Kohtaamisia Linnan juhlista

Saapuminen MTV:n arkistosta

Juhla oli ainutlaatuinen, tunnelma välitön ja kaikki kättelivät ja kehuivat toisiaan. Semmoistahan sen pitäisi olla arkenakin, että hierarkiat eivät vaikuta ja ihmiset kohtaavat toisensa ilman arvomerkkejä.

Televisiosta tila näyttää huomattavasti avarammalta. Kun tulimme sisään Mariankadun puolelta, kaikki paikat pursusivat ihmisiä ja ei muuta kuin portaita ylös ja kohta olimme jo presidenttiparin edessä. Ei siinä ennättänyt mitään ajatella kuin mennä jonon jatkeena.

Kun sitten parvelta katselimme menoa, Jussi keksi, että tämähän on kuin Ruotsinlaivassa, mutta kuvista ei saanut kuitenkaan kieltäytyä. Valokuvaajat seisoivat kuin kuorossa korokelavalla ja räiskivät menemään. Ilma oli siellä ylhäällä kuumaa ja sakeaa.

Joltakin rouvalta putoili mustia tupsuja Tarjan jalkoihin ja vielä punaiselle matolle, mikä huvitti suuresti yleisöä. Punaisen maton ryppyily herätti hilpeyttä sekin, vaikka siihen kyllä olisi joku jo saattanut kupsahtaakin. Yksi matto tempaistiin poiskin ja jäljelle jäi vain valkoinen pitoteippipohja. .Ennen entisen presidenttien tuloa se kuitenkin kiikutettiin paikalle, jottei heidän arvokkuutensa olisi kärsinyt moisella pohjalla kävelemistä ja loppuviimeksi Presidentti seisoi itse kulman päällä, etteivät nämä viimeiset vieraat vain olisi kaatuneet.

Ruuan metsästäminenkin oli hankalaa, nälkä oli jo melkoinen moisesta seisomisesta. Matkalle osui boolia, joten sitäkin piti maistella ennen pikkupaloja. Hiukan simaiselta se maistui. Lopulta olimme herkkujen äärellä, jossa myös Päivi ja Paavo Lipponen seisoskelivat. Ihania paloja, erityisesti mätikakku. Tungoksessa syöminen vaati kuitenkin luonnetta, etenkin niiltä, jotka uskalsivat ottaa vielä kahvikupposen käteensä.

Jostain kuului, hei Marsa. Joentaustan Jokkehan se ilmestyi paljoudesta. Aloitimme tiedotusopin opinnot tasan 40 vuotta sitten. Harvapa minua lapsuudenystäviä lukuun ottamatta tunnistaakaan tuosta nimestä. Oli tosi mukavaa vaihtaa kuulumisia. Näin vuosien vieriminen konkretisoituu.

Sain kiitettyä Elintarviketyöntekijöiden liiton puheenjohtajaa Veli-Matti Kuntostakin lupauksesta tulla puhumaan meidän työnilonjulistustapahtumaan 10.1.2012. Tein hänen kanssaan paljon yhteistyötä Saarioisten aikoina, koska hän oli silloin Sahalahdessa pääluottamusmiehenä.

Jallekin (Jarl Thore Eriksson) oli mukana vaimonsa kanssa, muttei enää rehtorina, vaan Åbo Akademin kanslserin roolissa. Hänellä riittää virtaa, kertoi vaimo. Varantolan Kristaakin ja miestään siinä tervehdittiin. Näimme ylhäältä, että Alasuutarikin olivat yliopistolta mukana, mutta missään emme heitä kohdanneet.

Sitten keksimme, että mennäänpä vielä tanssimaan. Ei sitä ollut edes huomannut, että tanssi oli alkanut jo aikaa sitten. Pikkuista pyörähtelyä ja twistaamista, hupsista, taisi mennä oikein kamerallekin! Ja tokihan siitä sitten kuulimmekin, vaikka emme siinä hetkessä tajunneet joutuvamme esille.

Yllätyimme Paavo Lipposen isoudesta ja Paavo Väyrysen pienuudesta – siis kooltaan.
Eräät yhteiskunnallisesti palkitut olivat arvomerkkeineen ja rimpsuineen kuin koristeltuja joulukuusia.

Bongailimme pirkanmaalaisia kansanedustajia, joita kävimme kättelemässä, ainakin Arto Pirttilahti, Kimmo Sasi ja Arto Satonen osuivat haaviin.

Lopulta myös Jukka Gustafsson vaimoineen osui selän taakse ja sain tilaisuuden kiittää häntä ihanasta onnittelusähkeestä. Hän totesi Marja-Liisan olevan ”minun suosikkihyvinvointiprofessorini”. Mieheni totesi siihen, että hän onkin se ainoa. Heillä oli kova kiire mennä vaihtamaan rouvan kauniita kenkiä mukavampiin.

Kapusimme vielä yläkertaan etsimään jatsia, sitä samaa etsi Antti Kasviokin vaimoineen, mutta se oli jo loppunut. Antti arveli saaneensa kutsun kestävän kehityksen edustajana.

Jussi kiitti Pepe Willbergiä siitä, että oli saanut jo 60-luvulta kuunnella hänen omaperäisiä laulujaan ja niiden tulkintoja. Siis peräti kohta viisikymmentä vuotta.

Kun läksimme etsimään naulakkoa, jouduimme väärälle ovelle. Siellä kuitenkin törmäsimme Suomen Akatemian pääjohtajaan Markku Mattilaan, jolta kyselin hänen työtilanteestaan. Pesti on maaliskuussa lopussa, hän vastasi ja kysyi, löytyisikö hänelle työtä minun tiimistäni pilke silmäkulmassa. Toivotin lämpimästi tervetulleeksi, koska vaimo oli ihan huolissaan, että tämä jäisi kotiin.

Meille oli jatkot siinä, että jaksettiin vartin yli yhteentoista, oltiin siis jatkoajalla, edes päätä saatu kipeäksi simaisesta boolista.

On se vaan jännää, että kumpainenkin taksinkuljettaja kyseli meiltä, miten kertomiimme osoitteisiin oikein ajetaan.

Meillä oli yllättävän hauskaa ja sitä samaa kertoivat kaikki tapaamammekin ihmiset. Vaikka etukäteen jännitti ja jo ajatteli, että miksi ihmeessä tämä vaivannäkö, niin voi sanoa, että kyllä se kannatti. Monta uutta kokemusta, jopa se, että eka kertaa elämässä minulle tehtiin kampaus, meikki ja kynnet. (Toki tv-ohjelmiin on jotain värkätty, muttei tässä mielessä.)

Siispä vielä kerran kiitos kaikille, jotka jollakin tavalla edesauttoivat onnistuneen illan tekemisessä. Erityiskiitokset Pialle kampauksesta, Riikalle meikistä, Tuulle kynsistä, Jannelle puvusta!

Nautitaan, ystävät ja kylänmiehet

Kaikki alkoi oudosta puhelinsoitosta tuntemattomasta numerosta. Vastasin siihen, että olen kokouksessa. Soittaja sanoi, että hän vain lyhyesti tarkistaisi osoitetietoja, joten jatkoin puhumista. Kun kysyttiin mieheni nimeä, aloin ihmetellä, minkälainen katalogi nyt olisi kyseessä. Sieltä vastattiin jotakin, hälyn keskellä en kuullut soittajan nimeä, ihan kuin soitto olisi tullut jostain kansliasta ja puhelu päättyi siihen.

Kahden päivänkuluttua tästä, keskiviikkona 23.11, mieheni oli yrittänyt soittaa minulle monta kertaa. Olin Helsingissä kouluttamassa ja kun sain häneen yhteyden, sydän alkoi lyödä ylimääräisiä kierroksia. Mieheni oli luullut, että poikamme huijasivat meitä kutsukirjeellä ja soittanut Presidentin kansliaan tarkistaakseen asian. Totta se oli.

Kutsu aiheutti kyllä ylimääräisiä sydämensykkeitä, aikaa h-hetkeen oli vajaa kaksi viikkoa. Mitä päälle? kysyy nainen. Epätoivoissani juoksin Tampereen vaatekaupat, saldo synkkä - vain mustaa ja violettia.

-Apuvaa, kirjoitin Ritva Fallalle torstaiaamuna, minulla on monta Marimekolle suunnittelemaasi housupukua. Olisiko millään mahdollista…?

Olin torstainakin kouluttamassa Helsingissä ja tilaisuuden jälkeen meni Villisilkkiin. Se olikin vielä kiinni, mutta viereisen nappikaupan rouva soitti omistajalle, joka saapui paikalle. Niinpä sain katsauksen kankaisiin, juuri mieleistäni sieltä ei löytynyt lukuisista vaihtoehdoista huolimatta. Mutta, ei passaa olla ronkeli.

Ritva Falla soitti iltapäivällä ja sanoi, että on ihan tukossa tekemistensä kanssa, mutta hän oli saanut Janne Renvallin suostumaan hommaan, jos vain heti ottaisin yhteyden. Sen tein ja siitä se alkoi. Perjantai-iltana Helsinkiin katsomaan kankaita, viikonloppuna syntyi malli ja eikun ompelemaan. Ihan hauskaa sikäli, että Janne Renvall on syntynyt Kangasalla.

Entä muut tykötarpeet? Ja kampaus ja meikki. No, mitkään kiharat eivät minun naamaani kaunista, joten eiköhän oman kampaajan kanssa siitä selvitä ja meikkikin tulee tutusta kemikalioliikkeestä, jossa olen vuosia käynyt.

Tänään on sitten juhlan aika. Kolttu on vielä hakematta, sovitin sitä eilen ja siihen tehtiin vielä viimeisiä korjauksia. Ettei jäisi viime tinkaan. Perhosia on jostain syystä vatsassa. Hassua, on helpompaa esiintyä tuhannelle ihmiselle Finlandiatalolla kuin kävellä Presidenttiä kättelemään!

Olen iloinen ja kiitollinen, koska kutsu on mitä suurimmalla syyllä seurausta työhyvinvoinnin eteen tekemästäni työstä, josta sain tunnustuksen Vuoden yhteiskuntatieteilijä. Sitä ei olisi ollut mahdollista yksin,ilman hyvää työtiimiä ja perhettä, erityisesti miestäni. Niinpä tästä hohteesta voi ansaitusti nauttia kaikki ystävät ja kylänmiehet!

Johtajat, miettikää viestinne sävyä - lannistatteko vai innostatte?

Tämän viikon puheenaiheena on ollut EVA:n raportti yritysten tuottavuuden romahtamisesta. Uutisotsikoissa on revitetty, että Suomessa on 150 000 turhaa työntekijää.

Jorma Ollila toki kommentoi tuoretta selvitystä muultakin kannalta todeten mm., että hänen mielestä tarvitaan rakenteellisten uudistusten lisäksi toimia, jotka lisäävät yritysten investointeja aineelliseen ja aineettoman pääomaan. Vain siten Suomeen luodaan uusia tuottavia työpaikkoja ja vaurautta. (HS Vieraskynä 16.11.2011)

Aineettomat tuotannontekijät muodostavat isomman osan organisaation tulevaisuuden arvosta kuin aineelliset tekijät – jopa 50-90 %. Aineeton pääoma muodostuu yhteisöllisyydestä, johtamisen laadusta, organisaation toimivuudesta ja uudistumiskyvystä sekä työntekijöiden henkisestä kunnosta. Siksi ei ole yhdentekevää, miten työpaikoilla voidaan.

Peräpeiliin ei kannattaisi katsoa eikä syyllistää työntekijöitä huonosta työstä, vaan työelämän kehittämisessä pitäisikin nyt keskittyä siihen, mikä lisäisi tekemisen meininkiä, työn imua ja innostusta. ERITYISESTI JOHTAJILLA OLISI TÄSSÄ TÄRKEÄ ROOLI TOIVEIKKUUDEN JA MYÖNTEISYYDEN LIETSOMISESSA, KOSKA SE MIHIN HUOMIO KIINNITTYY, KASVAA. Tämä ei tarkoita silmien sulkemista ongelmilta, mutta niistä puhumisessa tarvitaan erilaista sävyä.

Ohjeita lastentarhasta

Eräs poliisipäällikkö antoi minulle nämä ohjeet, joista hän oli tehnyt omalle työpaikalleen pelisäännöt. Sääntöjen alkuperänä oli Pirkanmaan ammattikorkeakoulun lastentarhan ohjeet. Voisimmeko soveltaa näitä omilla työpaikoillamme?

Osaa sanoa huomenta, kiitos ja näkemiin
Jaa kaikki
Pelaa reilua peliä
Pane tavarat takaisin sinne mistä ne otit
Siivoa omat sotkusi
Pyydä anteeksi, kun loukkaat jotakuta
Jokaisella on oma nimi
Pese kätesi, ennen kuin alat syödä
Vedä vessa
Pulla ja maito tekee välillä hyvää
Elä tasapainoista elämää
Opi jotain, piirrä, maalaa, laula, tanssi, leiki, tee työtä vähän joka päivä.
Kun lähdet ulos maailmaan, varo liikennettä, pidä toista kädestä ja pysyttele yhdessä muiden kanssa.
Tajua ihme

Epilogi

Läksimme taas tänään pyöräilemään tihkun sekaan. Mieheni havaitsi, että pyöränkumini olivat ihan tyhjät. Siitä se edellisen kerran ajamisen raskaus johtui ja minä kun luulin kuntoni heikentyneen. Suorastaan lensin eteenpäin. Se oli oikea ihmeparantuminen, mutta ilman Jokua Muuta en olisi tajunnut, mistä kenkä puristi.

Mitä siitä seuraisi jos Joku Muu olisi kuollut?

Järjestetään työpaikalla hautajaiset ja pannaan Joku Muu maan poveen, kerroin aieammassa blogissani erään työntekijän keksineen. Idean voisi laittaa vapaasti kiertoon, koska sen jälkeen alkaisi tapahtua ihmeitä kunkin työpaikalla. Kopiohuoneen nitojassa olisi niittejä, kopiokoneen tukokset olisi avattu, sen sisällä olisi paperia riittävästi ja viimeisen värikasetin tilalle olisi hankittu uusi.

Kun Joku Muu on poistunut joukostamme, laitan itse astiat tiskikoneeseen työpaikkani keittiössä, pyyhin ylimääräiset roiskeet pöydältä ja laitan uutta kahvia tippumaan loppuneen tilalle. Tekisin sen, mitä omassa työpaikassani on tärkeätä työn sujumiseksi tai toisen vuoron työn aloittamisen helpottamiseksi.

Mietin myös aamulla astuessani ovesta työpaikalleni, minkälaista mieltä tuon mukanani: ärripurrin vai hyvän mielen. Tervehdin iloisesti työkavereitani enkä odota, suvaitsisiko joku moikata minua, ja jos huomenia ei kuulukaan, hautoa, miksi se ei taaskaan minua tervehtinyt. Käyn myös kysymässä esimieheltäni palautetta, jos se on häneltä unohtunut.

Jos jokin asia jää minua vaivaamaan, puhun siitä asianosaiselle enkä sulkeudu parhaimman ystäväni huoneeseen purkamaan sydäntäni toisen käyttäytymisestä tai haudo sitä sisälläni aamuyön pitkinä tunteina herkistellen, kuinka ihanaa olisi sanoa suorat sanat, tai jopa itsensä irti.

En odota, että hyvä haltiatar laskeutuu konsultin muodossa taikasauvansa kanssa työpaikallemme ja ratkaisee ikuisuuskiistat, vaan kysyn, mitä voisimme tehdä näille asioille. Ja jos huomaan, että työkaverillani on ihan liikaa tehtävää, kysyn, voisinko auttaa.

Kävimme juuri pyörälenkillä. Mies mennä viiletti tuulispäänä edellä, kun taas minusta oli niin raskasta polkea ja jäinkin koko ajan jälkeen. Päättelin ykskantaan, että varmasti jarrunpalat hankasivat takapyörää ja siksi meno oli nihkeää. Seis, katso peiliin! Minulla ei vain yksinkertaisesti ole jalkavoimia, eikä kukaan muu voi niitä antaa kuten ei kuntoakaan. Minun on lähdettävä itse kuntosalille, saa sellutkin samalla kyytiä.

Ja anteeksipyytävästi ajattelen sitäkin aamua, kun tulin aamukuuden jälkeen Ukkijärvestä uimasta enkä päässyt sisälle, vaikka soitin eri tavoin ovikelloa, kolkuttelin, heitin kiviä seinään ja jopa raahasin peräkärryn palotikkaiden alle, jotta olisin päässyt koputtamaan yläkerran ikkunaan. Eihän se miehen huonon kuulon vika ollut, että hytisin vähissä vetimissä, vaan minä itse olin loksauttanut lähtiessäni ulko-oven lukkoon eikä Joku Muu.

Kotona en kuitenkaan halua järjestää hautajaisia, sillä minusta on niin mukavaa, kun Joku Muu siivoaa.

Onnen murusia

Mitä hyvää teille on viime aikoina tapahtunut? Minkälaisia tähtihetkiä muistat työstä tai kotoasi? kyselin eilen luennollani Karkkilassa.

Eräs etupenkin rouva pyysi puheenvuoron:

- Olin kerran harjaantumiskoulussa työssä ja siellä kaikki maanantait aloitettiin tällä kysymyksellä. Muistan, kuinka eräs poika vastasi: sain eilen makkaranpalan ja kävin saunassa.

Ehkä olemme sokeita näkemään ympärillämme tapahtuvia pieniä iloisia asioita.

Joku Muu

Eräs henkilö kertoi koulutustilaisuudessa saamastaan sähköpostista, jossa luki otsikkona Suruviesti. Hän sanoi katsoneensa äkkiä säikähtyneenä viestin sisällön. Siinä luki, että pidetään hautajaiset. Joku Muu haudataan. Ensiksi vietetään hiljainen hetki ja sitten Joku Muu kuopataan. Kaikkien työntekijöiden toivotaan osallistuvan tilaisuuteen.

Sen jälkeen jokainen työntekijä alkaa täyttää omasta puolestaan hyllyjä, kun jokin tavara loppuu, eikä ajattele, että Joku Muu sen tekee.

VR:n yksipuolinen sanelupolitiikka

Olen yrittänyt saada junalippuja netistä, vaihtelevalla menestyksellä. Eilen illalla jouduin soittamaan verkon tukeen päästäkseni eteenpäin, koska olin yrittänyt jo puoli tuntia. Sain yhden vaiheen ostossa eteenpäin verkkotuen ansiosta, mutta en kuitenkaan saanut lippua itselleni, joten jouduin aamulla automaatille.Sen sain kuitenkin selville, ettei enää voi matkustaa siten, että printtaisit junalipun asemalta ja voisit tulla sillä Helsingistä aikaisemmallakin junalla. Nyt junalippu on käytettävä juuri siinä junassa, johon se oikeuttaa. Tai joudut sen sitten peruuttamaan ja maksamaan lisämaksut.

Asiakasta ei tässä uudistuksessa kuunnella. Sinun on vain hyväksyttävä nämä pöljyydet, jos haluat junalla kulkea. Ja kuin pisteeksi iin päälle: vanha rouva syöksyy junaan, joka onkin väärä. Hän vain ei tiennyt, että Helsinkiin kulkee näin lähekkäin kaksi junaa. Mikäs nyt eteen?

Konduktööri sanoo, että teidän on ostettava uusi lippu. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Yritän väliin, että eikö tämmöisessä tapauksessa voida joustaa, kun me vakimatkustajatkin joudumme joustamaan ja mukautumaan yksipuoliseen saneluun.

Mikään muu ei auta, eläkeläinen ostaa uuden lipun. Kiitoksia, VR, hurmaavasta aamutervehdyksestä!

Palatako karttaan ja paperikalenteriin?

Ostin vajaa vuosi sitten uuden Tom Tom navigaattorin, koska edellinen tuli fyysiesti matkansa päähän. Tämä on ostohetkestä lähtien ollut aivan holtiton. Siihen ei voi lainkaan luottaa, koska se saattaa hakea signaalia yli tunnin. Silloin on ehtinyt poistua jo kaupungista ties minne. Se on siis ollut useaan otteeseen korjattavanakin ohjelmointivirheestä, mutta vika on taas hetken päästä paukahtanut päälle. Eli käytössä se ole ehtinyt kulua.

En yksinkertaisesti ole edes jaksanut sitä viedä huoltoon.Mikäkö oli viimeisin toilaus: perjantaina piti pääsemän Turkuun Kirkkotielle hautajaisiin. Haluatko välttää lauttaa? No en. Ja tämä hyväkäs lähti hakemaan reittiä jostain Ruotsin pikkukunnasta käsin. Matkaa jäljellä 1685 kilometriä, oikein Haaparannan kautta. Että silleen. Nyt se on taas huollossa ja tein siitä vihdoin reklamaationkin.

Siis olisiko ihan oikeasti siirryttävä karttaan ja sähköisestä kalenterista paperiversioon? Kalenteri tuli mieleen siksi, että ehkäpä se auttaisi hallitsemaan paremmin aikaa. Jos nokialaisessa on näkyvillä vain päivää ilmaiseva numero, joka näyttää sitten varattua väriä, niin ei lainkaan saa samaa tuntumaa kuin jos näkisi myös kellonajat, jotka ovat varatut ja missä päin Suomea. Olen jo runsaat kymmenen vuotta ollut täysin sähköisessä kalenterissa,mutta kiire vain kasvaa. Vai onko se kalenterin vika?

Havainto-opetuksessa

Tulin Oulun Lasarettiin. Taksimatka sujui tällä kertaa vähän paremmin kuin edellisellä. Silloinhan taksikuski toivotti minulle hyvää kuntoutusta ja kahdehti, ettei hän itse päässyt moiseen. Lisäksi hän nuhteli minua siitä, että läppärinkin olin ottanut mukaan. (Silloinkin oli kysymyksessä työhyvinvointivalmentajakoulutus.)

Menin iltapalalle, koska nälkä kurni vatsassa. En voinut olla kuulematta vieressä istuvan miesporukan puheita. He muistelivat kaikenlaisia auto-ongelmiaan ja nauroivat välillä ihan hillittömästi. Eräällä heistä oli ollut ihan uusi auto,mutta käyttöohjeet eivät olleet kulussa mukana. Auto oli tehnyt stopin ja antanut jonkin koodin. Mies oli soittanut kotiin pojalleen (huom. ei vaimolleen), että tämä katsoisi, mistä on kysymys. Polttoaine oli vain ollut lopussa.

Toinen puolestaan kertoi, kuinka kerran pakoputki oli pudonnut Kalajoella, ja hän oli hirvittävällä äänellä painanut eteenpäin illalla klo 23 rantaviivaa.

Kolmas taas kertoi tarinan tutusta, joka ajoi Venäjältä tulliin Suomeen tullessaan. Siellä tullimies mittasi säteilyä ja alkoi ihmetellä sen määrää. Takakonttiin oli lastattu kasa kiviä (mutta miksi, se jäi minulta kuulematta). Tuttava oli kertonut palauttavansa Karjalaa Suomeen. Aika hidas konsti, oli tullimies todennut. Mutta ainoa varma, oli puolestaan hän vastannut.

Eivätkä ne siihen loppuneet, mutta koska en ole autoihminen, ne eivät jääneet mieleeni. Mahtoivatkohan miehet olla autojen kanssa tekemisissä ihan työkseen?

Olisipa pitänyt mennä kertomaan tämä juttu. Menin hakemaan autoa huollosta. Sain tekstarin etukäteen huollon hinnasta ja olin pyörtyä. Ihmettelin miehelleni, että kyllä se suodatin on kallis. Niin mikä suodatin? Enhän minä sitä tiennyt ja kysyin heti korjaamopäälliköltä avattuani oven, että mikä suodatin siihen vaihdettiin?

Tämä painuu puhumattomana takahuoneeseen ja tuo mukanaan miltei metrisen mötikän, työntää kouransa putkeen ja näyttää, katso. Tuli ihan mustaksi, ei saisi tulla. Ja tiskin taa on jo kerääntynyt kolme muutakin miestä katselemaan havainto-opetusta ja hykertelemään. Ja korjaamopäällikkö jatkaa, että sen siitä vihreydestä saa maksaa, siitä hiukkassuodattimesta...

Kiitoksia hyvästä opetuksesta, se on minulle tarpeen, sanoin korjaamopäällikölle. Toivottavasti nyt seuraavalla kerralla on vähän pienemmästä mötikästä kysymys. Eikä tämä ollut opetustuokioista ensimmäinen. Kerrankin hän kiidätti minua ympäri Hervantaa, kun väitin autosta kuuluvan ihmeellistä ääntä. Asentaja oli sillä jo ajellut, muttei sieltä mitään ollut kuulunut. Nyt hän itse halusi selvittää vaivan. Pisti tallan pohjaan ja ajoi kunnon kyytiä, otetaan karstat pois, hän totesi. Taidat ajaa liian rauhallisesti? Siinä sitten kierrettiin eikä mitään kuulunut kunnes yhtäkkiä, perkele, kyllä sieltä kuuluu ääntä. Jarrunpalat olivat irronneet toisistaan tai jotain sellaista.Kyllä minua hirvitti se kyyti, mutta opinpahan siitäkin jotakin. Varsinkin, kun he vielä näyttivät minulle, minkälaiseksi menee moottori, jos ajaa liian hillitysti. Siellä oli sellainen kulunut mötikkä korjaamon perällä, jonka kertoivat kuuluneen erään naisen autoon. Se oli mennyt ihan sileäksi 150 000 ajokilometrin jälkeen. Että kannattaa painaa kaasua.

Navigaattorijohtaminen vie harhaan

Läksin eilen anivarhain mökiltä Seinäjoelle navigaattorin kanssa. Kirkkokatu 23 oli osoitteena. Pellolla ruokaili kolme kurkea. Keskellä tietä käveli teeriperhe ihan rauhassa. Ihmettelin hiukan, kun reitti ohjautui Kihniöön ja Peräseinäjoen suuntaan, ehkä se oikaisi? Olisi pitänyt ihmetellä enemmän, sillä klo 7.30 olin oikeassa osoitteessa, mutta Tangomarkkinoistakin tuttu Areena oli kutistunut omakotitaloksi. Eikä missään ristinsielua, jolta kysyä.

Hetken puhallettuani yritin Fonectasta puhelinnumeroa, mutta Areenassa oli puhelinvastaaja päällä, joka kertoi aukioloajoista. Palveleva tyttö otti neuvokkaasti kartan esille ja alkoi ohjata minua kolmenkymmenen kilometrin päähän, Kirkkokatu 23 Seinäjoelle. Navigaattori hoki etupenkillä, käänny takaisin, jos mahdollista. Meinasin heittää ikkunasta.

Ennätin juuri kahdeksaksi parin sadan ihmisen eteen. Meinasi kyllä olla oma työnilo hukassa, mutta ainakin Peräseinäjoki tuli tutuksi. Entäpäs jos jollakin olisi ollut hengenhätä? Peräseinäjoki oli yhdistynyt Seinäjokeen ja kaksi samannimistä katua oli kuitenkin jäänyt jäljelle.

Porukalla riitti hupia minun tohelluksestani. Monta opetusta siitä tulikin: Ei pitäisi sokeasti luottaa navigaattorin johtamiseen, vaan ohjata itse! Tai ainakin etsiä kartta, jotta kokonaiskuva hahmottuisi päämäärästä ja sitten käyttää apuna navigaattoria. Tai vieläkin yksi analogia: jos eksyt, pitää nollata päänsä, että pääsee seuraavaan etappiin. Stressihormonin täyttämänä sydän hakkaa etkä keksi, mitä tekisit päästäksesi pälkähästä.

Kaiken kaikkiaan kysymyksessä on psykologinen pääoma, neljästä ulottuvuudesta muodostuva kokonaisuus, joka vaikuttaa elämäntyytyväisyyten. Siihen sisältyy itseluottamus, ettei ole ulkoaohjautuva ja kulje muiden mielen mukaan. Siihen kuuluu myös toiveikkuus, mikä tarkoittaa kykyä osata asettaa tavoitteita (willpower) ja keinovoimaa (pathpower)eli kykyä etsiä vaihtoehtoisia polkuja tavoitteisiin. Myönteisyyden ulottuvuuteen kuuluu, että näkee mahdollisuuksia ja luottaa siihen,että elämä kantaa - tilapäisistä vastoinkäymisistä huolimatta. Sitkeys on taas kykyä palautua rennoksi vastoinkäymisten jälkeen ja aloittaa uudestaan. Aineen ominaisuutenahan sitkeys (resilency) merkitsee sen kykyä palautua muotoonsa mutkalle vääntämisen jälkeen.

Ryhtyisinkö lomatehokkaaksi?

Olin tänään suorittamassa lomaani, kun kuulin radiosta psykologin neuvoja, miten irrottautua työstä. Olinkin niiden tarpeessa, koska juuri sitä ennen minulle oli soittanut toimittaja ja kysynyt, ketkä lomailevat eniten. Sanoin, etten tiedä. Mutta sain nimesi yliopiston vaihteesta… En silti tiedä. Eikö kukaan sinun työhyvinvointitiimistäsi tietäisi? He ovat kaikki lomalla…Olihan se oma vikani, että vastasin tuntemattomaan numeroon, mutta yleensä vastaan, koska ne puhelut odottavat kyllä ja helpommalla pääsee, kun hoitaa ne heti.

Tärkeä ohje oli irrottautuminen. Pitäisi siis lähteä jonnekin, jotta työ unohtuisi. Toimittaja kysyi psykologilta, entä jos ei ole varaa. No, sitten kannattaisi aloittaa vaikka uusi harrastus kuten esimerkiksi golf.

Haaastateltava mainitsi termit lomapystyvyys ja lomaosaaminen. Lomapystyvyys lienee sitä, että suunnittelee etukäteen lomansa? Ymmärsinkö oikein, että hän tarkoitti efficacy –sanaa, joka tarkoittaa tehokkuutta? Siis pitäisikö minun lomallakin olla lomatehokas?

Kotikylässäni se osattiin. Kesällä kilpailtiin saunavastaparien määrästä, poimittujen hillasankojen luvusta ja ties mistä. Kaikelle suorittamiselle oli vertailumitta. Ikkunasta vahdattiin, kuka meni minnekin ja perään täytyi päästä, ettei vain jäisi paitsi.

Sanoisinpa siis, että oma lomapystyvyyteni on huipputasoa. Olen jo pessyt ties montako mattoa, poiminut jo useamman mustikkalitran, huomaa, jo heinäkuun seitsemänteen mennessä, ajanut polkupyörällä 76 kilometriä, juonut jo, hei montako kaljatölkkiä?

Hyvää kuntoutusta vaan!

