Jonkinlainen horros on vissiin vienyt mukanaan, koska tuntuu kuin aika katoaisi käsistä. Tammikuussa on tapahtunut kuitenkin paljon. Aloitimme Rauhan asialla -ohjelmasarjan tekemisen kaahausteemalla Orimattilasta. Olin itse jetlagin vallassa ja silmät pysyivät vaivoin auki kuvauksissa. Ehkäpä siitä jotakin tuli, nähdään sitten kesäkuussa.
Työssä on ollut varsinaista tohinaa. Kalenteri kulkee jo pitkälle syksyssä, joka puolella Suomea oltaisiin kiinnostuneita työhyvinvoinnista, erityisesti työnilosta. Nostin tämänvuotisen työrauhanjulistuksen teemaksi toiveikkuuden ja yhteisöllisyyden, jotka ovat varsin mielenkiintoisia inhimillisen pääoman lajeja. Jokaisen ulottuvilla ja varsin vähäisin ponnistuksin toteutettavissa. Toki äänihuulia olisi liikuteltava ja ehkä myös oman päänsä pinttyneitä ajattelumalleja.
Eläkeiän nostoa ja työelämän laatua selvittelevät työryhmät antavat huomisaamuun ratkaisunsa, jos antavat. Kiinnostavaa! Itse kun ajattelisi, että jospa edes työkyvyttömyyden syihin saisimme pureuduttua ja sitä kautta hinaisimme keskimääräistä eläköitymisikää hiukan kauemmaksi. Väkisin on hankala ketään työssä pitää.
sunnuntai 31. tammikuuta 2010
torstai 14. tammikuuta 2010
Los Angeles
Los Angeles oli hornankattila, autoja painoi yhteen suuntaan seitsemässä rivissä. Joka paikassa hirveä räminä ja melusaastetta muiden saasteiden seassa. Yövyimme lähellä Venicen kuuluisaa rantaa, josta löytyy myös ulkoilmatilassa muskelinrakennusvehkeet. Siellä rikkaat viettivät ranta-asunnoissaan iltaa. Mutta niinhän se on, että osaavatko he nauttia meren näkymästään rantahietikolla?
Hollywood oli aika kulahtanut, suorastaan eltaantunut lukuisine pornokauppoineen. Tähtikadulta bongasimme kuuluisuuksien nimiä. Kiinalaisen elokuvateatterin edessä puolestaan komeilivat käden- ja jalanjäljet erilaisilta kuuluisuuksilta. Olihan se kiva nähdä!
Ensimmäinen öljymiljardööri Paul Getty käytti miljardin hulppeaan rakennuskompleksiin vuoren laelle - upeaa arkkitehtuuria ja ihan mielettömän kaunista puutarhaa. Kaktuksista oli tehty yksi kokonaisuus: ”anopinpalleja" aseteltuina isompien kaktusten lomaan. Irvine Penin valokuvanäyttely entisajan työntekijöistä ja myös yhdestä ”hullusta”. Tämän päivän työntekijöistä ei saisi moisia tutkielmia, koska kaikki istuisivat vain tietokoneidensa ääressä.
Santa Monican rannalla katselimme vielä Tyynen meren aaltoja ja loputtomiin jatkuvaa hietikkoa. Se siitä, tänne oli vaikea tulla, mutta helppo lähteä turvatarkastusten puolesta.
San Diegon eläintarha
San Diego on yhdeksänneksi suurin kaupunki USA:ssa. Hotelli oli löydetty Hotwiren kautta (kahdelta 63 dollaria yö kahdella leveällä sängyllä) ja oli luksusta paitsi suihkusta valui kylmää vettä kahtena aamuna, koska turisteja oli erittäin vähän isossa rakennuksessa.
Eläinpuisto on kuuluisa ja olihan siellä kaikkea valtavalla alueella. Panda jäi mieleen, nelivuotias, joka oli siellä syntynytkin. pandat eivät ole luonnonoloissa mustavalkoisia, vaan niissä on myös punaisen vivahdetta. Flamingot hurmasivat minut värinsä vuoksi. Kaunis oranssi kaula, vaaleapunaista ja valkoista. Mikä ihme on sitonut minut ikuisesti oranssiin? Jo lapsena minulla oli ihana oranssivihreä villapusero, jota rakastin. Eikä lumo ole minnekään kadonnut. Eläintarha lähitienoo oi pullollaan museoita, vanhoja rakennuksia, ihanaa puutarhaa.
Valasristeilyllä näimme pari harmaavalasta, mutta aika kaukaa. Delfiinit kyllä hiukan aikaa seurasivat laivaa. Lisäksi vielä la Jollan upea ranta-alue, jossa oli uskomattoman kauniita puutarhoja.
Santa Crutz: löysimme viehättävän majatalon. Paikka oli nuorten lainelautailijoiden paratiisi, joka puolella nuorisoa kitaroineen ja rinkkoineen. Juholla oli synttäri, siksi juoksin aamutuimaan katuja etsimässä kakkua. Sain painella yli kaksi kilsaa ennen kuin tärppäsi. En löytänyt kakkua, vaan muutaman mustikka- ja omenapiirakan. Aamupala olikin niin runsas, että piirakat säästyivät. Pikkuinen ”erityinen” on nyt sitten jo 30 v. Merileijonat huutelivat aamutervehdyksiään satamalaiturin vieressä. Ihan mahtavia ääntelijöitä lötköttelemässä laiturin puilla. Myös pelikaaneja lenteli ympärillä.
Koska olimme päässeet vain hiukan highway ykköstä alaspäin lähtöpisteestä, otimme ajaaksemme pitkän matkan rantaa myöten Santa Barbaraan – eläkeläisten paratiisiin. Huikeita maisemia, jyrkkää rantakalliota, vuoria ja Big Surin luonnonpuisto. Ja sitten osuimme rantaan, joka oli pullollaan merinorsuja. Ne ottivat ilta-aurinkoa, römistelivät kumealla äänellään ja kellistyivät taas hietikolle, koska raskas ruho ei liikkunut montakaan metriä kerrallaan. Mielettömän kaunis ranta, hiekkaa, palmuja, tänne voisi tulla uudestaan.
keskiviikko 6. tammikuuta 2010
Punapuiden lumossa
San Francisco on viehättävä kaupunki kumpuineen ja rehevine kasvillisuuksineen. Joukkoliikenteessä on runsaasti vaihtoehtoja: on johdinbussia, metroa, perinteistä kaapeliautoa, tavallista bussia, joilla on helppo sujahtaa paikasta toiseen. Kukkuloilla on kauniita asumuksia, jotka oli koristeltu jouluisesti. Vain keskustassa oli korkeampia rakennuksia.
Voimakkaimman vaikutuksen teki kuitenkin Muirin punapuumetsä, suojeltu alue kaupungin pohjoispuolella. Puuvanhukset ovat aika erityisiä: ne eivät siedä elää lähellä merta, niillä ei saa olla liian kuuma tai kylmä ja ne elävät yhteisössä. Ne siis kasvavat vierekkäin ja toisistaan. Edes siemenestä ne eivät kasva, ellei maassa ole "punapuujäämiä".
Punapuut tuntuvat ikiaikaisilta: ne ulottavat latvansa yli sataan metriin, niiden runko on valtava ja latvustossa saattaa olla kaikenlaista elämää, joka on syntynyt sille oksanhankaan muodostuneesta maaperästä vuosisatojen aikana. Alkuperäisiä punapuumetsikköjä on kuitenkin vain vähän jäljellä. Se tuntuu surulliselta.
Voimakkaimman vaikutuksen teki kuitenkin Muirin punapuumetsä, suojeltu alue kaupungin pohjoispuolella. Puuvanhukset ovat aika erityisiä: ne eivät siedä elää lähellä merta, niillä ei saa olla liian kuuma tai kylmä ja ne elävät yhteisössä. Ne siis kasvavat vierekkäin ja toisistaan. Edes siemenestä ne eivät kasva, ellei maassa ole "punapuujäämiä".
Punapuut tuntuvat ikiaikaisilta: ne ulottavat latvansa yli sataan metriin, niiden runko on valtava ja latvustossa saattaa olla kaikenlaista elämää, joka on syntynyt sille oksanhankaan muodostuneesta maaperästä vuosisatojen aikana. Alkuperäisiä punapuumetsikköjä on kuitenkin vain vähän jäljellä. Se tuntuu surulliselta.
Optimismia matkalaukkuun
Terveisiä lomamatkalta! Yhdysvallat olisi ihan mukava paikka vierailla, jos tänne ei olisi niin vaikea tulla. Ylimääräinen turvatarkastus Münchenissä kaiveli skannerilla suurin piirtein kaikki nesterakkulatkin esille jalkapohjista. Siksi jono kasvoi ihan mahdottomaksi. Toki meikäläisen väriset pääsivät vähemmällä, mutta silti. Kuitenkin taas San Franciscon kentällä jouduimme uuteen syyniin, vaikka kuinka vannoin, ettei meiltä löydy elintarvikkeita. Käsimatkatavaran avaus paljasti pari mustunutta banaania, jotka olin tökännyt sinne ajatellen pahinta nälkää ja unohtanut ne sen jälkeen täydellisesti. Että se siitä edellisestä tarkastuksesta…
Aloitimme uuden vuoden laivaristeilyllä jostain huitsinnevadasta, jonne edes taksi ei löytänyt. Satamaseutu oli pimeää ja kuskimme yritti lukea sitkeästi osoitekylttejä. Lopulta muuan jalankulkija löytyi epämääräiseltä varastoalueelta ja totesi, että olimme ihan väärässä kaupunginosassa. Kun se oikea löytyi, kuljettaja oli jo kippaamassa meitä jonkun pimeän kadun päähän. Emme kuitenkaan suostuneet poistumaan autosta. Ajattelimme jo joutuneemme jonkun huijauksen uhriksi, kun olimme ostaneet kalliit risteilyliput etukäteen ja muitakin autoja etsi samaa osoitetta. Löytyihän se laivakin lopulta.
Kaupunki näytti mereltä upealta valaistuksessaan, varsinkin ilotulitus oli elämäni komein. Jopa iloiset naamat ja rauhanmerkit toivottivat taivaalta uutta vuotta.
Jos oli haasteellista päästä laivalle, niin vielä kamalampaa oli sieltä poispääsy. Taksia soiteltiin jo reilusti ennen maihin tuloa, mutta yhtään ei saatu kiinni. Muuan taksi kuitenkin odotti rannalla ja syöksyin käyttämään kaikkia puhujanlahjojani. Hän ei kuitenkaan suostunut ottamaan kyytiin, koska muuan tappeleva seurue oli hänet jo varannut ja rojahti sisään. Hän lupasi tulla takaisin, mutta ei koskaan tullut. Muutama muukin taksi siinä pyörähti hakemassa ihmisiä ja kertoi soittavansa meillekin auton, mutta ei niitä näkynyt. Itsekin onnistuimme pariin kertaan saamaan tilauksen läpi, mutta toinen ei tullut ja toisen ryöstivät toiselta laivalta saapuneet risteilijät nenämme edestä.
Siis parinkymmenen kilometrin päässä hotellista aamuyöllä. Miltei epätoivo jo iski mieleen koleassa säässä eikä auttanut kuin lähteä kävellä lampsimaan. Onneksi yksinäinen taksi kaartoi jostain tielle ja saimme huidottua sen itsellemme. Uskomattoman helpottavaa…
Jos on tämä Amerikanmaa Suomeakin pahempi kieltola, jopa tavaratalon vessan seinässä lukee, että lainvalvoja tarkkailee käyttäytymistänne ja hotelliin kirjoittauduttaessa jouduimme allekirjoittamaan lappuset, ettemme melua uutena vuotena, niin jotakin täältä olisi kotimaahan tuotavaa. Toiveikkuutta, onnistumisen uskoa, sitä, että ihmiset puhuvat kadulla ventovieraille ja sanovat ystävällisen sanan.
Me tarvitsemme myönteisiä näköaloja ja uskoa tulevaisuuteen. Siihen, että vaikeudet ovat tilapäisiä ja voitettavissa ja että voimme selvitä niistä yhteishengellä. Barack Obaman sanoin: on turha odottaa jotain toista ihmistä tai muuta aikaa. Me olemme muutos, jota olemme etsineet.
Aloitimme uuden vuoden laivaristeilyllä jostain huitsinnevadasta, jonne edes taksi ei löytänyt. Satamaseutu oli pimeää ja kuskimme yritti lukea sitkeästi osoitekylttejä. Lopulta muuan jalankulkija löytyi epämääräiseltä varastoalueelta ja totesi, että olimme ihan väärässä kaupunginosassa. Kun se oikea löytyi, kuljettaja oli jo kippaamassa meitä jonkun pimeän kadun päähän. Emme kuitenkaan suostuneet poistumaan autosta. Ajattelimme jo joutuneemme jonkun huijauksen uhriksi, kun olimme ostaneet kalliit risteilyliput etukäteen ja muitakin autoja etsi samaa osoitetta. Löytyihän se laivakin lopulta.
Kaupunki näytti mereltä upealta valaistuksessaan, varsinkin ilotulitus oli elämäni komein. Jopa iloiset naamat ja rauhanmerkit toivottivat taivaalta uutta vuotta.
Jos oli haasteellista päästä laivalle, niin vielä kamalampaa oli sieltä poispääsy. Taksia soiteltiin jo reilusti ennen maihin tuloa, mutta yhtään ei saatu kiinni. Muuan taksi kuitenkin odotti rannalla ja syöksyin käyttämään kaikkia puhujanlahjojani. Hän ei kuitenkaan suostunut ottamaan kyytiin, koska muuan tappeleva seurue oli hänet jo varannut ja rojahti sisään. Hän lupasi tulla takaisin, mutta ei koskaan tullut. Muutama muukin taksi siinä pyörähti hakemassa ihmisiä ja kertoi soittavansa meillekin auton, mutta ei niitä näkynyt. Itsekin onnistuimme pariin kertaan saamaan tilauksen läpi, mutta toinen ei tullut ja toisen ryöstivät toiselta laivalta saapuneet risteilijät nenämme edestä.
Siis parinkymmenen kilometrin päässä hotellista aamuyöllä. Miltei epätoivo jo iski mieleen koleassa säässä eikä auttanut kuin lähteä kävellä lampsimaan. Onneksi yksinäinen taksi kaartoi jostain tielle ja saimme huidottua sen itsellemme. Uskomattoman helpottavaa…
Jos on tämä Amerikanmaa Suomeakin pahempi kieltola, jopa tavaratalon vessan seinässä lukee, että lainvalvoja tarkkailee käyttäytymistänne ja hotelliin kirjoittauduttaessa jouduimme allekirjoittamaan lappuset, ettemme melua uutena vuotena, niin jotakin täältä olisi kotimaahan tuotavaa. Toiveikkuutta, onnistumisen uskoa, sitä, että ihmiset puhuvat kadulla ventovieraille ja sanovat ystävällisen sanan.
Me tarvitsemme myönteisiä näköaloja ja uskoa tulevaisuuteen. Siihen, että vaikeudet ovat tilapäisiä ja voitettavissa ja että voimme selvitä niistä yhteishengellä. Barack Obaman sanoin: on turha odottaa jotain toista ihmistä tai muuta aikaa. Me olemme muutos, jota olemme etsineet.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
