Kummitätini Tuulikin muistolle

Veneheiton Nikulanojan perällä Kovalassa alkoi Heikin ja Saiman yhteinen taival v. 1914. Heikki oli jo kahteenkin otteeseen ollut Amerikoissa, mutta ei voinut unohtaa Saimaa ja palasi Suomeen. Heille syntyi yhdeksän lasta, joista yksi kuoli pienenä. Navetassa oli muutama lehmänkanttura, lisätienestiä tuli puusepäntaidoista. Lapset lähtivät leivän perään maailmalle jo varhain. Koulujakaan ei ehditty liioin käymään, mitä nyt muutama vuosi Kanasen kansakoulua ja emäntä- tai talouskoulut päälle Turun seudulla, jonne isosisko Sylvi oli jo ehtinyt muuttaa.

Kovalan tyttö Tuulikki löysi Ahtinsa parin kilometrin päästä Loppulasta.He pitivät häitään yhdessä Mailan ja Heikin juniorin kanssa 1949. Ahti otettiin Heikin ja hänen poikiensa Heikin ja Erkin kirvesmiesporukkaan, joka kulki rakentamassa kouluja ja korjaamassa kirkkoja. Ahti ja Tuulikki lähtivät kuitenkin etelään työn perään telakalle. Ja sille tielle he jäivät. Ritva syntyi vielä pohjoisessa, mutta Raimo Kaarinassa.

Sen minä muistan lapsuudesta, kuinka ihanaa oli, kun Tuulikki ja Ahti tulivat etelästä kesällä käymään. He olivat kummejani, jotka aina toivat jotakin tuliaista: useasti mekkokankaan. Muistan vieläkin yhden kankaan, jossa oli korallinpunaisella pohjalla ihania ruusuja. Siitä ommeltiin röyhelömekko. Tuulikki muisteli usein, kuinka isäni oli savustanut eteiseen vatiin ahvenia, joita vieraat saattoivat napata sieltä, vaikkei me oltukaan kotona. Saimme Turusta usein myös syksyisin omenalaatikoita. Omenan tuoksu on vieläkin nenässäni, eihän meillä semmoisia herkkuja pohjoisessa ollut. Saimme Turusta myös vaatepaketteja, kun isosisko Sylvi oli ommellut meille päällystakkeja sun muita vaatteita. Ja Turusta toimme Veneheittoon ensimmäiset sireenitkin. Kuulinpa Alisalta, että äitinikin olisi halunnut muuttaa etelään, mutta isä oli sanonut, että saat kyllä mennä yksin.

Sisarukset pitivät tiiviisti yhteyttä. Äitini Aune osti Tuulikille mekonkin häihin krimplenekankaasta: niinpä kolme sisarusta komeili samanlaisissa, mutta erivärisissä mekoissaan. Tuulikilla se oli violetti, Kyllikillä vaaleanvihreä ja äitilläni vaaleanpunainen. Tuulikki ja Ahti olivat poimineet Jussin ja minut Tampereelta Fiatiinsa. Unentokkurassa Jussi havahtui ja näki jossain Kestilän korkeudella aamuyöstä metsän reunassa elukan. ”Aasi”, hän huudahti. Hirvi siellä lymysi.

Tuulikista tuli minulle eräänlainen varaäiti, koska oma äitimme kuoli jo varhain. Kerran hän jopa moitiskeli minua, kun en ollut lähettänyt hänelle äitienpäiväkorttia. Tuulikin luo oli ihana tulla joka kerta, koska emäntä otti vieraat aina iloisesti vastaan ja toivotti tervetulleeksi.Tuulikki oli täynnä elämää, teki aamuisin 200 soutuliikettä ja huristeli polkupyörällään kesäisin. Hänen päänsä pelasi kuin partaveitsi: hän tiesi kaikkien sukulaisten lastenlastenkin nimet ja kuka mitäkin odotti.

Kun soitin hänelle Tuulikinpäivänä, muutamaa päivää ennen kuolemaa, hän pauhasi minulle jo ajatelleensa, etten soittaisikaan, koska kello oli iltakahdeksan. En päässyt aiemmin puhelimeen, kun tulin Helsingistä junalla. Tuulikki kertoi odottavansa kesää ja suunnitteli istutuksiaan, samettiruusujen istutusta. Hän oli iloinen siitä, että niin moni oli muistanut häntä syntymäpäivänään. Terttukin oli tuonut Annen kanssa kauniin orkidean. Joukoakin hän aina kehui, koska tämä kävi usein rupattelemassa. Pekan ja Jukankin kuulumiset sain aina häneltä.

Tuulikki oli vaatimaton ja varmaan siksi häntä oli niin helppo lähestyä. Hän ei tehnyt itsestään numeroa, vaan hoiti lapsiaan, kotiaan ja puutarhaa. Hän virkkasi monet sängynpeitteet ja verhot ja liinat. Hän kuului siihen sukupolveen, joka ei valitellut vaivojaan. Kukaan ei osaa arvata sitä kipua, mitä hän mahtoi tuntea Ahdin kuoleman saatikka tyttärensä Ritvan menetyksen jälkeen.
Tuulikki sanoi olevansa tyytyväinen ja kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka sai olla kotonaan. Se olikin koti, jossa hän sai elää elämänsä loppuun. Enää talossa ei ole valoja. Joriinit saavat odottaa autotallissa, omenapuut lumessa ja hevoskastanjan alut portinpielessä. Tuulikki ei enää tule kotiin, vaan istuskelee taivaallisessa keinussa Ahdin kanssa. Saattaahan siellä olla muitakin keinujia: Ritva, Sylvi, Aune, veljet Erkki, Heikki ja Arvo. Lämmin tuuli puhaltaa, linnut laulavat ja jostakin hiipii kielon tuoksua nenään. He muistelevat Veneheittoa, kotiseutuaan.
” Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie?
Ei tiedä sitä ihmisistä kenkään.
Meri taivas ja maa,
kaikki kaikk’ katoaa.
kuinka säilyis sielu ihmisenkään?

Mut unessa niin armas on ajatella noin:
viel’ kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi,
ja huomentuulet tuntureilta henkää,
ja huomentuulet tuntureilta henkää.” (E. Leino)

Kaikella on aikansa. Uskon, että Tuulikki haluaisi meidän muistelevan häntä ilolla ja lämmöllä.

Kiitoksia Tuulikki, että elit ja jätit meille ihania muistoja!