Kosto on suloinen

Menin jonottamaan ennen kahdeksaa Kauppahallin eteen aatonaattona. Miespuolinen henkilö tuli kiukkuisena sanomaan meille naisille, että te olette väärässä jonossa. Kauppahalliin jonotetaan toiselta puolelta. Ja että hän jää meidän jälkeemme kalakauppa Nygrenille, vaikka olemme tulleet myöhemmin.

Katsoimme hämillämme miestä tuumaamatta mitään saatikka, että olisimme siirtyneet sinne toiselle puolelle. Meitä alkoi naurattaa asian vakavuus. Edelläni oleva rouva sanoi, että hallissa on kaksi ovea. Sitä paitsi, en ole nähnyt jonotussääntöjä missään. Toinen rouva tuumasi, ettei hän Nygrenille aikonut mennä, mutta hakee kyllä vuoronumeron tässä tapauksessa, jotta kyseinen mies saisi enempi odottaa.

Että rauhallista joulua!

Kohtaamisia

Istuimme lauantaina kauppahallissa kalasopalla. Naapuripöytään istahti kaksi miestä, suomalaisen ja ulkomaalaisen näköinen. He vaihtoivat kuulumisiaan. Tummahiuksinen näytti valokuvaa viimeisimmästä taulustaan.

Toinen pyysi kertomaan tarkemmin, mitä se esitti.

- Maalasin taulun Ikaroksesta. Se kertoo minusta. Lensin tänne tuhansia kilometrejä. Poltin siipeni ja kohtasin kovan maan. Olen kuvassa alaston.
- Se on hyvä taulu, sanoi toinen.

Hän oli tullut tänne, kovaan ja pimeään maahan. Hänen siipensä olivat sulaneet. Mutta tarkoittiko hän kovalla maalla meitä suomalaisia? Suvaitsemattomuutta, kohteluaan?

***

Olimme tulossa kotiin Mauritiukselta ja vietimme aikaa koneen tankkauksen ajan Al Ainin lentokentällä. Mieheni istui arabimiesten sekaan, koska kaikki muut istumapaikat olivat varattuja. He katsoivat häntä hiukan varautuneina ja me heitä. Mietimme uskallammeko istua heidän joukkoonsa.

Yksi valkokaapuisista miehistä oli ostanut verovapaasta myymälästä taatelikakkupakkauksen ja yritti tunkea sen suurehkoon attaseasalkkuun. Salkku ei pysynyt millään kiinni, vaan kansi pomppasi ylös. Niinpä mies sitoi sen muovisella narulla ympäri. Narua oli kuitenkin liikaa ja se täytyi katkaista. Mutta eihän lentokentällä saa olla teräaseita. Hän näyttää elekielellä miehelleni, onko sinulla tupakansytytintä?

- I don´t smoke…. mieheni pyöritti päätään.

Niinpä arabimies sitten yritti nirhetä narua metalliseen roskapönttöön toisen avustuksella, kuitenkaan onnistumatta. Mieheni näytti taas elekielellä, veitikka silmäkulmassa ja peukku pystyssä, että naru täytyisi purra poikki hampailla.

Kaikki miehet räjähtivät hytkyvään nauruun, joka täytti koko odotushallin. Lopulta eräältä suomalaiselta naiselta löytyi sytkäri, jolla mies sai poltettua narun poikki. Miehet hurrasivat ja nostivat peukkunsa ylös.

Yksi miehistä, hennattuhiuksinen, näytti toisille kultaista leveää sormustaan. Emme tienneet, mitä hän siitä kertoi, mutta he ojensivat sormuksen katsottavaksi myös miehelleni. Hän pyöritteli sitä ihaillen kädessään.

Valkokaapuiset miehet osoittivat kysyvästi mieheni vasemman nimettömän sormusta, joka näytti mitättömältä kultaisen sormuksen rinnalla: se oli kapea ja rumanvärinen.

Selostin heille englanniksi, että se on mieheni isän äidin rautainen sormus. Maassamme oli sota, hallitus pyysi kansalaisia luovuttamaan kaiken kultaisen kerätäkseen varoja sotimiseen ja antoi tilalle rautasormuksen. Allergian vuoksi mieheni ei pysty pitämään kultaista vihkisormusta, vaan on ottanut käyttöön tämän rautaisen…

Leveän kultaisen sormuksen omistaja kaiketi ymmärsi englantia, koska selosti kertomustani toisille miehille. Miehet liikuttuivat silminnähden. Samassa tuli kuulutus meidän lentomme lähdöstä. Kuljimme heidän ohitseen. Arabit tarttuivat miestäni kaksin käsin kädestä, vispasivat sitä ja toivottivat näin meille hyvää matkaa. Kultasormusmies nosti vielä peukkunsakin perään.

Tunsimme voimakkaasti olevamme ystäviä, yhteisen kielen puutteesta huolimatta. Episodista jäi lämmin mieli. Siipien sijasta sydämemme suli.

Aurinkotervehdys Mauritiukselta

Oli ihanaa saada katsella aurinkoa, korallisia hiekkarantoja ja turkoosia merta. Ihmiset olivat ystävällisiä, rantakauppiaista puhumattakaan. He kysyivät kuulumisiamme, näyttivät myymisiään ja kun kerroimme, ettemme ole kiinnostuneita, toivottivat vain hyvää päivänjatkoa. Tuli jopa sellainen tunne, että täytyy juosta perään…

Kaikista isoin hellyttävä ihme oli jättiläiskilpikonna, joka huokaili syvästi hotellialueen pihalla. Sen kerrottiin olevan 115 –vuotta vanha. Pienemmät konnat tunkivat jalkani päälle ja hankasivat itseään koipeeni kunnes minun oli pakko nostaa se jalkani päältä. Painoi se pienempikin aika paljon.

Hassulta näytti kaukana oleva jättiläispalmu, kuin Näsinneulalta. Lähempi tarkastelu osoitti sen olevan linkkitorni, joka oli verhottu palmun muotoon. Runko oli betonia ja jotenkin yläosaan oli saatu ympättyä palmun lehviä.

Puut alkoivat kukkia: oranssit liekkipuut, keltaiset kultasateet, violetit jakarandat. Joku vaaleanpunainenkin oli täydessä loistossa. Kasvitieteellisessä puutarhassa kohtasimme palmun, joka kukkii 60-vuotiaana ensimmäisen ja viimeisen kerran ja kuolee sen jälkeen. Edellinen palmu oli kukkinut vuonna 2000. Puutarhassa oli myös jättiläislumpeita, joiden kerrotaan kantavan jopa pienen lapsen painon.

Mitäkö negatiivista? Kun saavuimme Mauritiuksen lentokentälle, lentoemäntä kuulutti ykskantaan, että Mauritiuksen hallituksen käskystä joudumme suorittamaan hyönteismyrkytyksen ennen kuin lentokoneen ovat voidaan avata ja voimme poistua koneesta. Samassa lentoemäntä otti hyönteismyrkkyaerosolin ja kulki käytävää suihkuttaen pullosta olkansa taa. Järkyttävä kokemus - joutua nyt myrkytetyksi.

Mies tosin muistutti, että onhan sitä tapahtunut ennenkin. Kun kansakoulussa sain täitä päähäni, äitini otti täystuhopurnukan ja tupsutteli siitä suoraan päänahkaan. Siinä lähtivät täit, mutta lie myös DDT:tä imeytynyt ihonkin alle.

Oikein isoksi maasturiksi

Ajoin auton pihaan työpäivän jälkeen. Naapurien pikkupojat karauttivat heti pihaan pyörineen.

Ville (vas. kuvassa) – olisiko viiden välillä- heti toteamaan:

- Olet jo vaihtanut nastarenkaat!

Siis todella terävästi havaittu. Aloin sitten kyselemään, miksikäs nassikat aikoivat isona tulla.

Luukas (keskellä), 4 v. , kertoi haluavansa poliisiksi. Ja vielä nyökkäsi vakuuttavasti pyöränsä päältä.

Kysyin parivuotiaalta Leeviltä (oikealla), aikoiko hän isona muusikoksi, kun hänen nimisensä yhtyekin on ollut olemassa.

- Älä nyt viitsi, sanoi Leevi, minusta tulee poliisi, vastasi tämä nassikka.
- Entäs Ville, miksikäs sinä aiot.
- Minusta tulee maasturi. Niin, minusta tulee oikein iso maasturi…

Positiivista energiaa

Pirkan hölkkä -33 km Valkeakoskelta Tampereelle- on jokasyksyinen tapahtuma, josta ei voi olla pois, treenaamisesta riippumatta. Aamu oli tällä kertaa aurinkoinen. Nirvan bussijonossa muisteli muuan ikiliikkuja, jolla oli vasta 35 kerta alkamassa, kuinka hän oli kerran hinautunut matkaan juuri poikki menneiden kylkiluiden kanssa. Siihen kului vain tuntia enemmän, hän kehui. Petri Ruutanasta on myös 35 kerran sankari, vaikka hän kertoikin kuntonsa riittävän vain kävelyyn.

Tehtaan kentällä Valkeakoskella ei näkynyt merkkejä sellutehtaan lopettamisesta, vaan se kuhisi aamutuimaan verryttelijöistä. Tuttuja moikkaili siellä ja täällä - vakioporukka on oppinut tuntemaan toisensa. Kuulutus kertoi, että peräti 13 veteraania oli ollut mukana jokikisellä juoksulla eli 39 kertaa.

Jossain matkan varrella juoksi vierelleni Harri ainoana Pelastakaa Äijät Ry:stä, vaikka äijien punaiset paitansa ovat kyllä vilkkuneet tuon tuostakin treenikävelyllä Ruutanan raitilla.

Oma 14. juoksuni ei sujunut kepeästi, vaan vauhti hiipui jo kympin jälkeen. Puolen välin paikkeilla tunsin, kuinka niskaani hengitettiin. Takana oleva hipaisi oikeaa selkälihastani ja kysyi, onko minulla sen kanssa ongelmia.

-Vai että onko… Olen jumpannut ja yrittänyt venytellä aamusta aamuun juuri sitä lihasta, mutta tuloksetta. Toinen jalka on monta senttiä lyhyempi kiristyksen vuoksi. Taitaa vetää kohta päänkin kallelleen.

Mies sanoi tuntevansa minut ja ohittaneensa minut vuosi sitten kahdeksan kilometriä ennen maalia.

-Sinussa on paljon positiivista energiaa, hän jatkoi. Meinasin kerran Prismassakin tulla juttelemaan, mutten oikein tohtinut.

Sain selville, että mies oli kalevalainen nivelkorjaaja. Aika monta kilometriä hän lönkytteli vanavedessä kunnes päätti lähteä oikeasti juoksemaan. Minulta meinasi loppua puhti. Mielessä kuitenkin hyrisi koko ajan lause, ”sinussa on niin paljon positiivista energiaa”. Se pani jalan nousemaan peräti maaliin asti.

Sitä vain ihmettelen, että veteraanit kirmaisevat raskaan maastoreitin reippaasti alle neljän tunnin. Heillä täytyy olla rautainen kunto, mutta varmasti myös hyvä mieli. Liikunta toimii masennuslääkkeen tavoin. Se vaikuttaa mielihyväkeskukseen ja vapauttaa elimistöön endorfiineja. Eräässä tutkimuksessa koehenkilöt arvioivat lenkin jälkeen hyvänolontunteensa kaksi kertaa niin korkeaksi kuin ennen sitä.

Eikä siinä kaikki, eläinkokeissa on havaittu liikunnan jopa korjaavan masentuneiden aivoissa tapahtuneita muutoksia lisäämällä hermokasvutekijöiden erittymistä. Se rakentaa uusia hermosolujen välisiä yhteyksiä katkenneiden tilalle. Neljänkymmenen ikävuoden jälkeen liikunta on parasta muistin bodausta. Liikunnan aivoja suojaava vaikutus loppuu täsmälleen sillä hetkellä kuin liikuntakin loppuu.

Kaikkihan me tiedämme tämän, mutta miten pääsisimme liikkeelle? Ruutanassakin on paljon mahdollisuuksia, vaikka pururata puuttuukin. Seisakkeella voi jumpata, Kaarinan polku vetää vaeltamaan –jos kestää hetken kaatopaikan hajuja- ja koulullakin on jos jonkinmoista aktiviteettia. Luulisinpa, että tärkeintä ei ole vauhti, vaan eteenpäin pääseminen.

Pysyisit ies ennallasi -keskustelu

Käväisin Oulussa ODL työterveyden tilaisuudessa puhumassa, miten olla ihmisiksi esimiehenä ja alaisena. Pekka Himanen, joka oli mielestäni valtavasti laihtunut sitten viime näkemän, avasi tilaisuuden loihtimalla silmien eteen rikastavan työyhteisön rakentamisen aineksia.

Kannatti olla paikalla, vaikka olin viimeksi kuunnellut häntä Valkeakoskella. Tilaisuus on hyvin mielessä, koska kello 17.45 menin katsomaan, että mahtuvatkohan kaikki kuulijat auditorioon. Kauhukseni huomasin, että siellä ei ollut ketään muita kuin minun tiimini väki. Ja Himanen tuli Valkeakoskelle Desmond Tutun luota. Nojailin silloin hetken epätoivoissani seinään ja mietin, mitä tehdä. Menin kuitenkin auditorioon, toivotin hänet tervetulleeksi ja kiitin mahdollisuudesta saada yksityisopetusta. Ilta oli antoisa.

ODL:n eli entisen Diakonissalaitoksen tilaisuudessa sen sijana oli runsas 100 ihmistä korkkaamassa upouuden auditorion. Rikastava työyhteisö on loppujen lopuksi meistä kiinni: syömmekö me hyvää mieltä omalla toiminnallamme vai rakennammeko sitä. Jos voisimme olla omana itsenämme työpaikoilla, kehua toisiamme ja unelmoida yhdessä, pääsisimme valloillemme.

Entinen työkaverini kolmenkymmenen vuoden takaa oli nähnyt nimeni ohjelmassa ja soitti, että olisi kiva tavata. Ja niinhän me sovimme näkemisestä tilaisuuden jälkeen. Hän oli käynyt vaimonsa kanssa meillä Järvenpäässä 21vuotta sitten. Tuntui jotenkin hassulta, että pystyimme jatkamaan siitä, mihin olimme jääneet, vaikka ulkokuoressa oli tapahtunut erinäisiä muutoksia. Sisällä kuitenkin oli sama persoona.

Hän kertoi olleensa pitkään nykyisessä työpaikassaan. Esimies oli kysynyt käytävällä, että milloinkas me pidetään se byrokratian vaatima kehityskeskustelu. Entinen työkaverini oli mennyt huoneeseensa katsomaan kalenteriaan ja ehdottanut, että muutetaanko se ”pysyisit ies ennallasi”-keskusteluksi.

Muutakin kirjallisuutta

Stand up -taiteilija Anitta Ahonen kertoi työhyvinvointivalmentaja-koulutuksessa, että hän haluaisi puhelimen, joka olisi tehty puhumista, ei kuvaamista varten. Mistään ei sellaista ollut löytynyt.

Kerroin, kuinka minäkin halusin puhelimen, jossa ei ollut kameraa. Mutta niin siinä kävi, että minun piti vain hyväksyä tilanne. Tänä päivänä ehdottomasti oletetaan, että puhelimella otetaan valokuvia.

- Se ei välttämättä ole paha juttu, sanoin. Olin nimittäin metsässä marjassa ja huomasin mielettömän ison rupisen sammakon. En ole ikinä nähnyt moista jättiläistä. Se istui vain paikallaan minuuttitolkulla, oikoi komeita reisiään, vilkutti minulle silmää ja tuijotti suoraan luomiensa raoista. Ihmettelin, miten se jaksoikin olla hievahtamatta koko sen ajan, kun opettelin ottamaan lähikuvia. Tekninen lahjakkuuteni nimittäin vaati monenlaista sompaamista, ennen kuin sain ensimmäistäkään otosta.

- Professorin kannattaisi lukea joskus muutakin kirjallisuutta kuin tieteellistä tekstiä. Ehkä se sammakko odotti suudelmaa… tokaisi Anitta.

Milloin työpaikalla ammutaan?

Työssä eletään hullunmyllyssä. Työelämää vaivaa puutostauti: työn mielekkyyskato. Vaikutusmahdollisuudet omaan työhön ovat kaventuneet, globalisaatio ei ole helpottanut vaivaa. Työpaikka voi mennä alta, vaikka työntekijä kuinka olisi sitoutunut työnantajaansa ja kehittäisi työtään.

Puutostauti oireilee psyykkisenä kuormittuneisuutena: miltei kahdeksan kymmenestä terveys-ja sosiaalialan työntekijästä sekä opettajasta on psyykkisesti melko tai erittäin kuormittunut.

Ongelmia lisäävät kova kiire, työn määrän kasvu, jatkuvat keskeytykset työpäivän aikana ja huono - jopa pelolla - johtaminen. Peräti 90 % palkansaajista laittaisi esimiehensä ihmissuhdekurssille. Hyvän johtamisen toivomuslistalla ovat oikeudenmukainen kohtelu, kannustaminen, kuunteleminen ja ongelmiin tarttuminen aktiivisesti. Pomottamistakin kritisoidaan.

Myös ”kanssalaistaidot” ovat hukassa. Emme siis ole itsekään työpaikoilla ihmisiksi, koska Suomessa kiusataan ja häiritään Euroopan eniten, peräti 100 000 palkansaajaa kokee olevansa kiusattuna vuosittain.

Mielenterveysongelmista on tullut varhaisen eläköitymisen suurin syy. Masennuksen vuoksi joutui 4300 työntekijää ennenaikaisesti työkyvyttömyyseläkkeelle vuonna 2007, työkyvyttömyyseläkkeitä maksettiin 410 miljoonan euron edestä ja sairauslomakorvauksia puolestaan yli 110 miljoonalla eurolla. Miltei 400 000 ihmistä söi masennuslääkkeitä ja niistä maksettiin Kela-korvauksia 29 miljoonaa.
Masentuminen ei ole vain megaluokan kansantaloudellinen kysymys, vaan itse kutakin koskettava yhteisöllinen tragedia, koska masennus ei voi olla vaikuttamatta myös työkavereihin ja omaisiin. Harva lähtee yhtäkkisesti eläkkeelle, vaan oireet heikentävät työkykyä jo paljon aikaisemmin.

Voisikin kysyä, milloin työpaikalla ammutaan?

Laki määrää välittämään
Terve järki sanoo, ettei työelämän hullunmylly ole kenellekään hyväksi. Työturvallisuuslaki vuodelta 2002 velvoittaa työnantajan huolehtimaan fyysisen kuormituksen lisäksi myös psyykkisen rasituksen seuraamisesta ja ryhtymään kaikin keinoin toimiin kuormitustekijöiden selvittämiseksi sekä vähentämiseksi. Lain sanoma on selvä, mutta soveltaminen vielä alkutekijöissään. Siksi pelisäännöistä kannattaa sopia porukalla, jotta tiedetään, kuka ottaa puheeksi, milloin ja miten?

Esimies on aina avainasemassa ongelmien esille ottamisessa. Uusi työelämä saattaa kuitenkin tarkoittaa, ettei esimies välttämättä ole edes samalla paikkakunnalla tai edes samassa maassa, joten haasteellista on, miten hän voi tunnistaa puheeksiottamisen tarpeen. Jos esimies laiminlyö velvollisuutensa, henkilöstöosasto, työsuojeluorganisaatio ja työterveyshuolto ovat tahot, joihin työntekijä voi olla yhteydessä.

Puheeksiottaminen ei ole aina helppoa. Jokainen työntekijä voisi olla aktiivinen ”kanssalainen”. Mitä paremmin tunnemme toisemme, sitä helpompaa on puhuminen. Ihmisiksi olemiseen kuuluu, että tervehdimme, kyselemme ja autamme tarpeen mukaan emmekä jätä puhumista vain selän taakse tai käytäville oven sulkeuduttua kokouksen jälkeen.

Puheeksiottamisen tapa on tärkeä: syyllisten hakemisen ja miksi-näin on tapahtunut –kysymyksen sijasta kannattaa kysyä, miten ratkaisemme asian. Toiveet ja ehdotukset aukaisevat tilanteita ja vievät ratkaisuihin. Jos jumi ei omin voimin avaudu, saatetaan tarvita ulkopuolista sovittelijaa.

Varhaista välittämistä helpottaa, jos pelisäännöt on etukäteen sovittu: milloin on aika puuttua, minkälaisissa asioissa ja kuka sen tekee.

Yhteiselon ei tarvitse aina olla pelkkää hyminää: särmät kuuluvat kehittymiseen. Erilaisuudesta voi hioutua uusia ratkaisuja arjen pulmiin. On siis ihan normaalia, että ristiriitoja esiintyy. Pulmien esille ottaminen ei koskaan ole toivotonta. Olen nähnyt, kuinka energiaa ja iloa alkoi ryöpytä esiin, kun 14 vuoden ajan energiaa syönyt työyhteisöjumi saatiin ratkaistuksi.

Löysät aivot

Tulin eilen junalla Seinäjoelta. Istuin allergiahytissä ja aloin tehdä töitä tietokoneella. Vastapäätä istui noin 70-vuotias rouva Sodankylästä. Aikansa minua katseltuaan hän tokaisi:
- Teetkös sinä aina töitä?
- No, enhän minä koko aikaa…
- Niin teki minunkin 40 –vuotias poikani ja se loppui kertalaakista.Hänellä oli vielä puhelinkin koko ajan korvalla.
- Saiko hän burnoutin?
- Kyllä, hän meni ihan tajuttomaksi, rikki. Lääkärit kertoivat, että hänen jotkut sähkökäyränsä aivoissa eivät ollenkaan edes kohdanneet toisiaan, vaan niiden väliin jäi rako. Eihän ne kaikki varmaan samalla tavalla, mutta hänellä oli varmaan löysät aivot…
- No, mitä pojalle nyt kuuluu, sain sanotuksi.
- Hän on opiskellut jotakin semmoista koskettelua, suoraan sanottuna minusta se on huuhaata. Jotain semmoista työhyvinvointia… Sillä hän nyt sitten aikoo leipänsä ansaita.

Tänään olin kouluttamassa Mänttä-Vilppulan henkilöstöä muutokseen, kunnathan yhdistyvät vuoden alussa. Luentoni viritti porukat puheliaiksi. Ruokatauolla eräs rouva kertoi työkaveristaan, jota vaivasi miehensä vähäpuheisuus, miltei mykkyys. Aina, kun tämä työkaveri tuli kotiin ja alkoi hölpöttämään päivän tapahtumista, mies ei mitenkään vastannut.

Yhtenä päivänä sitten mies oli tullut kotiin ja alkanut puhua, kuinka oli nähnyt karhun. Puheesta ei ollut meinannut loppua tulla.

- Kunpa se mies kohtaisi joka päivä karhun, oli työkaveri todennut.

Vanhenevalle naiselle

Jälleen kerran jouduin mielettömän edun kohteeksi. Hyvänä asiakkaana saisin upean lehden vain käsittelykustannusten hinnalla ja jopa vuodeksi.

- Niin minkä lehden?
- Saran.
- Mikä se semmoinen on?
- Se on tarkoitettu vanhenevalle naiselle, nuori poika sanoi innostuneesti.

Arvatkaa, tartuinko tarjoukseen...

Mihin sitoutua mielettömyyden keskellä?

Uutiset Valkeakoskelta: sellutehdas lopetetaan kannattamattomana, vaikka sinne on juuri investoitu 35 miljoonaa.

Vuorineuvos Kari Neilimo sanoi viime tammikuussa Työrauhan julistusseminaarissa, että toimitusjohtaja on mokannut, jos joutuu laittamaan työntekijöitään kilometritehtaalle. Hän ei ole osannut suunnitella yrityksen elämää järkevästi eteenpäin. No, tietysti toimintaympäristökin vaikuttaa asiaan, ja UPM:n tapauksessa sillä nimenomaan on selitetty tylyä tekoa.

Olimme kehittämässä 2004-2006 sekä sellutehdasta että paperikone kuutosta. Tavoitteena oli työhyvinvoinnin lisääminen, toki sen uskottiin samalla vaikuttavan tuloksellisuuteenkin.

Miehet epäilivät aluksi touhujamme, mutta vähitellen saimme heidät mukaan. Ideoita keksittiin toiminnan kehittämiseksi, ja paljon niistä saatiin myös toteutetuksi. Erityisesti ruskeita paperisäkkejä tekevän paperikone kutosen porukka pelkäsi työpaikkansa säilymisen puolesta. Huhut kiersivät linjan lopettamisesta. Puhuttiin, ettei ruskean säkkipaperin tekeminen ole enää seksikästä. Käytännössä se näkyi siinä, ettei koneisiin ollut lainkaan investoitu viime vuosina. Valkeakosken johto kuitenkin vakuutti, että työpaikat eivät ole uhattuina ja kehui miehiä hienosta osallistumisesta kehittämistalkoisiin. Oli aihettakin!

Kaksi kuukautta työhyvinvoinnin kehittämisprojektin jälkeen ilmoitettiin, että pk-kutonen lopetetaan. 40-luvulla syntyneet pantiin eläkeputkeen ja osa porukasta siirrettiin sellulle ja energialle, johon investoitiin 35 miljoonaa. Olimme jälleen mukana uudella projektilla tukemassa uuden organisaation rakentamista.

Nyt sitten tämäkin porukka on hajoamassa. Aamulehden Asiat-liitteessä silloinen pääluottamusmies Ari Reinikainen purki tuntojaan. Hän toimi pitkään luottamustehtävässään. Hänen poikansakin oli nyt tehtaalla työssä.

Miten ihmeessä työnantajat saavat työntekijänsä sitoutumaan kehittämiseen jatkossa? Ei ole mikään ihme, että työn mielekkyys on mennyt alamäkeä koko vuosituhannen ajan. Vaikka kuinka kehittäisit omaa työtäsi, se voi silti mennä alta. Ainoa mahdollisuus taitaa ollakin sitoutua oman itsensä kehittämiseen.

Yllätysimurointi

Citikasta oli taas auton valo sammunut. Ja tiedämmehän sen, ettei sinne pesään kannata itse sorkkia. Niinpä mennessämme puutarhamyymälään ajattelimme poiketa huoltoliikkeessä kokeilemassa, josko vaihto onnistuisi. Kello oli tosin jo varttia vailla viisi ja liike sulkeutumassa. Mies jäi ulkopuolelle ja menin sisään. Siellä istui asentaja. Kysyin, voisivatko he näppärillä sormillaan vielä ehtiä vaihtamaan lamppua autoon ennen sulkemista?

Hän vilkuili kelloaan ja näin aivojen raksuttavan. Kerroin vielä, että piti tulla seuraavana iltana pimeässä Helsingistä.

- No, eiköhän se järjesty. Anna avain, niin vaihdan lampun.

Yritin työnjohtajalle maksaakin jo sitä, mutta hän sanoi, että vasta sen jälkeen, kun nähdään, paljonko verenvuotoa siitä seuraa.

Jäin yksinäni vastaanottotilaan. Lattialla makasi pölynimuri ja kolme rutistettua käsienpyyhkimispaperiakin. Matot olivat ihan hiekkaiset ja pölytolluroitakin lojui joka puolella..

Aloin imuroida. Lampunvaihto tuntui kestävän, ja sainkin koko huoneen puhtaaksi työllä ja vaivalla vartissa. Kun pudotin imurinletkun kädestä, ovi avautui ja mies toi autonavaimen.

- Oliko se sinun vuorosi imuroida? Minä tein sen puolestasi, koska olit niin ystävällinen, että vielä tähän aikaan otit ilman ajanvarausta työn vastaan.

Hän meni ihan äimäksi.

- No en minä voi kuin kympin tuosta vaihdosta ottaa…

Kunpa suruvaippa karttaisi tuon pihan

Käväisin katsomassa ystävän ostamaa ryhmäpuutarhamökkiä. Naapuritaloja silmäillessä yhden mökin pihalle tuli rouva, joka kyseli, etsimmekö jotakin. Siinä käteltiin ja hän sanoi tuntevansa minut. Olin ollut häntä kouluttamassaja hän oli tunnistanut minut heti tukkapehkoni väristä.

Rouva oli juuri saanut tietää sairastavansa syöpää. Ensimmäiset rajut solumyrkkyhoidot olivat panneet hänet polvilleen, hän oli joutunut jopa menemään ensiapuun tyttären saattamana. Hoitaja oli haastatellut häntä tiukkaan sävyyn tulon syistä. Tytär oli ehdottanut, etteikö äiti voisi istua kyselyn aikana.

- Ei tähän keskeytyksiä tarvita, oli hoitaja tiuskaissut ja jatkanut kysymyksiään.

Rouva oli pahoittanut mielensä. Hän kertoi myös, ettei hän edes kertaakaan ollut nähnyt hoitavaa lääkäriäkään, jolta olisi voinut kysellä vakavasta sairaudestaan. Nyt hän sitten oli lepäämässä mökillä yksinään, eksyksissään. Sen sijaan lääkäriharjoittelija oli ollut hänelle ystävällinen, minkä vuoksi hän oli lähettänyt harjoittelijalle heti kortin, jossa kiitteli tätä.

Rouva halusi näyttää takapihalta ihmisenkorkuisia auringonhattuja, neitoperhosten rakastamia taimia. Ne olivat täyttäneet hänen puutarhaansa isolta alueelta. (Sain mukaanikin ihania taimia.) Rouva kaipaili neitoperhosia kukkatarhaansa, ne eivät vielä olleet saapuneet. Niiden sijaan suruvaippa oli vieraillut pihalla. Kunpa suruvaippa karttaisi noita kukkasia, ja neitoperhoset liihottelisivat paikalle.

Rastasverkoilla sääskientorjuntaan

Loma oli ihana. Pää tyhjeni, akut latautuivat uutta virtaa täyteen ja silmätkin kirkastuivat erottamaan oleellisen epäoleellisesta. Siihen tarvittiin kuitenkin paljon aikaa.

Tässäpä joitakin merkittävimpiä asioita, joilla aivot nollaantuivat.

1. Karhu oli kaatanut kompostorin mökillä ja nautiskellut ruuantähteistä. Sen tassun painumat ja raapimisen jäljet kuivikesäkissä muistuttivat, että vaarallista elämää on muuallakin kuin työpaikoilla.

Huokaisinpa helpotuksesta, kun häirikkökarhu oli ammuttu Ikaalissa – yleensä en kyllä eläimenkään kuolemasta iloitse. Mutta, pari viikkoa sen jälkeen oli taas nähty karhu poikasineen uimassa järven yli ja takaisin. Jäljellä on siis vielä ainakin kaksi – susista puhumattakaan.

2. Varaston rakentaminen oli kiinnostavaa, vaikka kevythirret tulivatkin valmiina pihaan. Pohjatyöt, rakennuksen pystyttäminen ja maalaaminen aiheuttivat omat kysymyksensä ja veivät hirveästi aikaa – nelisen viikkoa. Varsinkin, kun koko ajan sai tähyillä taivaalle ja tehdä työtä sadekuurojen välissä. Oli kiva nähdä työnsä jäljet: varasto nökötti paikallaan somana kuin sokerinpala.

3. Matka Kilpisjärvelle alkoi rakentamisen jälkeen mukavissa merkeissä. Hellettä oli vihdoin luvassa – etelään. Olimme sisarusporukkojen perheiden voimin vuokranneet mökin Muonionjoen vierestä.

Menomatkalla juoksimme läpi sukulaiset. Vanhustenhoitotilanne tuntui aika tylyltä Vaalassakin. Enoni vaimo makasi yksin kotinsa kammarissa ja kertoi kaatuneensa jo 30 kertaa. Hänellä kävi toki kodinhoitaja laittamassa ruokaa, ja hän oli jonossa yksityiseen hoitokotiin. Mutta itkua siellä tuherrettiin ja odotettiin noutajaa…

Yövyimme Säräisniemellä entisessä vanhainkodissa- saatiin harjoitella vanhuksena olemista, vaikka eihän se sama paikka enää ollut. Siitä oli tehty Ruununkartano, jossa saattoi majailla edulliseen hintaan. Hautausmaan vieressä, Oulujärven rantaankin vain kivenheitto. Ylhäällä on rauhallinen aamukuva kävelyretkestä järven rantaan.

Oli kiva nähdä serkkuja Kalettomalla, harmi vaan, että sitä tapahtuu niin harvoin. Mutta olipahan jo sielläkin tiedossa, että meidän hoidossa olleet kanit olivat päässeet karkuteille. Kyllä siinä ihmettelemistä piisasi, että miten tieto 500 kilometrin päähän oli kiirinyt.

Paljastui, että Raahessa asuvan serkkuni tyttö Tiina oli ollut harjoittelijana Sentessä, yliopiston erillislaitoksessa. Siellä taas tekee työtään Kolehmaisen Jari, joka tuli vastaan miestäni ja minua Ruutanassa. Olimme kiinnittämässä kanin karkaamisilmoituksia pylväisiin, ja hän oli siitä sitten Tiinalle puhunut.

Poikamme Mikon tyttöystävän Heidin kanit olivat meillä eka päivää hoidossa heidän ulkomaanmatkansa aikana. Jo eka päivänä Oiva-kani pomppasi ulkona olevasta aitauksesta jotenkin karkuun. Seitsemän tunnin etsintä, Jussi istui jo toivottomana portailla. Ja kas, sieltä Oiva kurkkii väsähtäneenä marjakuusien alta. Karkulainen ei tehnyt tenää kiinniotettaessa, vaan suostui suosiolla palaamaan häkkiin Niisku-Neidin nuoltavaksi.

Jussi meni päiväunille hirveän etsinnän päätteeksi, kunnes taas huomasi Oivan karanneen. Silloin astuin kehiin minäkin työmatkalta palattuani ja käynnistin kanijahdin. Ensiksi kuitenkin kiinnitimme kanin karkaamisilmoitukset pitkin kylää. Sen jälkeen kiersin metsiä minäkin ristiin rastiin. Lopulta keksin ottaa mukaani jyväpussin, jota rapistelin kulkiessani. (Se on kanien herkkua.) Pihamaalla kurkkikin Oiva, muttei suinkaan suostunut kiinniotettavaksi, vaan loikki naapurin pihaan. Minä kiireesti perässä.

Se sujahti naapurin auton alle. Niin minä kello 10 illalla maanittelin sitä kontallani. Jo astui ulos naapurin mies, hiukan hämillisenä hän katsoi minua ja kysyi, miksi olin polvillani hänen autonsa vieressä.

- Auta, kani on tuolla alla. Ja niin se sitten saatiin kiinni kolmeen pekkaan.

***

Poikkesimme myös Lapin mummun mökissä, sain sinne serkultani Tuulalta avaimenkin. Mökki sijaitsee Pellon Matinlompolossa. Viimeksi olin ollut siellä runsaat 40 vuotta sitten. Se huokui entistä aikaa – Rytmiradio telineellä, Kyösti Kallion kuva seinällä, ikivanhat huonekalut ja ryhmyiset lankkulattiat.

Näimme sisareni kanssa sielujen silmillä Lapinmummun istumassa keinutuolissa komentamassa meitä hiljaisiksi. Nukuimme nimittäin siskonpeteissä isolla porukalla lattialla. Yhtäkkiä mummu nukahti ja syöksyimme ikkunasta pihalle. Tallella oli myös saunatupa, jossa hän leipoi kampanisuja. Niitty oli täynnään kukkia ja koski kohisi taustalla.

Kilpisjärven tienoo hurmasi. Enhän ollut koskaan ollut niin pohjoisessa kesäaikaan, ainoastaan Pellossa silloin aikojen alussa. Kulleroita, ruohokanukoita, ihmeellisiä punaisia orkidean näköisiä kukkia, vanamoita, kurjenpolvia. Kukkia oli tuntureilla runsaina mattoina, kiitos kalkkipitoisen veden, jota valuu pitkin kevättä.

Sääskiäkin riitti ja ne olivat niin isoja, että jouduimme ripustamaan ikkunaan rastasverkon, joka esti niiden sisääntulon. (Sääskiverkkoa ei lainkaan löytynyt paikallisesta kaupasta.) Lappilaiset kertoivat, että saksalaiset olivat vieneet sääskiä kotiin jopa jakkaroiksi.

On muuten mukavaa olla joskus isommallakin porukalla reissussa.

Sydänperuna

Masennuksen vuoksi 4300 työntekijää joutui ennenaikaisesti työkyvyttömyyseläkkeelle viime vuonna. Samasta syystä maksettiin 410 miljoonan euron edestä työkyvyttömyyseläkkeitä ja sairauslomakorvauksia puolestaan yli 110 miljoonan euron edestä viime vuonna. Runsas 388 000 ihmistä söi masennuslääkkeitä 59,1 miljoonalla, mistä maksettiin Kela-korvauksia 29,4 miljoonaa.

Masentuminen on iso kansantaloudellinen ongelma, sillä voi vain kysyä, montako työpaikka noilla rahoilla syntyisi. Ei ole kysymys vain rahasta, onhan tämä myös meidän yhteinen tragedia, koska lukuihin pitää lisätä vielä omaiset ja työkaverit. Yhtäkkisesti tuskin kukaan lähtee eläkkeelle, vaan oireet vähentävät työkykyä jo paljon aikaisemmin.

Pelkkä alakuloisuus ei vielä ole masentumista, vaan se kuuluu normaaliin elämään. Masennukseen tarvitaan useampia oireita, jotka ovat jatkuneet vähintään pari viikkoa, kuten itkuherkkyyttä, unihäiriöitä, aloitekyvyttömyyttä, muistin pätkimistä, alentunutta itsetuntoa ja itsemurha-ajatuksia. Masennus vaivaa kaikenikäisistä, kuitenkin yleisimmin naisia.

Taustalla voi olla yksityiselämään tai työhön liittyviä ongelmia, usein molempiakin. Masennus ja työuupumuskaan eivät ole sama asia, noin puolet vakavasti työuupuneista täyttää masennuksen kriteerit. Ongelmia lisäävät kova kiire, vaikuttamismahdollisuuksien puute, työpaikkakiusaaminen ja vähäinen kokemus oikeudenmukaisuudesta. Suomessa kiusataan ja häiritään Euroopassa eniten, peräti 100 000 kokee olevansa kiusattuna.

Olemmeko kadottaneet elämisen taidon, vaikka aineellisesti olemme pääasiassa vauraampia kuin aiemmin?

Tutkijat ovat pitäneet onnellisuuden osatekijöinä mielihyvää, tyytyväisyyden tavoittelua ja mielekkyyttä. Ihminen huomaa helpommin huolensa, vaan ei ilojaan. Naapurin pikkupoika miltei pakahtui riemusta, kun kasvimaata kääntäessäni löysin sydänperunan - kaksi yhteen kasvanutta pottua. Itse heräsin viime aamuyönä avonaisesta ikkunasta kuuluvaan käkeen. Piti oikein mieskin herättää jakamaan kevään ensimmäistä kukuntaa.

Mielihyvä ei ole kuitenkaan pysyvä olotila, vaan normaaliin elämään kuuluu mielipahaakin, ahdistusta ja surua.

Tyytyväisyyttä puolestaan voi saada vaikkapa opintojen päättymisestä tai uuden taidon oppimisesta. Se siis edellyttää monesti hikistä ponnistelua ja pitkäkestoista sitoutumista, ja saattaa viedä täysin mukanaan. Jokaisella on kykyjä ja mahdollisuuksia, kunhan vain keksii ne itsestään ja sinnikkäästi ryhtyy puuhaan.

Mikä itseäni on sytyttänyt tänä keväänä? Tuskin maltan odottaa iltaa, jolloin pääsen ompelemaan ryijyä, johon tulee liki 15 000 käsintehtyä solmua. Jokaisessa neulaan pujotetussa lankanipussa on kuutta eri väriä – miltei sadasta väristä. Katselen syntyvää kukkaniittyä haltioissani. Olen puolivälissä ja huusholli pöllyää... Toisaalta on muistettava, että kun saa jotain valmiiksi, pitää olla aikaa nauttia aikaansaannoksestaan. Panta kiristyy, jos jo on odottamassa uusi ponnistus.

Mielekkyys syntyy siitä, ettei ole vain itseään tai työtään varten, vaan kokee vaikuttavansa johonkin itseään suurempaan. Se voi olla perhe, muut ihmiset tai vaikkapa luonnon suojeleminen. Arvostan opettajia, jotka tekevät työtään innostuneesti ja hoitajia, jotka tolkuttoman kiireen keskellä hymyilevät potilailleen. Tai kaupan kassaa, jonka iloinen tervehdys voi olla asiakkaalle hänen ainoansa päivän, jopa viikon aikana.

Tulipas tästä sepustus, ikään kuin itsekin voisimme vaikuttaa elämäämme…

Surullinen siili?

Oli ihana juosta kymppi. Aurinko paistoi, puut olivat helakanvihreät ja peipposet lauloivat. Palatessa näin vastaani kipittelevän pienen siilin. Se poukkoili puolelta toiselle. Jähmetyin paikalleni.

Se näytti sairaalta, koska aina välillä se kosketti mahallaan maata. Aloin puhua sille. Se kipitti jalkojeni ympäri pari kertaa ja kävi lenkkarini viereen maate. Yritin sanoa, että painu nyt varjoon äläkä tähän aurinkoon jää. Silmä vuoti vettä. Se ei totellut, tuhisi jalkojeni juuressa.

Olikohan se surullinen siili? Vai sairas?

Pietarin kalansaalis

Kyllä oli juhlallista käydä verkolla. Miltei kymmenen kiloa kalaa. Iso hauenroikale, 3,5 kg, kolme madetta, joista isoin oli 1,5 kg, kuha 1,1 kiloa ja lisäksi katiskasta kolmisenkymmentä ahventa. Eipä tämmöistä ole nähty koskaan ennen.

Mateiden mahassa oli mieletön kasa kuoreita. Hauki oli popsinut lajitoverinsa ja kuoreita sekin. Kuhaakaan ei nälkä vaivannut. Samalla apajalla oli ollut.

Nyt on oma vatsa täysi: madetta mahassa miehen keitettyä herkullistakin herkullisemman sopan. Toivottavasti kukaan ei pyydystä ja ala tonkia...

Lukekaa ohje!

Läksin vapunaattona mökiltä käymään Parkanossa kaupassa. Mies meni naapuriin kokoamaan kaasugrilliä sillä välin.

Tulin kaupasta, aikaa oli kulunut jo pari tuntia. Kapistusta ei vissiin oltu saatu kasaan, kun miestä ei näkynyt eikä kuulunut. Lopulta uteliaisuuteni voitti tunnin odottelun jälkeen ja menin katsomaan kokoamistyömaata.

Tavarat olivat kuistilla levällään. Grilli oli saanut jo muotonsa, mutta miltei viimeistä osaa, grilliritilää, yritettiin epätoivoisesti kiinnittää. En malttanut pitää sormiani erossa ritilästä, mutta ei se vaan mihinkään sopinut. Niinpä opastin miehiä:

- Lukekaa ohjeesta!

He olivat revetä liitoksistaan.

- Siinä on oikea konsultin neuvo.

Naapuri oli kuulemma tavannut opasta jo pari tuntia ennen mieheni sinne menoa, merkinnyt punaisella juuri tätä merkkiä koskevat sivut. Lisäksi he olivat yrittäneet koko ajan seurata ohjeita, jotta edes tähän vaiheeseen oli päästy. Että semmoisia neuvoja sitten annetaan...

Grilli valmistui, siinä oli hyvä ottaa calvadosit pystytyksen kunniaksi!

Ihmisen ajo-ohje?

Tekniikka ei minulta suju. Juutun mitä ihmeellisimpiin paikkoihin, esimerkiksi autojen pesuhalleihin. Kerrankin harjat pysähtyivät, kun autoni oli valkoinen vaahdosta, enkä voinut hievahtaakaan. Missään ei ollut puhelinnumeroa, johon soittaa – en olisi niitä edes nähnyt etuikkunasta. Niinpä peruutin, avasin oven kaiken uhallakin, ja ajattelin, että painan vain jostain napista hallin oven auki paniikissa. Koko ajan pelkäsin, että harjat käyvät kimppuuni ja pesuaineet ruiskuavat kasvoilleni.

Se ei ollut ainoa kerta, vääjäämättömästi harjat pysähtyvät juuri minun autoni katolle. Niinpä aina pesua ostaessa kysyn puhelinnumeronkin, johon hätätapauksissa voi soittaa. MIES ei lakkaa ihmettelemästä, miten vain vailla omaa syytäni tämä aina tapahtuu. Enhän ole edes blondi.

Yhtenä lauantaina yritin koulutustilaisuuden kahvitauolla hakea hotellihuoneesta rentoutusäänitteen. Avainkortti vilkutti epäystävällisesti punaista, yritin monta kertaa uudestaan, mutta ovi ei auennut. Viimeisellä yrittämällä kaikki pillit alkoivat huutaa kovalla äänellä. Hirveätä, sain varmaan aikaan jonkun varashälytyksen! Koko hotelli kaikui, painelin vastaanottoon tunnustamaan syyllisyyteni.

Sieltä sanottiin, ettei minulla voinut olla asian kanssa mitään tekemistä, koska se oli palohälytys. Keittiöstä oli tullut ylimääräistä käryä. Avainkorttini oli päivitetty vain liian lyhyelle ajalle. Mikä helpotus!

Elämä käy kestämättömäksi ilman tekniikan perustietoa. En vain enää jaksaisi kuulla sireenien ulvontaa, en sitä, että dieselit lorisevat auton alta tankatessa, ja että en saa töpseleitä upotettua pistorasiaan. Semmoinen jatkoroikka osui viime viikolla tielleni, johon en todellakaan onnistunut tökkäämään tietokoneen töpseliä, vaikka kaikin voimin sitä yritin. Jo kahteen kertaan on sattunut, että en ole päässyt VR:n parkkipaikalta ulos. Tiedän siis jo odottaa, että pysäköintilippu muuttuu päivän aikana mitättömäksi. On hermoja raastavaa palata raskaiden kantamustensa kanssa asematoimistoon kertomaan taas tästä onnettomasta lipukkeesta, joka ei suostu yhteistyöhön.

Vai onko tämä vain itseään toteuttava uskomus? Kun luulen olevani teknisesti pöljä, niin kaikki vempaimet ryhtyvät kapinaan kanssani. Ehkä niilläkin on sielu. Mutta miten ihmeessä voin muuttaa käsitystäni? Tuskin se tapahtuu kuten jotkut viisaat opettavat, että alan hokea itselleni aamuisin peilin edessä: Marja-Liisa, olet teknisesti lahjakas!!!

Vai löytyisikö jokin arjen tekniikan peruskurssi. Ilmoittautuisin sille välittömästi.

***

Enpä siis ihmettele, jos joillakin on ihmisten kanssa ongelmia tai koetaan, ettei esimies ymmärrä minua. Koneet sentään noudattelevat jotakin logiikkaa. Minulta on monta kertaa tuskastuneesti pyydetty ihmisen käyttöohjetta. Meillä on kyllä autokoulut, ajokortit, tulityökortit, laatujärjestelmät sun muut. Kaikilla koneillakin pitää olla suomenkielinen käyttöohje. Missä siis viipyy elämän ajo-ohje tai vaikkapa ihmisiksi olemisen ajokortti? Luulisi olon helpottuvan, jos tietäisi, miten vääntää rattia omassa elämässä ja milloin olisi syytä jarruttaa. Ja minkälaista polttoainetta olisi syytä tankata, jotta jaksaisi paremmin eikä se vain siirtyisi vararenkaaksi vyötärölle.

Vai fengshuita...

Olen käyttänyt kolme lauantaita pitämällä eri puolilla Suomea työhyvinvoinnin tilaisuuksia. Ihmiset ovat tulleet omalla ajallaan hakemaan työnilon eväitä.

Olen aloittanut tilaisuudet kyselemällä odotuksia: mitä he toivovat saavansa mukaansa, jotta en puhuisi vain omiani? Helsingin tilaisuudessa oli kolmekymmentä kielteistä tarinaa työelämästä, vain viisi positiivista kuvausta. Oli kiusattuja, oli esimiehen huonon käytöksen puheeksiottamisesta erotettuja ja työttömäksi jääneitä, kiireen keskellä painiskelevia, uupumuksen kokeneita.

Vain muutama mies on uskaltautunut joukkoon, jopa senkin uhalla, että samanaikaisesti eräällä olisi ollut työporukan kanssa peli. Tältä mieheltä oli kysytty, mihin ihmeeseen hän lauantaina menee.
- Työhyvinvointikoulutukseen, oli mies vastannut.
- Onko se jotain fengshuita?

Jyväskylässä puolestaan oli runsaasti nuoria vielä opiskelemassa olevia. He olivat jo olleet erilaisissa pätkätöissä ja tulivat paikalle saadakseen tietoa siitä, miten he oikeasti jaksaisivat kokoaikaisessa työssä, kun muutama päivä viikossa jo näännyttää heidät. Oli myös pätkätöistä toivonsa menettäneitä, joiden puheesta paistoi kyynisyys. Joku oli vaihtanut alaakin.

Vaasassa istuivat rinnakkain kolmen vuoden päästä eläkkeelle jäävä ja kolmekymppinen. Kumpaisellakin oli huoli siitä, miten jaksaa eläkkeelle asti motivoituneena.

Tapasin näissä tilaisuuksissa liki sata asiantuntijaa. Olen huolissani, koska uskon nimenomaan aktiivisten päässeen liikkeelle. Missä ovat jo masentuneet? Heidän määränsä vain on lisääntynyt vuosi vuodelta. Kun vielä vuonna 2006 masennuksen vuoksi ennenaikaisesti työkyvyttömyyseläkkeelle lähtijöitä oli 4000, viime vuonna heitä oli 4300. Ja eläkesumma kasvoi peräti 410 miljoonaan euroon. Kuinka monta työntekijää tällä saataisiin paikkaamaan resurssipulaa?

Eräs vanhustenhoidon esimies kyseli toisessa tilaisuudessa, mitä hän voisi tehdä, että pystyisi täyttämään poliitikkojen isot vaatimukset ja asiakkaiden kasvaneet tarpeet? Resursseja on aina vain vähemmän ja vanhusten omaisten puhelut ovat käyneet entistä kiukkuisemmiksi. Hän näki edessään järkyttävän korkean vuoren, josta ei ollut läpipääsyä. Esimiehenä hänen kuitenkin pitää vastata omille työntekijöilleen, miten selvitä eteenpäin.

Kysyn itseltäni, onko toivoa olemassa? Sitä on pakko olla, vastaan itselleni, vaikka näiden tilaisuuksien pitäminen on vain kärpäsen surinaa. Ketään ei kuitenkaan hyödytä, että työntekijät sairastuvat ja masentuvat kuormansa alle. Kuitenkin, työhyvinvointi mielletään edelleenkin joksikin fengshuiksi (tunnen sitä toki huonosti!) tai kirkkovenesouduksi.

Ehkäpä toivo lähtee siitä, että alamme itse huolehtia itsestämme. Otamme puheeksi sen uhallakin, että joudumme erotetuiksi. Että olemme edes itse ihmisiksi toisillemme.

Naftaa jo aivoissakin, osa 3

Moni on kiinnostuneena kysellyt, mitä tapahtui sen jälkeen, kun MIES epähuomiossa lorotti bensaa dieseltankkiin ja auto hinattiin Veholle. Seikkailu jatkuu...

Muistamme, kuinka auto ei kiihtynytkään tyhjennyksen jälkeen, koska ABC- ja ESP-johdot vaihtoivat vahingossa paikkaa huollossa ( eivät tainneet jarrutkaan kunnolla toimia). Ja että vielä sen jälkeen naftaa läikkyi sulkemattomasta korkista takapenkin alle ja autotalliin ja pihakivetykselle.

Tankkasin tänään, tai ekaksi yritin, muttei millään onnistunut. On ehdottomasti huono enne, jos et saa ensimmäisestä tankista lainkaan menonestettä. Silloin olisi viisainta odottaa seuraavaa päivää. Silloin epäonnenkin päivänä kävi niin, että sitä piti oikein moneen kertaan yrittää automaatista, ja lopulta väärät aineet menivät tankkiin. Nytkään en päässyt tankkaamaan kuin vasta toisesta tankista.

Laitoin sen ihan täyteen. Yhtäkkiä huomasin, että auton alta virtasi nestettä. Ei kai se voinut minun autostani tulla... kunnes kumarruin ja pyyhkäisin nestettä etusormellani. Kyllä se oli dieseliä. Ja sitä tuli virtaamalla.

Juoksin sisään huoltamolle ja pyysin myyjää katsomaan, mitä voisin tehdä. Hän puisteli päätään ja sanoi, ettei kai noin uudessa autossa voi reikääkään olla tankissa. Sanoin, että KYLLÄ VOI OLLA.

Taas tuulispäänä Veholle, kiirastorstai-iltapäivänä, jolloin olisi pitänyt olla ihan muualla. Vaihtoivat vaihteeksi tiivisteet ja ties mitä, eivät he voineet ymmärtää, mistä laineet tulivat. Ja jälleen on penkinalunen naftassa, vaikka yrittiväthän he sitä huuhdella. Huoltomies sanoi, että tarkkaile nyt sitä vielä...

Jos ihminen saisi kiukusta laakin, niin olisin sen kyllä saanut. Naftaa on varmasti jo aivoissakin.

Me höperöt

Kävimme aikoinaan kaupassa mieheni vanhemmille, eikä siitä ole kauaakaan. Hymyilimme heidän ostoslistalleen, joka oli aina samanlainen: Oiva-perunalimppua, kerroskiisseliä ja sitä ainoaa oikeaa maksalaatikkoa jne. Pauhasimme jääkaapista löytyvistä vanhoista päiväyksistä, ja heitimme sieltä lasteittain ruokaa menemään. Yritimme raahata heitä kotoa edes jonnekin sohvaantumisen estämiseksi, mutta se kävi aina vaan vaikeammaksi.

Alamme pelottavasti muistuttaa heitä. Sama kauppa, samat tavarat, ja lapset tiirailevat käydessään maitopurkkien vanhoja päiväyksiä – eiväthän ne nyt ihan heti pilaannu, selitämme. Ensimmäiset lautasen kokoiset lukulasit tuntuvat niin mukavilta monitehoihin verrattuna, vaikka ne ovat täynnä naarmuja. (Näyttävät muuten tulevan taas muotiin, kertovat naistenlehdet, joten ei ole mitään syytä heittää niitä menemään.) Eikä täältä Ruutanasta minnekään viitsi lähteä, on niin helppo laittaa lauantai-iltana oloasu päälle ja köllähtää lukemaan.

Entä unohtelu? Mies keitti aamulla kahvia ja kehuskeli, kuinka koko huusholli tuoksui hyvältä aromilta. Eipä ihme, sillä kahvi lainehti tiskipöydällä. Kahvipannu oli unohtunut suodattimen alta.

Sukulaismies – insinööri - puolestaan yritti punnita kaupassa kurkkua, mutta vaikka kuinka painoi kurkun kohdalta, vaaka ei antanut hintatarraa. Toinenkaan vaaka ei suostunut yhteistyöhön. Onneksi lähistölle osui kauppias, jolle sai purkaa kiukkunsa rikkinäisistä punnitusvehkeistä. Kauppias pyysi miestä laittamaan myös kurkun kädestä vaakalle, ja jo tupsahti hintalappu masiinasta.

Samainen insinööri yritti tankata, mutta vaikka kuinka puristi letkusta, ei tullut pisaraakaan nestettä. Niinpä hän ajoi toiselle bensatankille lievästi nousevan kiukun vallassa, mutta sekin oli tyhjä... kunnes yhtäkkiä hän havahtui raakaan tosiasiaan, että täytyyhän siitä maksaakin. Jo lorahti, kun vilautti korttia.

Entä sitten hänen viisikymppinen vaimonsa, joka teki rutiiniostoksensa kaupassa. Kotona hän huomasi, ettei mukana ollutkaan kauppakassia. Nolona hän palasi kyselemään tavaroidensa perään. Ostokset oli toki maksettu, mutta unohdettu pakata kassalta.

Enkä huonommaksi jää itsekään. Olin kouluttamassa erään seurakunnan väkeä. Lounastauolla kävelin kadulla pappismiesten kanssa ruokapaikkaan, kun yhtäkkiä alapäässä tuntui tuuliselta ja ikään kuin pitkät housut olisivat valuneet jalkoja myöten. Oli unohtunut laittaa vyötärönappi kiinni vessassa. Siinä oli aika kiemurteleminen, että ne sai kiskottua huomaamatta ylös kävellessä.

Hajamielisyyden sijasta harmittaa kuitenkin enempi nuorten jääräpäisyys monissa asioissa, vaikka tarjolla olisi viisauden ääntäkin. Niinköhän jokaisen on kantapään kautta opittava? Muistan, kun istuin kolmikymppisenä silloisen ammattikasvatushallituksen ylijohtajan kanssa kahvipöydässä. Meneillään oli sairaanhoito-oppilaitosten valintakoeriita enkä millään suostunut esittelemään päätöstä, jolla soveltuvuuskokeet olisi poistettu. Viisikymppinen ylijohtaja katsoi minua hymyillen ja sanoi, että sitten kun olet minun ikäiseni, olet ensinnäkin 20 kiloa painavampi, ja toiseksi, et ole enää niin mustavalkoinen ja on varaa antaa periksikin.

Paino on kyllä edelleen sama, mutta enää en viitsi kaikesta vouhottaa. Jos silloin olisin kuullut, että Tarastenjärven kaatopaikalle suunnitellaan jätteenpolttolaitosta, olisin heti lähtenyt barrikadeille. Nyt vain ajattelen, että hyvä, eipähän sitten enää tarvitse haistella kompostin ällöttävää lemua kauniina pakkaspäivinä.

Käsittämätöntä, että lööpin mukaan muuan julkkis vihaa vanhenemista. Sehän on ihanaa, harva se päivä saa nauraa kyynelet silmissä omille touhuilleen. Höperrytään siis rauhassa ja pannaan tarinat kiertämään, että muillekin piisaa iloa. Perässähän tulette!

Ajatustenlukua

Esko Valtaojan kirja Ihmeitä, kävelyretkiä kaikkeuteen, oli taas järistyttävä lukukokemus. Hän kirjoittaa vaikeista asioista selkeästi. Empäs ollut ennen paljoa pimeää ainetta ja energiaa pohtinutkaan.

Erityisesti pisti silmiin - taustastani johtuen - peilineuronit aivoissamme. Ja siitä vaan lisätietoa hankkimaan netin kautta. Italialainen tutkimusryhmä kartoitti makaki-apinoiden aivoja. Kun apina tarttui johonkin, tietty osa aivoja aktivoitui. Mutta ei vain itse tarttujan, vaan myös sitä katsovien apinoiden aivojen samat osat aktivoituivat.

Kokeita on jatkettu myös ihmisillä. Omien aivojemme peilineuronit eivät aktivoidu vain silloin, kun näemme toisen tekevän jotakin, vaan myös silloin, kun toinen tuntee jotakin. Tämä voi olla yksi selitys siihen, että ihmiset pystyvät osoittamaan myötätuntoa ja eläytymään toisen ihmisen tilanteeseen. Raivoissaan hampaitaan kiristelevää henkilöä katsova rekisteröi tiedostamattaan yhteen purrut leukaperät ja saa siten fyysisen kosketuksen toisen mielentilaan. Onpa myös tutkittu sitä, että autismin syntyä voitaisiin selittää sillä, etteivät peilineuronit toimi normaalisti.

Peilineuronit toimivat siis eräänlaisina ajatustenlukijoina, vaikkakin tiedostamattomasti.

Olet tyhmä

Viime viikolla karautin sumussa Ideaparkin parkkipaikalle aamutuimaan. Oli tarkoitus käväistä pitämässä henkilökunnalle ennen liikekeskuksen avautumista luento Tiikerinloikka työniloon. Ja tulihan se pidettyä, Matti Heikkilä puolestaan valaisi fyysistä puolta. Että suomalaisen kunto riittää 6 tunnin työpäivään.

Oli tosi hienoa saada niin paljon porukkaa - 140- ensimmäiseen tilaisuuteen, niitä on tarkoitus jatkaa. Kunnes tulin autolleni. Ikkunassa oli lappu yliopiston henkilöstöpysäköintilapun vieressä. Pahvinpalalle oli kirjoitettu:

OLET TYHMÄ JA HUONO KUSKI.

Ensimmäinen ajatus oli: SYYLLINEN. Olin pysäköinyt huonosti, vein kahden auton tilan. Mutta seuraava ajatus olikin kiukku: että on joku nähnyt vaivaa lapun tekemisessä, parkkipaikkahan on ihan tyhjä. Viesti ei mennyt perille, vaan sai aikaan ärsyyntymisen. Vannoin jo kiivaasti mielessäni, että olkoon koko Ideapark.

Sitten aloin pohtia, mitä siinä olisi pitänyt seistä, jotta viesti olisi mennyt perille ja minkälainen ihminen sen siihen oli jättänyt.

Entä jos olinkin pysäköinyt HÄNEN paikalleen? Rutiinit siis rikkoutuivat jo aamusta...

Looginen ajattelija olisi ehkä kirjoittanut: Pysäköi tarkemmin ruudun sisään, olet 45 cm kalkkiviivan väärällä puolella.

MIES ehkä olisi tekstannut: Nainen, opettele ajamaan autoa! (jos olisi viitsinyt hakea paperia ja nähdä kirjoittamisen vaivan.)

Ratkaisukeskeisen koulutuksen suorittanut olisi laittanut: Hyvä ystävä, parkkipaikka täyttyy päivän mittaan, olisi mukava, jos käyttäisit seuraavalla kerralla vain yhden ruudun!

Mitä muita vaihtoehtoja, mietipä itsekin!

Virkamies viilipyttynä

Tulin eilen junalla Tikkurilasta. Olin lasisessa allergiahytissä, suoralla näköyhteydellä toiseen allergiahyttiin. Siellä istui naistuttavani kaksistaan Nokian vesikriisistä tutun virkamiehen vieressä. Muita ei enää ollut matkassa.

Ennen Tamperetta pikkuhameinen ystäväni yksinkertaisesti nousi seisomaan ja alkoi kiskoa päälleen pitkiä housuja. Miehen ilme ei värähtänytkään eikä hän pälyillyt sivulleen, vaan jatkoi tietokoneen ruudun katselua. Minua alkoi naurattaa ja menin hytin ovelle päivittelemään hänen viileyttään.

- Olen minä naisia tähän ikään nähnyt, hän vastasi.

Onhan tämä keskustelu seksuaalisesta häirinnästä mennyt liian pitkälle. Terve järki on hukassa, minusta kutkuttava episodi junamatkalla voitaisiin tulkita huonossa lykyssä häirinnäksi- nimenomaan tämän miehen taholta.

Jatkokertomusta palveluyhteiskuntaan

Tulin Helsingistä ja yritin maksaa VR:n automaattiin pysäköinnin. Se ei suostunut ottamaan lipuketta vastaan. Yritin ja yritin, jono kasvoi selkäni takana. Tuttu tekniikan tohtorikin sieltä neuvoi kokeilemaan sen laittamista reikään eri asennoissa. Mutta ei sekään auttanut, joten luovutin paikan seuraavalle.

Soitin pysäköintilipukkeesta saamaani numeroon.
- Vaihteessamme on ruuhkaa... odottakaa hetkinen jne.

Alkoi kiristää. Lopulta sieltä vastasi miesääni. Selostettuani asian hän pyysi kokeilemaan uudestaan ja kerroin jo oikein tekniikan tohtorinkin siinä sählänneen. Niinpä hän sanoi, ettei auta muu kuin mennä lipputoimistoon.
- En varmasti mene. Minulla on hirveät kilomäärät kantamuksia, en jaksa kävellä sinne, sinne on matkaa. Eikös mitään muuta vaihtoehtoa ole olemassa?
Hetken harkittuaan hän totesi, että jos menisin puomille ja soittaisin uudestaan.
-SOITTAISIN UUDESTAAN ja kuuntelin samat luritukset. No, ei kait muu auta, koska helpompi se vaihtoehto kuin lampsia lipputoimistoon ja takaisin.

Niin taas kuuntelin vaihteen odotusäänet ja sama mies vastasi. Ei tarvinnut kuin suunsa avata, niin sieltä jo puomi aukesikin.

***
Meillä oli työhyvinvointiopas tekeillä. Paino lupasi sen lopulta viime viikon keskiviikkona. 500 kappaleen sijasta työpöydälle ilmestyi yksi vaivainen opas. Ajattelin, että se oli esimakua ja loput tulisivat sitten postissa perässä.

Olin liian optimistinen. Maanantaina havahduin, missä ne ovat, kun tarvitsisin niitä keskiviikkoaamuna Ideaparkissa klo 8. Paino oli jälleen unohtanut koko homman. Ne olivat siis kaikki vielä painamatta ja valmistuisivat vasta torstaina. Mutta koska oikeasti tarvitsin niitä, tarvitsemani määrä luvattiin liimata käsin ja toimittaa Ideaparkkiin Lempäälän kehitykseen ja oikean ihmisen nimikin annettiin, jotta ne olisivat paikan päällä varhain aamulla. EIVÄT OLLEET.

Tällä kertaa syylliseksi löytyikin kuriiri, joka olikin toimittanut ne väärään paikkaan. Ovatkohan ne loput huomenna työpaikalla???

Jotta et saisi vieroitusoireita

MIES tökkäsi imurinletkun käteeni yhtenä aamuna. Kysyin hämmennyksissäni, että mitä tämä mahtoi tarkoittaa.

- Jotta et kokonaan vieraantuisi siivoamisesta, vieroitusoireet voivat olla muutoin liian hankalia, hän sanoi ja alkoi imuroida.

Minä lähdin työhön. Milloinka olinkaan viimeksi imuroinut???

Palvelu(?)yhteiskunta

Hyvä Johtaja! Sain Teiltä asiakaspostia, jossa kerrottiin hyvin menneestä viime vuodesta, kiitos. Minä taas olen saanut vakuutusyhtiöltänne erittäin surkeaa kohtelua viime aikoina. En mitenkään voi allekirjoittaa lehtenne sanomaa, jonka mukaan asiakkaan ääni kuuluu ja sitä kuunnellaan. Halusin lähettää Teille postiakin, mutta se sinkoaa aina takaisin, koska mistään ei selviä oikeat yhteystietonne. Olen yrittänyt keksiä vaikka minkälaisia sähköpostiosoitteita, mutta en itse asiassa tiedä edes sitä, minkä niminen on nykyinen yhtiönne.

Siispä pieni esimerkki ikään kuin todisteeksi. Aiemmin minulla oli yhteyshenkilö, jolta sain neuvoja ja jopa vakuutuksiakin. Nyt sellaista ei enää ole ja joudun soittamaan palvelukeskuksen numeroon, jonka sijainti salapoliisityön jälkeen paljastui TURUKSI (se oli helppo päätellä murteesta). Enkä enää saa vakuutustakaan kuin kolmen kuukauden ponnistelun jälkeen.

Yritin ottaa kesämökillemme vakuutuksen soittamalla taas jollekin, mutta puhelu katkesi jne. Siispä pyysin yhteydenottoa sähköpostitse. Ei tullut. Oli pakko yrittää ottaa vakuutus netin kautta, koska pelkäsin mökille sattuvan jotakin. Koska sekään ei onnistunut, keksin soittaa verkkopalveluun. Sieltä toki selvitettiin, miksei lomakkeen täyttö onnistu netissä, ja luvattiin taas jättää soittopyyntö paikkaan, johon oli mennyt jo edellinenkin viesti. Täydellinen hiljaisuus. Lopulta satuin saamaan vakuutuksen netistä, mistä tietysti alkoi varsinainen sotku, koska se oli väärä. Sitä sitten selviteltiin kaksi kuukautta useiden puhelinsoittojen ja erilaisten väärien laskujen merkeissä.

Monia vuosikymmeniä jatkunut asiakasuskollisuuteni katkesi siihen. Sanoin irti kaikki vakuutukset, tai pikemminkin yritin sanoa. Se tarkoitti vielä puoli vuotta saapuvia aiheettomia laskuja, jopa perintäuhkauksia, ja lukemattomia soittoja todennäköisesti Turkuun. Uudesta vakuutusyhtiöstä sain ihmisen, jolla on nimi, ja samat vakuutukset satoja euroja halvemmalla. Lisäksi paljastui, että meillä oli vuosia ollut kaksi vakuutusta samalle peräkärrylle ja paljon muutakin turhaa.

***

Kannettava tietokoneeni meni rikki. En millään saanut sillä yhteyttä videotykkeihin, mikä aiheutti suunnatonta hikea varpaidenvälistä muutaman sadan ihmisen edessä opettaessa. Koska takuu oli voimassa, jouduin taas soittamaan palvelukeskukseen - jo valmiiksi ärsytystilassa. Jos asiasi koskee kannettavaa tietokonetta, valitse 1. Tähän saakka oli helppoa, mutta sitten: valitse numero 1, jos asiasi koskee liirumia, 2, jos laarumia ja 3, jos laata. Painoin ykkösen, koska en ymmärtänyt höykäsen pöläystä. Sieltä vastasi mies puhuen suomea murtaen (ei turuksi), ja hän kehotti ensin kokeilemaan töpselinvaihtoa tai jotakin ufoa ja soittamaan sitten uudestaan. Yhteytemme ei pätkinyt äidinkielen, vaan tietokonekielen vaikeuksiin.

Koska en tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä, soitin uudestaan. Tällä kertaa vastasi nainen, hänkin kummasti suomea murtaen, jolle jouduin selostamaan kaikki alusta. Emme kuitenkaan päässeet samalle aaltopituudelle, joten hän tuskastui ja lupasi lähettää minun luokseni elävän huoltomiehen. Tämä tuli seuraavana päivänä ja konekin tuli kuntoon. Sen putiikin palvelukeskukset sijaitsivat Ruotsissa ja Virossa.

***

Tässäkö on tulevaisuudenkuva vanhuudenpäivikseni? Hoitajapulan vuoksi asun kotonani Ruutanassa. Minulla on vessahätä enkä muista, mitä pitäisi tehdä. Soitan vanhusten palvelukeskukseen, joka sijaitsee ties missä. Valitettavasti kaikki vaipanvaihtajamme ovat juuri tällä hetkellä varattuja, mutta palvelemme teitä mahdollisimman pian. Jonotuksen jälkeen: valitse 1, jos sinulla on pieni hätä, 2, jos isompi ja 3, jos asiasi koskee jotain muuta. Valitsen kolmosen, koska sekä pissat että kakat ovat ehtineet jo vaippaan ennen kuin neuvojat ovat ehtineet kiireiltään vastata.

Naftaa nenässäkin

Jos oli bensaa auton tankissa, niin nyt on naftaa tallissa ja vähän muuallakin. Semmoinen on työnjälki huoltoliikkeessä. Taustahan oli sellainen, että MIES vahingossa bensaa dieselin sijaan tankkiin laski, mistä syystä se hinattiin huoltoliikkeeseen putsattavaksi. Tarina ei siihen päättynyt: uudesta autosta loppui veto . Vakaudensäätövalo ESP välkkyi kovasti kurveissa eikä tielle kurvatessa autojen sekaan ottanut kiihtyäkseen. Alkoi huolettaa, että jää alle…

Siksi ajattelin käyttää sen Valkeakoskella Citikkahuollossa (en enää vie kuin pakon edessä Vehoon). Pojat eivät ensiksi meinanneet löytää vikaa, mutta kerrottuani lopulta väärästä tankkauksesta, vika välittömästi löytyi. Tyhjentämisen jälkeen olivat Veholla kytkeneet väärin päin ABS-jarrujen ja vakaudensäädön johdot. Ilmankos ei kiihtynyt, mutta olisivatko jarrutkaan pelanneet. Eivät.

Eikä siinä kaikki. Vein sen taas huoltoon – Valkeakoskelle-, kun kilometrit tulivat täyteen. Kyselivät minulta autoa hakiessa, ettenkö ollut naftan hajua tuntenut. Haisihan se rutosti, mutta ajattelin sen lemun jääneen tyhjennyksestä. Ei se siitä johtunut, vaan sieltä oli korkki unohtunut sulkea Vehossa riittävän tiukasti ja kas, kun tankki tuli täyteen oikeaa polttoainetta, niin se hölskyikin takapenkin taa sun muualle. Ja nyt sitä on autotallissa, pihalaatoilla, yms.

Siis kiitos vaan ihana merkkihuolto hajuista ja vaivoista. Harmitti maksaa 200 euroa moisesta tyhjästä.

Ei sunkka sen järjes mittä vikka o

Olin kouluttamassa kihlakuntien väkeä ennen joulua. Sain kivan palautekirjeen, jossa eräs poliisipäällikkö kertoi oman esimiehensä palautteenannon asteikosta. Se oli seuraavanlainen:

"Ei sunkka sen järjes mittä vikka o" tarkoitti kouluarvosanaa 8-10

"ei pöhkömp" tarkoitti 7-8

"menettelee" tarkoitti 6-7

"siksens" (sinänsä) tarkoitti 5-6

"ei meiä lääni" tarkoitti alle 5

Tämmöisiähän nämä meidän kehumiset ovat. Hyvä, että edes tällä viisiin. Voisihan se vaihtoehto olla mykkyyskin, tai ilmeistä päätteleminen.

Julistukset eivät riitä

Julistimme eilen työrauhan Valkeakoskelta Suomeen. Miksikö sieltä? Valkeakosken kaupunki ja kunnat ovat olleet aktiivisia työhyvinvoinnin kehittäjiä ja lahjoittaneet yliopistolle professuurini rahat. Avauksessa kuultiin varsin napakkaa, mutta aiheellista tekstiä.

- Työhyvinvointi ei kuitenkaan tule kuntoon pelkästään julistamalla, tarvitaan tekoja: asennemuutosta, työhyvinvointisuunnitelmia ynnä muita työkaluja, totesi kaupunginjohtaja Markku Auvinen julistustilaisuudessa. Hän peräänkuulutti valtionhallinnolta kannustavampaa palautetta kuin jatkuvaa hokemista toimintatapojen muuttamisesta. - Sitähän me olemme tehneet jo 20 vuotta ja siksi se alkaa kuulostaa ontolta.

Onhan se näin: ylin valtionporras on antanut laiskanläksyjä kuntapäättäjille, joskus tietysti auttaisi varmaan positiivinen kannustuskin haukkuja paremmin. Käskyttämisen aika lienee jo ohi...

Vuorineuvos Kari Neilimo puolestaan pohti modernia johtajuutta. Hän lainasi hyvän johtajan määritelmää myös piispa Mikko Heikalta. Piispa on luonnehtinut parhaaksi johtajamalliksi hyvää paimenta.

– Hyvällä paimenella on selkeä näkemys, ehjä minä, eettisyyttä ja hän välittää laumastaan. Hyvä johtaja (paimen) nauttii oman joukon onnistumisesta. Hyvän johtajan tunnistaa myös siitä, että hänellä on halua kehittää itseään johtajana.

Neilimo korosti myös, että hyvän johtajan luovat työyhteisön jäsenet, johdettavat. Hyvä johtaja saa ihmiset syttymään, kun hän onnistuu heidän tunteidensa tulkitsijana. Johtaja saa siis karismaa, kun johdettavat kokevat hänen vastaavan tarpeisiinsa.

Johtajalla on oltavat visio, jonka pystyy viestimään joukoilleen. Tärkeää on myös älyllinen stimulointi. Tämä tarkoittaa sitä, että johtaja ymmärtää, että muuallakin on viisautta kuin pomojen päässä. Kaikkien ei tarvitse olla jees-miehiä ja jees-naisia. Kyseenalaistajia tarvitaan.

- Jos yritys joudutaan lakkauttamaan, se on johdon moka, hänellähän on ollut vuosikausia aikaa suunnitella asiat niin, ettei tarvitse lopettaa toimintaa, totesi Neilimo.

Juuri samana päivänä tulivat tietoon Valkin yt-neuvottelujen alkamiset väen vähentämiseksi Valkeakoskella ja Pietarsaaressa.

Seminaarissa puhunut toimitusjohtaja Mauri Jussila Tampereen työterveys ry:stä puolestaan kertoi hyvästä työterveyshuollosta. Perinteisen terveydenhuollon rooli on laajentunut kattamaan entistä suuremmassa määrin myös työyhteisön ongelmien hoitamista. Tämänhetkiset haasteet ovat työuupumuksen torjumisessa, tietotyön aivoille aiheuttamien häiriöiden vähentämisessä sekä ennenaikaisen eläkkeellelähdön vähentämisessä tuki- ja liikuntaelinsairauksien sekä mielenterveysongelmien vuoksi.

Sokeana uuteen vuoteen

Sain eilen pitkästä aikaa Kauppalehden. Vaihdoin vuosikausia kestäneen lukusuhteemme Taloussanomiin viime kesänä, valitettavasti vain Taloussanomat lakkasi ilmestymästä. Ilahduin toki siitä, että sain taas aamuksi luettavaksi Kauppalehden. Minusta on nautinto lukea OIKEA LEHTI eikä heti kuudelta rynnistää nettiin.

Hullua kyllä, sitten tänään luin Aamulehdestä, että Kauppalehdessä ei ollutkaan lukenut etusivulla sen nimeä, vaan Minä elän. Ihan isoilla kirjaimilla. Sitähän minä en nähnyt, vaan entisen Kauppalehden. Oli pakko käydä hakemassa lehti oikein esille ja niin siinä luki.

Selkeä osoitus siitä, että olemme todella odotustemme vankeja. Kuinka sokea olen muissa tutuissa asioissa???