Olen käyttänyt kolme lauantaita pitämällä eri puolilla Suomea työhyvinvoinnin tilaisuuksia. Ihmiset ovat tulleet omalla ajallaan hakemaan työnilon eväitä.
Olen aloittanut tilaisuudet kyselemällä odotuksia: mitä he toivovat saavansa mukaansa, jotta en puhuisi vain omiani? Helsingin tilaisuudessa oli kolmekymmentä kielteistä tarinaa työelämästä, vain viisi positiivista kuvausta. Oli kiusattuja, oli esimiehen huonon käytöksen puheeksiottamisesta erotettuja ja työttömäksi jääneitä, kiireen keskellä painiskelevia, uupumuksen kokeneita.
Vain muutama mies on uskaltautunut joukkoon, jopa senkin uhalla, että samanaikaisesti eräällä olisi ollut työporukan kanssa peli. Tältä mieheltä oli kysytty, mihin ihmeeseen hän lauantaina menee.
- Työhyvinvointikoulutukseen, oli mies vastannut.
- Onko se jotain fengshuita?
Jyväskylässä puolestaan oli runsaasti nuoria vielä opiskelemassa olevia. He olivat jo olleet erilaisissa pätkätöissä ja tulivat paikalle saadakseen tietoa siitä, miten he oikeasti jaksaisivat kokoaikaisessa työssä, kun muutama päivä viikossa jo näännyttää heidät. Oli myös pätkätöistä toivonsa menettäneitä, joiden puheesta paistoi kyynisyys. Joku oli vaihtanut alaakin.
Vaasassa istuivat rinnakkain kolmen vuoden päästä eläkkeelle jäävä ja kolmekymppinen. Kumpaisellakin oli huoli siitä, miten jaksaa eläkkeelle asti motivoituneena.
Tapasin näissä tilaisuuksissa liki sata asiantuntijaa. Olen huolissani, koska uskon nimenomaan aktiivisten päässeen liikkeelle. Missä ovat jo masentuneet? Heidän määränsä vain on lisääntynyt vuosi vuodelta. Kun vielä vuonna 2006 masennuksen vuoksi ennenaikaisesti työkyvyttömyyseläkkeelle lähtijöitä oli 4000, viime vuonna heitä oli 4300. Ja eläkesumma kasvoi peräti 410 miljoonaan euroon. Kuinka monta työntekijää tällä saataisiin paikkaamaan resurssipulaa?
Eräs vanhustenhoidon esimies kyseli toisessa tilaisuudessa, mitä hän voisi tehdä, että pystyisi täyttämään poliitikkojen isot vaatimukset ja asiakkaiden kasvaneet tarpeet? Resursseja on aina vain vähemmän ja vanhusten omaisten puhelut ovat käyneet entistä kiukkuisemmiksi. Hän näki edessään järkyttävän korkean vuoren, josta ei ollut läpipääsyä. Esimiehenä hänen kuitenkin pitää vastata omille työntekijöilleen, miten selvitä eteenpäin.
Kysyn itseltäni, onko toivoa olemassa? Sitä on pakko olla, vastaan itselleni, vaikka näiden tilaisuuksien pitäminen on vain kärpäsen surinaa. Ketään ei kuitenkaan hyödytä, että työntekijät sairastuvat ja masentuvat kuormansa alle. Kuitenkin, työhyvinvointi mielletään edelleenkin joksikin fengshuiksi (tunnen sitä toki huonosti!) tai kirkkovenesouduksi.
Ehkäpä toivo lähtee siitä, että alamme itse huolehtia itsestämme. Otamme puheeksi sen uhallakin, että joudumme erotetuiksi. Että olemme edes itse ihmisiksi toisillemme.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti