Kärsivällisyyskoulutuksen jakso numero X

Olen lähdössä Kuopioon pitämään yliopistoväelle työnilon ylistystä. Omani on hiukan koetuksella, koska VR on ajatellut minun olevan taas kärsivällisyyskoulutuksen tarpeessa. Juna on tunnin myöhässä.

Junahavaintoja: Viehättävä vastapäinen keltanainen kaivaa laukustaan helmet ja sanoo takanaan istuvalle miespuoliselle työkaverilleen, että otin nämä mukaan, kun ei koskaan ennätä korjata kotona. Mutta hän vaikuttaa teknisesti avuttomaksi oppineelta, koska hän pyytääkin miestä korjaamaan ne, on ottanut jopa pinsetit mukaan sitä varten. Tässä on jo toinen oppitunti ellei kolmaskin: työyhteisötaidot ovat kohdallaan, koska mies on todella auttavaisen oloinen ja käyttää korjaamiseen aikaa vain minuutin. Rouva kiittää vuolaasti miestä, joka puhkeaa leveähymyyn.

Oman teknisen avuttomuuteni vähentämiseksi olen päättänyt ostaa fysiikan perusoppikirjan, ehkä se auttaisi minua alkuun.

Rouva puhuu työpuhelua. Hän pyytää jotakin työnohjauksen asiantuntijaa, todennäköisesti miestä, pitämään luentoa erityisopettajaopiskelijoille. Hän aloittaa puhelun kehumalla langanpäässä (stop miten se nyt uudenaikaisesti sanottaisiin), näkymättömienaaltojen päässä olevaa, kuinka hänen opetustaan on kehuttu ja kuinka tärkeätä olisi, että hän tulisi kertomaan osaamisestaan opiskelijoille. Näihin kohdistuvat isot vaatimukset: aina täytyy jaksaa ja olla positiivinen ja kannustaa, erityisopettaja on se, jolla pitäisi olla vastaukset olemassa niin monenlaisiin asioihin, joihin ei ole vastausta. Ja ettei hän usko tekniseen opetukseen, vaan sen pitää olla jotakin muuta kuten työnohjausta.

Oppi numero 4: kehu toista, niin voit saada myönteisen vastauksen! Jos minä olisin nyt kirjannut, mitä minä puhuin, tässä olisi ne keskeiset asiat, joilla erityisopettajat jaksaisivat. (En kerro, että minä kyllä kirjasin ne ylös.) Rouva lopettelee ja sanoo vielä lopuksi, luotan sinuun kuin kallioon. Hän saa myönteisen vastauksen ja kehuu vielä toista positiiviseksi.

Sitten rouva alkaa kehua, kuinka hyvin paperinen matkalippukotelo on nykyään teipattu ja vielä ehtii sanoa konduktööriä suloiseksi... Ehkäpä realistinen optimismi riittäisi?

Nyt rouva alkaa kuitenkin avautua, siis kuulinko oikein, hänenkin hermojaan on koeteltu. Tekninen järjestelmäkö vie voimia? Ei, häntä ottaa niin aivoon se, ettei kerrota, vaikka ”meidänhän sitä pitäisi osata tehdä”. ”Toki vakityöpaikka on tässä iässä, aikuisen naisen, tarpeellinen, mutta kävin jo työhallinnon sivuilla, en jaksa. Työn mielekkyys on tärkeätä. Saisi itse päättää, ettei kaikki jäisi P:lle (johtajako?). Tykkään itsekin metaforista, mutta se erityisopettajan työ on raakaa. Ei siitä metaforilla selviä.

Huokaisen helpotuksesta, sieltähän se realismi sitten tupsahti esille.