Koiramainen juttu

Valmistautuessani vastaväittäjäksi törmäsin sanaan transmoderni, minkä merkitystä hain netistä. Löysin hakusanalla koiramaisen tutkielman, kuinka koirarotujen valinnat ovat heijastaneet aikansa arvoja, kulutustottumuksia ja talouskehitystä.

Kun elettiin modernia aikaa - 60-70-lukua- uskottiin vahvasti tulevaisuuteen. Koirien rekisteröinnit lisääntyivät samassa suhteessa kuin kestokulutushyödykkeetkin kuten televisiot, imurit ja jääkaapit. Seurakoirat valtasivat Suomen, aiemminhan miesten metsästyskoirat olivat yleisiä, mutta nyt naisetkin saattoivat omistaa koiran.

Postmodernille ajalle 80-luvulle tultaessa koirarodut monipuolistuivat, erityisesti noutajat tulivat suosioon. Koirista tuli osa elämäntyyliä ja jopa harrastusta. Niillä haluttiin viestiä myös liikunnallisuutta. 90-luvun lama-aikana haettiin turvaa isoista koirista kuten dobermannista ja rottweilerista.

Nyt eletään transmodernia aikaa, mihin kuuluu vastuullisuus, luonnollisuus ja yhteisöllisyys. Koira saatetaan ottaa kulkukoiratarhasta ja myös maamme rajojen ulkopuolelta. Koirat ovat myös kutistuneet kääpiömallisiksi. On käytännöllistä omistaa pieni koira, joka mahtuu asuntoon ja jota ei tarvitse ulkoiluttaa pitkin lenkein. Lisäksi se ei kuluta luontoa niin paljon kuin iso. Koiran pitäisi olla samanaikaisesti seuralainen ja harrastuksen kohde, jonka kanssa kilpaillaan vaikkapa ketteryydessä tai tottelevaisuudessa. Omistaja pystyy myös rakentamaan omaa minuuttaan ostamalla lemmikilleen merkkiliivin tai niittipannan.

Transmodernia asennetta voidaan kuvailla seikkailuksi, tutkielmassa sanottiin. Koirat ovat minulle seikkailu, olinpa missä tahansa ja minä aikana tahansa, vaikka en ikinä ole omistanutkaan koiraa. 60-luvulla olin lapsenlikkana Turussa, kun naapurin koira puraisi minua kädestä. Sen jälkeen olen ollut koirien suosikkina.

Ollessamme aamukävelyllä Kreetalla jostain pihasta ampaisi pikkuinen piski jalkaani eikä irronnut sitten millään, vaikka kuinka ravistelin. Siitäkin aiheutui varsin erikoinen soppa. Tapauksen nähneet paikalliset ajoivat minut kiireesti lääkäriin, joka kertoi vesikauhumahdollisuudesta. Hän oli niin häpeissään, ettei ottanut edes maksua palveluistaan. Onneksi koira oli sairas muuten vain, selvisi jälkikäteen, vaikka jo sieluni silmillä näin valkoisen vaahdon valuvan suupielistäni.

Ja tänään se tapahtui taas. Olimme pyörälenkillä nousemassa Kuohunharjulle, kun polulla tuli vastaan isoa vaaleaa koiraa taluttava mies. Hyppäsin pyöränselästä ja talutin pyörääni. Mies ei saanut pidäteltyä koiraansa hihnassa, vaan se nappasi takapuoleeni kiinni. Onneksi sain vain hampaanjäljet, mutta kankkua pakottaa.

Toivonpa hartaasti, että pian koittaisi oikeasti virtuaalimoderni aika, jolloin koiraharrastus olisi netissä. Lemmikkejä olisi silloin helppo ulkoiluttaa Googlen karttakatuja ja ruokkia mainosten keinomuonalla. Eivätkä ne purisi, korkeintaan tökkäisivät.