Järjestetään työpaikalla hautajaiset ja pannaan Joku Muu maan poveen, kerroin aieammassa blogissani erään työntekijän keksineen. Idean voisi laittaa vapaasti kiertoon, koska sen jälkeen alkaisi tapahtua ihmeitä kunkin työpaikalla. Kopiohuoneen nitojassa olisi niittejä, kopiokoneen tukokset olisi avattu, sen sisällä olisi paperia riittävästi ja viimeisen värikasetin tilalle olisi hankittu uusi.
Kun Joku Muu on poistunut joukostamme, laitan itse astiat tiskikoneeseen työpaikkani keittiössä, pyyhin ylimääräiset roiskeet pöydältä ja laitan uutta kahvia tippumaan loppuneen tilalle. Tekisin sen, mitä omassa työpaikassani on tärkeätä työn sujumiseksi tai toisen vuoron työn aloittamisen helpottamiseksi.
Mietin myös aamulla astuessani ovesta työpaikalleni, minkälaista mieltä tuon mukanani: ärripurrin vai hyvän mielen. Tervehdin iloisesti työkavereitani enkä odota, suvaitsisiko joku moikata minua, ja jos huomenia ei kuulukaan, hautoa, miksi se ei taaskaan minua tervehtinyt. Käyn myös kysymässä esimieheltäni palautetta, jos se on häneltä unohtunut.
Jos jokin asia jää minua vaivaamaan, puhun siitä asianosaiselle enkä sulkeudu parhaimman ystäväni huoneeseen purkamaan sydäntäni toisen käyttäytymisestä tai haudo sitä sisälläni aamuyön pitkinä tunteina herkistellen, kuinka ihanaa olisi sanoa suorat sanat, tai jopa itsensä irti.
En odota, että hyvä haltiatar laskeutuu konsultin muodossa taikasauvansa kanssa työpaikallemme ja ratkaisee ikuisuuskiistat, vaan kysyn, mitä voisimme tehdä näille asioille. Ja jos huomaan, että työkaverillani on ihan liikaa tehtävää, kysyn, voisinko auttaa.
Kävimme juuri pyörälenkillä. Mies mennä viiletti tuulispäänä edellä, kun taas minusta oli niin raskasta polkea ja jäinkin koko ajan jälkeen. Päättelin ykskantaan, että varmasti jarrunpalat hankasivat takapyörää ja siksi meno oli nihkeää. Seis, katso peiliin! Minulla ei vain yksinkertaisesti ole jalkavoimia, eikä kukaan muu voi niitä antaa kuten ei kuntoakaan. Minun on lähdettävä itse kuntosalille, saa sellutkin samalla kyytiä.
Ja anteeksipyytävästi ajattelen sitäkin aamua, kun tulin aamukuuden jälkeen Ukkijärvestä uimasta enkä päässyt sisälle, vaikka soitin eri tavoin ovikelloa, kolkuttelin, heitin kiviä seinään ja jopa raahasin peräkärryn palotikkaiden alle, jotta olisin päässyt koputtamaan yläkerran ikkunaan. Eihän se miehen huonon kuulon vika ollut, että hytisin vähissä vetimissä, vaan minä itse olin loksauttanut lähtiessäni ulko-oven lukkoon eikä Joku Muu.
Kotona en kuitenkaan halua järjestää hautajaisia, sillä minusta on niin mukavaa, kun Joku Muu siivoaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti