Rujo potkupallopoika

Muutos on mahdollisuus ja saat sen, mistä luovut. Nämähän ovat fraaseja, joita toistelemme itsellemme. Päädyimme myymään omakotitalomme ja muuttamaan Kangasalan keskustaan paritaloon. Se on ottanut koville jo etukäteen, mutta kun päätös tehtiin, olen hakenut siitä mahdollisuuksia. Mieheni on hoitanut omakotitaloa nyt 20 vuotta ja minun kontollani on ollut lähinnä puutarhanhoito. Siksipä on reilua, että nyt hän voi hiukan huokaista jatkuvien remonttien, maalämmön tsekkailujen ja Ruutanan hiljaisuudesta pääsemisen vuoksi.

Olen lomalla ja kävin käsiksi varastoon, vuosien ja vuosien muistokertymään. Löysin kustantajan palauttaman runokokoelman vuodelta 1972 saatesanoilla, että kyllä tästä vielä voisi jotain tulla, toki osa runoista vaikutti vanhahtavilta. Erityisen sykäyttävä löytö oli kädetön muovinen jalkapallopoika, joka roikkui isäni mossessa etupeilistä. Koska kädet olivat hukkunet, myös pallo oli kadoksissa. Se lienee ainoa käsinkosketeltava muisto isästäni. Ja johan kyyneleet virtasivat silmistäni. Äidistä sen sijaan oli tallella sifonkinen kukkamekko, hänen Las Palmasin ensimmäiseltä ja viimeiseltä ulkomaanmatkalta ostamansa nukke ja hänelle lähetettyjä joulukortteja.

Punainen muovisolki toi mielen syövereistä ensimmäisen mustasta sametista tehdyn lantiohameen, joka minulla oli 14-vuotiaana ollessani Turussa lapsenlikkana. Siis pienistä sirusista tallentuvat muistot, mutta niin harvoin joudamme olemaan niiden äärellä. Olen ollut jo kaksi päivää menneisyyden tilassa.

Ihanaa oli myös löytää proseminaariesitelmä Baari tiedonvälitysympäristönä, jossa olin tarkkaillut kylän juoppojen puheita äitini kuppilassa erilaisista näkökulmista 1970-luvun alussa. Olin varsin tunnollisesti merkannut myös ruutuvihkoon kaikki heidän soittamansa levytkin. Suosion huipulla oli Pettäjän tie eikä sieltä mitään iloista kipaletta löytynyt.