Saavuin Ouluun iltamyöhään kuten junalla on tapana saapua. Taksikuski toivotti reippaat illat ja kuultuaan minun olevan menossa Lasarettiin, alkoi päivitellä, että on se ihana päästä kuntoutukseen! Kertoi juuri vieneenä pari muutakin Oppimestariin, joka on ammattikoulun vastaava paikka, mutta kyllä Lasaretissa on parempi olla.

En ihan uskonut korviani, mutta niin hän vaan loppuun asti puhui pienen ihanan lomatauon virkistävästä vaikutuksesta ja aameneksi päälle kirjoitti taksikuittiin matkankin, että saisin sen sitten Kelalta. Eiväthän ne isoja rahoja ole, mutta kannattaa hakea kuitenkin...

Nostaessaan minun takakonttiin laittamiani kantamuksia hän sanoi, että läppärikin mukana, että pitääkö sitä työtäkin samalla tehdä?

Toivottelin iloisesti hyviä öitä enkä meinannut naurultani päästä sisään hotelliin. Nähtävästi näytin kuntoutuksen tarpeiselta ehdittyäni juuri ja juuri junaan kotoa, koska tulimme Viron nelipäiväiseltä reissulta ja vaihdoin vain laukkua. Aamun lentokone kun oli täyteen buukattu.

Että hyvää kuntoutusta nyt sitten vaan! Pitäisi varmaan katsoa peiliin talven jäljiltä. Lasarettia on kuulema käytetty paljon kuntoutuspaikkana,kertoi vastaanoton rouva.

Niin ovat monet muutkin tarvinneet

Kävin aamulla työhön mennessä ostamassa pullaa mieheltä, joka rakastaa korvapuusteja eikä millään halua niistä luopua. Myymälä avautuu klo 7 ja olin siellä vartin yli.

Toivotin hyvät huomenet ja kysyin:
- Tarvitsisin korvapuusteja.
- Niin ovat monet muutkin tänä aamuna tarvinneet, hän sanoi närkästyneenä. -Ei ole.

Totta, ei näkynyt. Hän oli joutunut luopumaan niistä jo aamutuimaan. Hän suostui kuitenkin myymään minulle marjapiirakoita ja olivat nekin herkullisia.

Ihanaa työntekijät ihanaa

Yhteisöllisyys on voima, joka kantaa huippusuoritukseen, enempään kuin yksinään kukaan voisi päästä. Näinhän Suomen jääkiekkojoukkueelle kävi, kukaan ei välttämättä ollut yksilönä huippuhyvä. Sankareiden juhlinnasta syntyi joukkoinnostus, varsinainen flow-tila, jos oli uskominen mediaa.

Miten tästä huippusuorituksesta syntyneestä huumasta voisi ottaa oppia työpaikoille? kysyi minulta Yleisradion toimittaja toissapäivänä.

Palautumistutkimuksesta tiedämme, että omia akkuja ei voi kesälomalla ladata koko vuodeksi. Sama mekanismi toimii tässä: jos juhlii vain saadessaan maailmanmestaruuden -kaksi kertaa vuosisadassa-, iloitseminen menee helposti överiksi ja krapula on melkoinen. Sen sijaan pitäisi huolehtia arjen huumasta sopivina annoksina, jopa päivittäin.

Aloittaisimmeko kehumisella? Ihanaa, Virtanen, ihanaa! Kuulin juuri eräällä työpaikalla, ettemme voi kuitenkaan kehua julkisesti ketään, varsinkaan yksittäistä työntekijää. Se a) voi herättää kateutta toisissa, b) se voidaan kokea mielistelyksi tai c) kiittäjästä saatetaan ajatella, että hänellä on ketunhäntä kainalossa eli hänen odotetaan pyytävän jotakin kehujalta?

Eikö nyt olisi hyvä hetki murtaa tämä kiittämättömyyden kulttuuri!

Työnilo - pääasia

Lopulta se syntyi, käsikirjoitus. Kustannustoimittaja oli sitä mieltä, että kyllä yksinkertainen nimi on kaunis: Työnilo. Minusta se oli jotenkin vaillinainen ja kalpea. En pannut kuitenkaan alkuvuodesta hanttiinkaan, koska parempaakaan en keksinyt.

Kunnes tulen junalla Helsinkiin ja olen laskeutumassa pääteasemalle. Edessäni odottaa valtaisa punainen kiharapehku niinikään ulospääsyä.

Pääasia, jysähtää päässäni. Työnilo, pääasia. Olen ihan nahoistani pulpahtaa. Siinä se on eikä mikään hillitse kirmaamasta minua pehkun omistajan puheille.

- Hei, sinulla on ihana tukka, sain siitä juuri hienon idean, nimen kirjalleni.

Rouva kääntyy puoleeni ja katsoo hitaasti...

- Niin, tuota ihan oikeasti, sain siitä älynväläyksen. Olen jo pitkään miettinyt kirjalleni nimeä, kiitos, että osuit kohdalleni. Johan hän hiukan hymyileekin, vaikkei ehkä ymmärrä puhkuani.

Pääasia, siis onhan se päästä kiinni ja tärkeä kaikille, mutta kun siihen vielä liittyvät sellaiset pääoman lajit kuin sosiaalinen ja psykologinen pääoma, jotka näyttävät viimeisimmän tutkimuksen mukaan lisäävän hyvinvointia ja jopa työpaikan tuloksellisuuttakin. Se on siinä.

Se alkoi nyt

Siis irti teknisestä avuttomuudesta! Kävelin Akateemiseen ja kysyin fysiikan kirjoja. Niitä oli hirvittävä kasa, mutta myyjä kertoi suosituimmasta lukion sarjasta, jonka osan numero 1 ostin. Johdatus Asiaan. Siellä näytti olevan tosi kiinnostavia teemoja muissa osissa kuten sähkö, liikkeen lait, lämpö, aallot, pyöriminen ja gravitaatio. Mikä matka minulla onkaan edessä!

Taas kerran koulutettiin

Olen palaamassa Kuopion ja Joensuun opetuskeikoilta. Matka oli ihana sikälikin, että löysin vanhan opiskelukaverin Itä-Suomen yliopiston rehtorista. Hän oli aloittanut tiedotusopin opinnot samanaikaisesti vuonna 1971 Tampereella, mutta sittemmin vaihtanut aluetieteeseen. Niinpä hassua kyllä, heillä on kaksi rehtoria ja kumpainenkin on jollakin tavalla tuttuni, koska toinen heistä taas kirjoitti Vaalasta yhtäaikaa ylioppilaaksi ja oli jo keskikoulussakin samalla luokalla. Häntä tosin en tavannut, koska työ oli vienyt eilen Helsinkiin.

Mutta jälleen koulutetaan luonnetta. Juna seisoo Jyväskylässä eikä hievahdakaan. On kuulemma tapahtunut alle jääminen. Melkein hermot jo reistailevat, kun klo 21 piti olla Tampereella, mutta nyt päästään vasta Jyväskylästä.

Selitykset ovat eriä, mutta kahtena peräkkäisenä päivänä junat ovat reilusti myöhässä. Ehkäpä minun täytyisi hommata vielä yksi ammatti, jossa ei tarvitsisi matkustella? Mutta hei, minähän olen jo keskimääräisessä suomalaisessa eläkeiässä. Entäs se vaihtoehto?

Kärsivällisyyskoulutuksen jakso numero X

Olen lähdössä Kuopioon pitämään yliopistoväelle työnilon ylistystä. Omani on hiukan koetuksella, koska VR on ajatellut minun olevan taas kärsivällisyyskoulutuksen tarpeessa. Juna on tunnin myöhässä.

Junahavaintoja: Viehättävä vastapäinen keltanainen kaivaa laukustaan helmet ja sanoo takanaan istuvalle miespuoliselle työkaverilleen, että otin nämä mukaan, kun ei koskaan ennätä korjata kotona. Mutta hän vaikuttaa teknisesti avuttomaksi oppineelta, koska hän pyytääkin miestä korjaamaan ne, on ottanut jopa pinsetit mukaan sitä varten. Tässä on jo toinen oppitunti ellei kolmaskin: työyhteisötaidot ovat kohdallaan, koska mies on todella auttavaisen oloinen ja käyttää korjaamiseen aikaa vain minuutin. Rouva kiittää vuolaasti miestä, joka puhkeaa leveähymyyn.

Oman teknisen avuttomuuteni vähentämiseksi olen päättänyt ostaa fysiikan perusoppikirjan, ehkä se auttaisi minua alkuun.

Rouva puhuu työpuhelua. Hän pyytää jotakin työnohjauksen asiantuntijaa, todennäköisesti miestä, pitämään luentoa erityisopettajaopiskelijoille. Hän aloittaa puhelun kehumalla langanpäässä (stop miten se nyt uudenaikaisesti sanottaisiin), näkymättömienaaltojen päässä olevaa, kuinka hänen opetustaan on kehuttu ja kuinka tärkeätä olisi, että hän tulisi kertomaan osaamisestaan opiskelijoille. Näihin kohdistuvat isot vaatimukset: aina täytyy jaksaa ja olla positiivinen ja kannustaa, erityisopettaja on se, jolla pitäisi olla vastaukset olemassa niin monenlaisiin asioihin, joihin ei ole vastausta. Ja ettei hän usko tekniseen opetukseen, vaan sen pitää olla jotakin muuta kuten työnohjausta.

Oppi numero 4: kehu toista, niin voit saada myönteisen vastauksen! Jos minä olisin nyt kirjannut, mitä minä puhuin, tässä olisi ne keskeiset asiat, joilla erityisopettajat jaksaisivat. (En kerro, että minä kyllä kirjasin ne ylös.) Rouva lopettelee ja sanoo vielä lopuksi, luotan sinuun kuin kallioon. Hän saa myönteisen vastauksen ja kehuu vielä toista positiiviseksi.

Sitten rouva alkaa kehua, kuinka hyvin paperinen matkalippukotelo on nykyään teipattu ja vielä ehtii sanoa konduktööriä suloiseksi... Ehkäpä realistinen optimismi riittäisi?

Nyt rouva alkaa kuitenkin avautua, siis kuulinko oikein, hänenkin hermojaan on koeteltu. Tekninen järjestelmäkö vie voimia? Ei, häntä ottaa niin aivoon se, ettei kerrota, vaikka ”meidänhän sitä pitäisi osata tehdä”. ”Toki vakityöpaikka on tässä iässä, aikuisen naisen, tarpeellinen, mutta kävin jo työhallinnon sivuilla, en jaksa. Työn mielekkyys on tärkeätä. Saisi itse päättää, ettei kaikki jäisi P:lle (johtajako?). Tykkään itsekin metaforista, mutta se erityisopettajan työ on raakaa. Ei siitä metaforilla selviä.

Huokaisen helpotuksesta, sieltähän se realismi sitten tupsahti esille.

Tuoteselosteeni

Näin unen: minuun oli kiinnitetty narulla lappu, tuoteseloste, jossa luki "Made in Honolulu." Nimekseni oli laitettu Naama.

Hämmästelin lappua, sieltäkö minun pitäisi lähteä hakemaan itselleni selitystä? Naama, ryhdypä siis pohtimaan Honolulun reissua!

Ehkäpä sieltä löytyisikin tällä hetkellä tarpeellista: venyvää musiikkia, sen myötä rentoutta ja notkeutta, vähäisempää suoritustarvetta, heittäytymistä meren pehmeisiin turkooseihin aaltoihin uskoen, että elämä kantaa.

Kiitoksia tunnustuksesta antajalle ja tukijoukoille

Lähtemistä anivarhain jonnekin päin Suomea, odottelemista lentokentillä ja kärsivällisyysjaksoja junissa, rankkasadetta, sakeaa pyryä kuten vielä viime viikollakin, kun palasin illalla Forssasta ja sain itseni hädin tuskin rekan alta käännettyä pienelle sivutielle, kun en nähnyt eteeni, mutta rekka vain kiilasi perään. Käännös meni pitkäksi, mutta onneksi sivutieltä ei tullut ketään. Sen jälkeen neljälläkympillä köröttelyä kotia kohti.

Kiinnostuneita katseita, innostusta, erilaisia kysymyksiä kuten mitä tehdä työpaikan pahimmalle pessimistille, piittaamattomalle esimiehelle tai narsistiselle työkaverille, lumoavia tarinoita ihanista asiakaspalvelutilanteista, kiitoksia innostamisesta ja vinkkejä uusista kirjoista, vaikuttamisen mahdollisuuksia, ehkä helpotustakin tavallisten ihmisten arkeen.

Saldo on positiivinen. Oli siis ihana saada 40-vuotta täyttävän Työ Terveys Turvallisuus –lehden tunnustuspalkinto Hyvän työelämän puolestapuhumisesta, kolmen muun seurassa: neurologi Kiti Müllerin, liikuntatieteiden tohtori, dosentti Nina Nevalan ja tekniikan tohtori, työhygienian dosentti Rauno Pääkkösen.

Mutta kiitos kuuluu myös tukijoukoille eli miehelleni Jussille! Hän on AARRE. Ja työhyvinvoinnin tiimilleni Kirsille, Liisalle, Marjutille ja Sannalle!

Positiivinen juoru Ollista

Tapahtui eilen illalla järven jäällä: Niemen Olli Ruutanasta tuli vastaan ja palatessa pysähdyimme juttelemaan. Hän ihmetteli, että menimme väärään suuntaan. Kerroimme, että olimme muuttaneet.

Ja Ollikin kertoi vaihtaneensa työpaikkaa. Innostuneesti hän alkoi tarinoida, kuinka he olivat luoneet keitaan valtion virastotaloon. Siis siihen Hippoksen lähellä olevaan tylsän näköiseen rakennukseen... Oikean tulevaisuuden toimiston, jossa ei ollut henkilökohtaisia työtiloja, mutta tarvittaessa mahdollisuus keskittyä kuulokkeiden kanssa omaan työhön, pitää neuvotteluja läpinäkyvien seinien sisässä, jossa puhe kuului hyvin eikä melua tai kaikua ollut, jossa tietokin liikkui automaattisesti ihmisten välillä ja yhteisöllisyys kasvoi kohisten, kuinka kaikki pysyivät ajantasalla ja kuinka esimerkiksi kokolattiamattoa koskevat käsitykset ovat vanhentuneita. Ei matto allergisoi, vaan se, ettei sitä puhdisteta.

Mieheni, joka on huonon kuulonsa takia joutunut jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle, kyseli kiinnostuneesti, että onko teillä huonokuuloisia ja miten taustamelu? Sitäkään ei ollut.

Olli sai meille innollansa myytyä ajatuksen tulevaisuuden toimistosta, jossa ei ole seiniä estämässä tiedonkulkua ja jossa kaikki viihtyvät. Semmoinen hän aina on, ihanan optimistinen tapaus! Jospa itse kukin voisi olla samallalailla suorastaan haltioitunut uudesta työstään, yhden vuoden siinä oltuaan niin kuin Olli.

Topakka myyjä: En laita sanoja teidän suuhunne

Ostin Iittalan kauniin valkoisen teekannun Tampereen Stocmannilta toissa lauantaina. Pesin sen kotona käsin ja otin sunnuntaina käyttöön. Havaitsin silloin, että kannun nokasta oli pieni palanen pois. Luulin sen olevan jonkin valuvian ja yritin palauttaa tuotetta takaisin myyjälle heti maanantaina. Eihän semmoista vaivannäköä viitsisi normaalisti tehdä, mutta tiesin, että joka kerta ottaessani kannun esille se harmittaisi minua.

Myyjä tutki nokkaa suurennuslasilla ja sanoi, että hän tunnustelee aina käsillään myymänsä tavarat, että hän on tämänkin tunnustellut. Hän näytti kuinka notkeasti kättä liuuttaen tunnustelu tapahtuu.

-Olisin varmasti tuntenut tämän kolon, muistan itse myyneeni tämän teekannun, joten olen varma, että vika on tullut myynnin jälkeen siitä, että tuotetta on kolhaistu johonkin. Hän oli aivan satavarma asiastaan.

– En voi näin ollen ottaa tuotetta takaisin, koska vika on tullut myynnin jälkeen.

Sanoin hänelle, että se oli kyllä pakattu erittäin huolellisesti, joten ei se kuljetuksenkaan aikana voinut tapahtua. Kysyin häneltä, mitä minun nyt pitäisi sitten tehdä, ovatko ne näin heikkoja laadultaan, että ensimmäisessä käytössä menevät rikki.

Myyjä neuvoi minua palauttamaan tuotteen suoraan Iittalaan ja laittamaan pakettiin kirjeen mukaan selitykseksi. Lisäksi hän sanoi pariinkin otteeseen, ettei syötä sanoja minun suuhuni, miten minun pitää sinne kirjoittaa, kuvatako rehellisesti, mitä kannulle tapahtui vai jotain muuta.

Miltei vajosin lattian läpi epärehellisyyden syytöksestä, varsinkin, kun erään yrityksen asiakkaani tuli jonottamaan selkäni taakse. Halusin mahdollisimman nopeasti häipyä tuotteineni kuten kunnon luihun kuuluukin, niinpä pyysin häneltä vielä pahvilaatikkoa palautusta varten. Sitä antaessa hän vielä sanoi, että jos ne eivät sitten anna minulle uutta tuotetta, minä voin yrittää vielä tavaratalon johtajan kanssa neuvotella.

Koska kuitenkaan en itse ollut havainnut kolhaisseeni tuotetta pestessä, ajattelin palauttaa tuotteen tarkistusta varten Iittalaan. Siispä laitoin teipit ja osoitteet päälle ja vaivauduin viemään sen postiin.

Olen Stockmannin exclusive-kanta-asiakas. Ehkäpä myyjällä oli huono päivä, ehkäpä hänen piti nyt vain siirtää se minuun. Eihän kannu edes maksanut kuin 49,90, joten en minä olisi vararikkoon mennyt, vaikka olisin saman tien heittänyt kannun tavaratalon roskikseen ja sanonut, että nyt se ainakin on minun aiheuttamani.

Kärsivällisyyskoulutusjakso Kolkuttavalle ei avata

Olin Helsingin rautatieasemalla klo 16. Kas kummaa, siellähän oli vielä edellinen pendoliino. Niinpä menen iloisesti ovelle. Ei avaudu. Kävelen seuraavan vaunun ovelle. Ei avaudu. Tulee muitakin kolkuttelijoita, ovi pysyy säpissä vaikka sisältäkin yritetään meitä auttaa. Joku konduktöörin näköinen painaa ohi ja sanoo, tekninen vika. Lopulta hän saavuttaa junan veturin, menee sisään ja juna lähtee klo 16.20.

Nyt hoksasin. Tässähän oli Vr:n kärsivällisyyskoulutuksen jakso Kolkuttavalle ei avata. Mitä teet?

Jaoin tilanteen muiden yrittäneiden kanssa. Mutta kun sitten seuraavakin juna oli myöhässä ja istuin tutun vieressä, hän sanoi spontaanisti.

- Olen kulkenut 24 vuotta tätä matkaa Tampereelta Helsinkiin ja se on kyllä hionut kärsivällisyyttä. Enää ei mistään hetkahda...

Hei, viekö se 24 vuotta?

Kirjoittaminen helpotti

Vastaus kirjeeseeni:

"Olin yllättynyt ja kiitollinen, että asiani meni vihdoinkin perille kantaa ottavassa mielessä. Olin joskus kirjoitellut, mutta sille tielle ne jäivät. Kenelle olen puhunut niin ainoa kommentti on ollut että älä välitä- unohda jo. Ei se niin yksinkertaista ole ollut. Kun kirjoittelin lähettämääni kirjettä, sitä tuli kahden paperin verran, kun jäsentelin sitä. Se todella helpotti ajattelua ja pystyin supistamaan asioita.

Nyt tämän kirjoittelun jälkeen luulen, että on helpompi unohtaa. Kai se anteeksianto tulee aikanaan, mutta myötätuntoa en ymmärrä, miksi sitä pitäisi antaa, vaikka Dalai Laman filosofia- olet heidän yläpuolellaan- nostattaa mieltä.

Olen vatvonut paperille näitä asioita, mutta en kirjeisiin asti. Pomo on kuollut
muutama vuosi sitten, työtoveria en ole nähnyt viiteentoista vuoteen- en aikaisemmininkaan, koska ei ne sitä olisi myöntäneet ja selityksiä olisi riittänyt.

Kiitos !”

Vastaus kiusatulle

Kiitos kirjeestäsi! Se kosketti minua syvältä, koska olen itsekin ollut kiusattuna. Tuntuu todella ikävältä, että kohtelusi vaivaa vieläkin Sinua. Kysymyksessähän oli selkeästi kiusaaminen eristämällä Sinut työyhteisöstä ja jättämällä ulkopuolelle. Sitä tapahtuu liian paljon vieläkin, Suomi on työpaikkakiusaamisen kärjessä Euroopassa. Kunniakkaaksi tilaa ei voida kutsua.

Mutta miten pystyisit elämään eteenpäin? Tärkeä kysymys, koska ajatukset jurraavat päässäsi eivätkä jätä rauhaan. Olet selkeästi alkanut kuitenkin prosessoimaan asiaa, koska kirjoitit minulle. Kannattaisiko Sinun jatkaa sitä eteenpäin?

Luin Toni Edelmanista Kotiliedestä. Opettaja oli käyttänyt häntä seksuaalisesti hyväkseen lapsena. Hän oli ollut terapiassakin asian vuoksi. Edelman kutsui opettajansa kahvilaan ja sanoi tälle suorat sanat. Se vaati häneltä kyllä valtavasti.Opettaja oli itkenyt, mutta se vapautti.

Toinen konsti, ehkä helpompi, voisi olla, että kirjoitat kirjeen kiusaajillesi. Kun olet saanut sen valmiiksi, et laitakaan sitä postiin, vaan heität sen takkaan tai jonnekin pois silmistäsi ikuisiksi ajoiksi. Kiusaajasi eivät tiedä, mitä he ovat sinulle tehneet, vain sinä kärsit ja kannat tätä mielessäsi, eivät he. Sano itsellesi, että minä päästän tämän mielestäni, annan asian olla.

Yksi tie olisi tietysti, että voisit antaa kiusaajillesi anteeksi ja tuntea myötätuntoa kuten Dalai Lama ajatellen, että heillä ei yksinkertaisesti ole ollut empatian taitoja. Olet heidän yläpuolellaan.

En tiedä, auttaako tämä, mutta toivon niin. Kaikkia voimia, jaksamista ja irtipäästämisen vapauttavaa vaikutusta toivoen.

Työpaikkakiusaamisesta vuosikymmenien haava

Eräs henkilö lähestyi minua kirjeellään ja muisteli työssäoloaikaansa. Alku oli sujunut hyvin: tsupparista konttoriin ja palkanlaskentaan. Sitten organisaatio kasvoi ja häneltä otettiin pois palkanlaskenta ja reskontrat ja siirrettiin taas konttorilaisia auttamaan, vaikka hän oli tehnyt jo pitkään näitä itsenäisiä ja vaativampia töitä.

”Oli siinä vähättelyä ja puhumattomuutta, en esimerkiksi ollut yhdessäkään palaverissa. Kerran taas jonkun järjestelyn vuoksi minulta vähennettiin töitä. Olen kuulovammainen ja pieni kooltani. En heti ajatellut, vaan vasta jälkeenpäin, oliko se kiusaamista vai oliko minun henkilökohtaisella olemuksella syynsä väheksyntään? Kaikenlaista muutakin höykyytystä tuli ennen kuin minut sanottiin irti v. 1992. Työt pöydältäni vain hävisivät ja pyörittelin paperilappua. Kävin kyllä työpaikkalääkärillä, mutta hänen sanansa ei muuttanut tilannetta. Työtovereita olisin toivonut tulemaan tueksi, mutta kukaan ei tullut. Olin ollut 36 vuotta sen työnantajan palveluksessa.

Vaikka irtisanomisestakin on jo yli 20 vuotta, askarruttaa, miksi minun kohdallani oli näin? Ja nytkin vielä samat tunteet kuohahtavat mieleeni. Käännän aina asiat minun vastaiseksi. Olen nyt 71-vuotias enkä tiedä, koska pääsisin eroon näistä ajatuksista! Minun höykyyttäjiäni olivat pomo ja työkaveri, jota pomo uskoi eikä minulta kysytty.

Puhukaa, neuvotelkaa kaikki ihmiset mukaan. Se voisi tuoda paremman ilmapiirin. Ja työtoverit, älkää jättäkö yksin, kun huomaatte, että jotain syrjitään. Toivottavasti te erotatte, milloin on syrjinnästä kysymys.”

Läpäisinkö kärsivällisyystestin?

En. Seisoimme yössä yli tunnin. Tampereella 22.30. Otin taksin työpaikalleni, jotta voisin saada autoni tallista. Ovi ei avautunut yliopistokortillani, ei sitten millään. Yritin soittaa, mutta puhelin ei toiminut. Kihisen jo raivosta, tekee mieli heittää koko toosa seinään. Hillitsen vielä itseni, koska tulen juuri kärsivällisyyskoulutuksesta VR:ltä ja alan porata. Onneksi akun irroitus auttoi ja sain Marjutin kiinni pahoitellen yöllistä häirintää.

- Yritä pitää korttia siten, että vihreä valo palaisi koko ajan ja sieltä takaa näpyttää tunnusnumero. Se on niin hirveän vaikea laite.

Ja minä yritän, vihreä valo ei pala kuin hetken. Onko minut poistettu
a) yliopiston palkkalistoilta?
b) kun työsopimustani taas jatkettiin vuodella, se aiheutti moisen?
c) minulla on tallessa väärä salasana?
d) en yksinkertaisesti osaa avata henkilökortilla ovea?

Veivaamisen jälkeen ei auta kuin soittaa taas klo 23 Marjutille ja pyytää häntä saapumaan paikalle. Sieltä hän sitten tovin kuluttua kävelee ja ovi aukenee hänelle.
Vien hänet kotiinsa ja lähden ajelemaan Kangasalle.

Arvaa kaksi kertaa, lähdenkö nyt aamulla Jyväskylään junalla? En ole vielä valmis uuteen koulutusjaksoon.

VR opettaa ilmaiseksi kärsivällisyyttä

Riemu oli ennenaikainen. Junan piti olla nyt Tampereella, mutta niin me vaan täällä jossain Seinäjoen ja Parkanon välillä seisomme. Korjaajat maadoittavat piuhoja EILEN sattuneen rekkapalon vuoksi. Ja nyt konduktööri kuuluttaa, että joudumme seisomaan vielä runsaan puoli tuntia.

VR todella opettaa kärsivällisyyttä. Kiitoksia todella tästä luonteenkasvatuksesta. Saan ilmaisen opetustuokion! Tule sinäkin oppitunnille.

Siitä näkökulmasta...

Aamu valkeni pienessä pakkasessa Lasaretissa. Oulun Ammattikorkeakoulu oli koonnut alueelta työhyvinvoinnista kiinnostuneita ihmisiä työhyvinvointivalmentaja-koulutukseen. Päivä hurahti siivillä, ainakin minun näkökulmastani. Tämä on sitä flowta, mikä auttaa jaksamaan matkanteon ja muutkin rasitukset. Innokkaita ihmisiä, kysymyksiä, esimerkkejä, jakamista ja toisilta oppimista.

Toivorikkaana tilasin taksinkin minua hakemaan. Uskoin, että ennättäisin aikaisempaan junaan, jonka täytyi olla myöhässä. (Olisin muutoin joutunut odottelemaan tovin rotuaarilla.) Mutta juna oli todella myöhässä ja ehdin siihen, siis toiveikkuus tuotti satoa. Uskon olevani perillä ainakin vähän aikaisemmin kuin sillä toisella junalla.

Näkökulma vaikuttaa

- Onko tämän tylsempää: siirrellä tuotteita paikasta toiseen, valitti kaupan kassalla työskentelevä.

- Minusta on ihanaa miettiä jokaiselle päivälle uusi pelistrategia, kertoi toinen. Yritän keksiä aamulla jotain, millä saisin äreät mummot hymyilemään. On kiinnostavaa katsoa, mikä tepsii!

Kaksi näkökulmaa samaan työhön. Tutkimuksesta tiedämme, mihin huomio kiinnittyy, kasvaa. Myönteiset tunteet antavat voimia, kielteiset puolestaan johtavat helposti energian loppumiseen ja jopa sairastuttavat. Siksi ei ole yhdentekevää, kumpaa asennetta ruokimme.

Heli Laaksonen kirjoitti jossakin artikkelissaan, että hänellä on aina päällä joku seuraavasta kolmesta tilasta: raivo, riemu tai unisuus. Ja kaiken kukkuraksi tila paistaa naamasta. Tasaisuus puuttuu itseltänikin, ja viime aikojen tunnetilaa voisi kutsua äreydeksi, mutta unisuutta en tunnusta, sillä unta ei riitä aamulla vaikka kuinka olisi mahdollisuus koisia pitempään.

Olen ollut flunssassa toista viikkoa. Terveydenhoitajapäiviltä hoipuin suoraan petiin, peruin muutaman tilaisuuden ja aloin nukkua. Nukuin, yskin kuivasti ja kulauttelin vahvaa yskänlääkettä, että sain nukuttua. (Lääkäri kirjoitti puolen litran pullon, mutta apteekissa ehdotettiin varovaisesti, että kannattaisiko ottaa vain 200 milliä ja jättäisin reseptin sinne odottamaan jatkotarvetta. Lupasivat säilyttää sitä vuoden! Suostuin, koska en halunnut näyttää väärinkäyttäjältä, toki olen kyllä parempiakin aineita maistellut.). Aina vaan kuume jatkui, kunnes soitin jo lääkärille uudestaan. Hän sanoi, ettei antibiootti tuo ääntäsi takaisin, koska tauti taitaa olla influenssaa.

Olen onneksi toipunut, vain ääni on vielä hakusessa. Mutta minuakin ärsyttää ja on tehnyt sitä koko päivän. Juna jurraa liian hitaasti Ouluun. Milloinka nämä olisivat ajoissa? Edelliselläkin kerralla oli sama juttu. Ja pysähdys johtuu nyt kulunvalvontalaitteen häiriöstä, äsken vastaantulevasta junasta ja sitä ennen… ”Saa nyt nähdä, kuinka meidän käy. Toivossa on hyvä elää, sano satiainen”, kertoi konduktööri viimein. Mutta seuraava kuulutus: ” Valitettavasti vikaa ei ole saatu korjattua. Köryyttelemme Ouluun hiljempaa, toivottavasti ennen puolta yötä siellä oltaisiin.” Junan tuloaika piti olla 21.34.

Sanoinhan jo alussa, että näkökulma vaikuttaa. Miten oppisin kärsivällisemmäksi?