Äitini tapasi päivitellä, että millähän lie maailma mallillaan, kun hänen tytönhupakkonsa ovat isoja. Hän ei olisi ikinä uskonut, että roikumme netissä, otamme kantaa erilaisiin asioihin ja keskustelemme ystävien kanssa – virtuaalisesti netissä. Miksikö tällainen vanhempi naisihminen moista tekee? Silkasta uteliaisuudesta. Minusta on hyvä ottaa selvää ja muodostaa mielipiteensä omien kokemusten kautta.
Mitä keinomaailma sitten tarjoaa? Serkkuni vaimo, entinen maatalon emäntä pohjoisesta, lähetti runsas vuosi sitten sähköpostia ja kertoi olleensa tietokonekurssilla. Eikä siinä vielä kaikki: sen lisäksi hän kutsui minua ystäväkseen Facebookiin. Olemme vaihtaneet sukulaiskuulumisia aina silloin tällöin hänen lapsenlapsiensa söpöjen valokuvienkin kera. Koska oikea maatilan pitäminen ei enää lyönyt leiville, hän harrastaa sitä nyt virtuaalifarmilla. Eilen hänet palkittiin valkoisella nauhalla viljelystänsä eli hän lienee löytänyt riittävän määrän henkilöitä mukaan ”harrastuksensa” pariin.
Olen saanut porautua myös nuorten nykyelämään, vaikka omat lapset ovat jo maailmalla. Ottakaa kuitenkin huomioon, naapurin entiset pikkulikat, jotka kutsuitte minut ystäväkseni, että kaikki seinäkirjoituksenne näkyvät myös minulle!
Vanhat opiskelukaverit ovat löytäneet minut ja lähettäneet viestejään. Eräs ruutanalainen ystävä perusti sinne ryhmän roskakuskien työn saattamiseksi kunniaan – hienoa sekin. Kuulun myös ilmastonmuutoksen vastustamista koskevan sopimuksen aikaansaamista Meksikossa 2010 ajavaan ryhmään miltei 350 000 muun kanssa.
Ja jotta en jäisi huonommaksi minäkään, perustin itsekin viime viikolla Työrauhanjulistus -ryhmän, jolla haluan parantaa maailmaa Kangasalta käsin. On liian hidasta odotella vastauksia työuran jatkamiseen komiteoista tai työryhmistä, joita on taas perustettu kukkurakaupalla Helsinkiin helsinkiläisistä vaikuttajista. Työhyvinvoinnin laiminlyönnin kustannukset ovat erään arvion mukaan vuosittain yli 20 miljardia euroa mm. ennenaikaisina työkyvyttömyyseläkkeinä. Erityisesti nuorten masennusoireet ovat hurjasti lisääntyneet. Näköalattomuus, ilottomuus, turvaverkostojen katoaminen, vähäinen yhteisöllisyys, puhumisen taitojen puute ja vanhanaikainen johtaminen lienevät ainakin joinakin syinä.
Mitäkö Työrauhanjulistus –ryhmä voisi tehdä asian eteen? Se voi vähintäänkin usuttaa jokaista kehumaan, kannustamaan, ottamaan puheeksi ja jakamaan hyviä uutisia, siis lisäämään työniloa arjen pienillä teoilla. Yllättäen ryhmään on muutamassa päivässä liittynyt jo 300 ihmistä.
Kun menin jumiin tämän kirjoittamiseni kanssa, panin seinälle pyynnön, auttakaa minua kertomalla, mitä iloa ja harmia teillä on ollut Facebookista? Harmistuksia ei mainittu lainkaan paitsi nyt huokaileva mies, koska vaimo käyttää entistä enemmän aikaa tuttaviensa kanssa netissä. Sen sijaan tuotiin esille vaikuttamisen mahdollisuuksia valtakunnallisesti ja toisaalta ruohonjuuritason tuntojenkin kuulemista. Huono omatunto tai sisäinen muistuttajakin on saatu vaikenemaan, kun on saatu otettua yhteyttä netin kautta kauempana asuviin tuttaviin. Paljon on puhuttu myös siitä, ketä kiinnostavat ihmisten rutiiniasiat kuten maitopurkin osto kaupasta. Tavallisia ihmisiä. Samoista asioista puhutaan työpaikan kahvitauoillakin. Ja itsehän voi valita, mitä ottaa vastaan ja mitä ei.
Mutta onko uudenlaisesta yhteisöllisyydestä vaarana, että äänihuulet vain surkastuvat naamakirjakeskustelussa, kun niitä pitäisi työpaikoilla treenata aidossa kohtaamisessa?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti