”Sopeutuminen lomalta arkeen voi viedä pari viikkoa. Vinkiksi: työasioita voi alkaa miettiä 24 tuntia ennen loman loppumista. Viimeisiin päiviin ei kannata pakata liikaa ohjelmaa. Herätyskellon voi laittaa jo soimaan viimeisenä lomapäivänä. Sekin voi auttaa, jos jättää osan lomasta syksyyn.”
Näin aamunlehdessä, jonka hain polkupyörällä kolmen kilometrin päästä postilaatikolta. Tarvitsemmeko ohjeistusta ja tutkimustuloksia joka liikkeeseemme? Voiko elämää opettaa numeroimalla toimet, jotka huolellisesti tehtyään saa asiansa kuntoon?
Eikö elämä ole ihanaa juuri siksi, ettei sitä voi pilkuntarkasti ennustaa? Jokainen postinhakureissukin on ollut lomalla erilainen: yhtenä aamuna kettu viiletti tien poikki häntä suorana kuin sähköiskun saaneena. Kerran kaksi kurkea norkoili pellolla ja tuijotti minua häpeämättömästi. Tänään kaurapellolta pelmahti pikkulintuparvia. Joko ne olivat muuttopuuhissa? Karhua en valitettavasti ole vielä nähnyt kertaakaan todistetusti, joskin viime kesänä uskoin nähneeni pikkukarhun tai vähintäänkin sennäköisen majavan tai mäyrän. Sekin on kutkuttavaa.
On ollut hellettä, muttei sadetta kertaakaan. Ehkäpä muutaman vuoden kuluttua voisimmekin alkaa muistella ihania vanhuudenpäiviä, jolloin aurinko läkähdytti jo ani varhain ja paksu lämpimän lehahdus miltei paiskasi nurin ulko-oven aukaisulla. Ja kuinka juuri sinä kuumimpana päivänä tapasimme nuoruudenaikaiset oululaiset tuttavamme, jotka keksivät kiertää kauttamme lomareissullaan. Edellisestä näkemisestä oli kolmekymmentä vuotta, mutta tuntui kuin aikaa ei olisi ollutkaan. Kuitenkin niin paljon oli ehtinyt sillä välin tapahtua ja muutama ryppy tulla naamaan.
Tien poskesta pilkotti taas uusia mustikanvarpuja, jotka notkuivat. Mustikat ovat joka vuosi isompia. Sisäinen ääni on vetänyt minut jos kuinka monta kertaa metsään ämpärin kanssa ja kyllä se on aina täyttynyt. Mustikanpoiminta on ihanaa! Mutta ei sieltä löydy muita kuin minuakin vanhempi Laina, joka samoilee lähimetsiä polkupyörällään ja valittaa huonoa marjavuotta. Siellä, missä hänen takapuolensa pilkottaa, löytyvät parhaat marikot. Ehkäpä elämäntaitojen numerolistalle pitäisi laittaa, mene marjaan. Saat ilmaisen meditaatiohetken.
Ettäkö siellä metsässä eksyy ja sinne ei siksi uskalla lähteä? Eihän mikään ole hauskempaa kuin tien hukkaaminen! Navigaattorin ohjeidenkin mukaan toki joutuu hunningolle, mutta kun lähtee ajamaan metsäautoteitä, ihan varmasti eksyy.
Yhtenä aamuna päätimme lähteä pyörillä tutkimaan meille vielä outoa seutua, Vahojärveltä Kyrösjärveen päin viettävää vesistöä. Mukanamme oli kyllä pieni kartta, mutta uskomattoman kauniin koskisen seudun jälkeen olimme hukassa Juomukkavuoren kyltin kohdalla, jota ei ollut koko kartalla. Korvessa oli talo, josta tietä kysymään. Emäntä vilahti jonnekin takapihalla. Vanhempi mies viittoili ikkunasta, että älkää tulko tänne, kun yritimme tulla ovelle päin. Olimmeko niin pelottavia kypärinemme?
Mieheni kuitenkin huhuili rohkeasti emäntää, vaikka itse olisin jo pötkinyt pakoon, ja sieltähän hän tuli. Saimme neuvot, toki päivittelyiden kera, että kyllä Poltinkoskelle on vielä matkaa. Ja olihan sinne, varsinkin, kun taas jouduimme kolmen tien risteykseen. Valitsimme yhden tien ja muutaman kilometrin jälkeen jo pilkottikin taloja ja postilaatikolle pysähtynyt auto, jolta taas tietä kysymään. Ajajarouva paljastui juuri eläkkeelle jääneeksi mökkiläiseksi ja kertoi oman tarinansa lisäksi lähitalojen asukkaiden elämänhistoriat ja muun muassa punaisessa töllissä asustavien vuokralaisten kohtalon. Nämä olivat avioerossa menettäneet omaisuutensa eivätkä sen jälkeen halunneet omistaa enää mitään.
Eksymisen saldo: uusia hillasoita, upea vuori, kalastettavia koskia ja kumpuilevaa maisemaa sekä erilaisia elämäntarinoita. Ja rättiväsymys viidenkymmenen porottavan soratiekilometrin jälkeen ja pulahtaminen järveen. Ohje numero kaksi: eksy silloin tällöin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti