Eräs henkilö lähestyi minua kirjeellään ja muisteli työssäoloaikaansa. Alku oli sujunut hyvin: tsupparista konttoriin ja palkanlaskentaan. Sitten organisaatio kasvoi ja häneltä otettiin pois palkanlaskenta ja reskontrat ja siirrettiin taas konttorilaisia auttamaan, vaikka hän oli tehnyt jo pitkään näitä itsenäisiä ja vaativampia töitä.
”Oli siinä vähättelyä ja puhumattomuutta, en esimerkiksi ollut yhdessäkään palaverissa. Kerran taas jonkun järjestelyn vuoksi minulta vähennettiin töitä. Olen kuulovammainen ja pieni kooltani. En heti ajatellut, vaan vasta jälkeenpäin, oliko se kiusaamista vai oliko minun henkilökohtaisella olemuksella syynsä väheksyntään? Kaikenlaista muutakin höykyytystä tuli ennen kuin minut sanottiin irti v. 1992. Työt pöydältäni vain hävisivät ja pyörittelin paperilappua. Kävin kyllä työpaikkalääkärillä, mutta hänen sanansa ei muuttanut tilannetta. Työtovereita olisin toivonut tulemaan tueksi, mutta kukaan ei tullut. Olin ollut 36 vuotta sen työnantajan palveluksessa.
Vaikka irtisanomisestakin on jo yli 20 vuotta, askarruttaa, miksi minun kohdallani oli näin? Ja nytkin vielä samat tunteet kuohahtavat mieleeni. Käännän aina asiat minun vastaiseksi. Olen nyt 71-vuotias enkä tiedä, koska pääsisin eroon näistä ajatuksista! Minun höykyyttäjiäni olivat pomo ja työkaveri, jota pomo uskoi eikä minulta kysytty.
Puhukaa, neuvotelkaa kaikki ihmiset mukaan. Se voisi tuoda paremman ilmapiirin. Ja työtoverit, älkää jättäkö yksin, kun huomaatte, että jotain syrjitään. Toivottavasti te erotatte, milloin on syrjinnästä kysymys.”
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti