomattoman kauniita puutarhoja.

Santa Crutz: löysimme viehättävän majatalon. Paikka oli nuorten lainelautailijoiden paratiisi, joka puolella nuorisoa kitaroineen ja rinkkoineen. Juholla oli synttäri, siksi juoksin aamutuimaan katuja etsimässä kakkua. Sain painella yli kaksi kilsaa ennen kuin tärppäsi. En löytänyt kakkua, vaan muutaman mustikka- ja omenapiirakan. Aamupala olikin niin runsas, että piirakat säästyivät. Pikkuinen ”erityinen” on nyt sitten jo 30 v. Merileijonat huutelivat aamutervehdyksiään satamalaiturin vieressä. Ihan mahtavia ääntelijöitä lötköttelemässä laiturin puilla. Myös pelikaaneja lenteli ympärillä.

Koska olimme päässeet vain hiukan highway ykköstä alaspäin lähtöpisteestä, otimme ajaaksemme pitkän matkan rantaa myöten Santa Barbaraan – eläkeläisten paratiisiin. Huikeita maisemia, jyrkkää rantakalliota, vuoria ja Big Surin luonnonpuisto. Ja sitten osuimme rantaan, joka oli pullollaan merinorsuja. Ne ottivat ilta-aurinkoa, römistelivät kumealla äänellään ja kellistyivät taas hietikolle, koska raskas ruho ei liikkunut montakaan metriä kerrallaan. Mielettömän kaunis ranta, hiekkaa, palmuja, tänne voisi tulla uudestaan.

Muutama kuva punapuumetsästä ja San Franciscon joulusta

Punapuiden lumossa

San Francisco on viehättävä kaupunki kumpuineen ja rehevine kasvillisuuksineen. Joukkoliikenteessä on runsaasti vaihtoehtoja: on johdinbussia, metroa, perinteistä kaapeliautoa, tavallista bussia, joilla on helppo sujahtaa paikasta toiseen. Kukkuloilla on kauniita asumuksia, jotka oli koristeltu jouluisesti. Vain keskustassa oli korkeampia rakennuksia.

Voimakkaimman vaikutuksen teki kuitenkin Muirin punapuumetsä, suojeltu alue kaupungin pohjoispuolella. Puuvanhukset ovat aika erityisiä: ne eivät siedä elää lähellä merta, niillä ei saa olla liian kuuma tai kylmä ja ne elävät yhteisössä. Ne siis kasvavat vierekkäin ja toisistaan. Edes siemenestä ne eivät kasva, ellei maassa ole "punapuujäämiä".

Punapuut tuntuvat ikiaikaisilta: ne ulottavat latvansa yli sataan metriin, niiden runko on valtava ja latvustossa saattaa olla kaikenlaista elämää, joka on syntynyt sille oksanhankaan muodostuneesta maaperästä vuosisatojen aikana. Alkuperäisiä punapuumetsikköjä on kuitenkin vain vähän jäljellä. Se tuntuu surulliselta.

Optimismia matkalaukkuun

Terveisiä lomamatkalta! Yhdysvallat olisi ihan mukava paikka vierailla, jos tänne ei olisi niin vaikea tulla. Ylimääräinen turvatarkastus Münchenissä kaiveli skannerilla suurin piirtein kaikki nesterakkulatkin esille jalkapohjista. Siksi jono kasvoi ihan mahdottomaksi. Toki meikäläisen väriset pääsivät vähemmällä, mutta silti. Kuitenkin taas San Franciscon kentällä jouduimme uuteen syyniin, vaikka kuinka vannoin, ettei meiltä löydy elintarvikkeita. Käsimatkatavaran avaus paljasti pari mustunutta banaania, jotka olin tökännyt sinne ajatellen pahinta nälkää ja unohtanut ne sen jälkeen täydellisesti. Että se siitä edellisestä tarkastuksesta…

Aloitimme uuden vuoden laivaristeilyllä jostain huitsinnevadasta, jonne edes taksi ei löytänyt. Satamaseutu oli pimeää ja kuskimme yritti lukea sitkeästi osoitekylttejä. Lopulta muuan jalankulkija löytyi epämääräiseltä varastoalueelta ja totesi, että olimme ihan väärässä kaupunginosassa. Kun se oikea löytyi, kuljettaja oli jo kippaamassa meitä jonkun pimeän kadun päähän. Emme kuitenkaan suostuneet poistumaan autosta. Ajattelimme jo joutuneemme jonkun huijauksen uhriksi, kun olimme ostaneet kalliit risteilyliput etukäteen ja muitakin autoja etsi samaa osoitetta. Löytyihän se laivakin lopulta.

Kaupunki näytti mereltä upealta valaistuksessaan, varsinkin ilotulitus oli elämäni komein. Jopa iloiset naamat ja rauhanmerkit toivottivat taivaalta uutta vuotta.

Jos oli haasteellista päästä laivalle, niin vielä kamalampaa oli sieltä poispääsy. Taksia soiteltiin jo reilusti ennen maihin tuloa, mutta yhtään ei saatu kiinni. Muuan taksi kuitenkin odotti rannalla ja syöksyin käyttämään kaikkia puhujanlahjojani. Hän ei kuitenkaan suostunut ottamaan kyytiin, koska muuan tappeleva seurue oli hänet jo varannut ja rojahti sisään. Hän lupasi tulla takaisin, mutta ei koskaan tullut. Muutama muukin taksi siinä pyörähti hakemassa ihmisiä ja kertoi soittavansa meillekin auton, mutta ei niitä näkynyt. Itsekin onnistuimme pariin kertaan saamaan tilauksen läpi, mutta toinen ei tullut ja toisen ryöstivät toiselta laivalta saapuneet risteilijät nenämme edestä.

Siis parinkymmenen kilometrin päässä hotellista aamuyöllä. Miltei epätoivo jo iski mieleen koleassa säässä eikä auttanut kuin lähteä kävellä lampsimaan. Onneksi yksinäinen taksi kaartoi jostain tielle ja saimme huidottua sen itsellemme. Uskomattoman helpottavaa…

Jos on tämä Amerikanmaa Suomeakin pahempi kieltola, jopa tavaratalon vessan seinässä lukee, että lainvalvoja tarkkailee käyttäytymistänne ja hotelliin kirjoittauduttaessa jouduimme allekirjoittamaan lappuset, ettemme melua uutena vuotena, niin jotakin täältä olisi kotimaahan tuotavaa. Toiveikkuutta, onnistumisen uskoa, sitä, että ihmiset puhuvat kadulla ventovieraille ja sanovat ystävällisen sanan.

Me tarvitsemme myönteisiä näköaloja ja uskoa tulevaisuuteen. Siihen, että vaikeudet ovat tilapäisiä ja voitettavissa ja että voimme selvitä niistä yhteishengellä. Barack Obaman sanoin: on turha odottaa jotain toista ihmistä tai muuta aikaa. Me olemme muutos, jota olemme etsineet.