Olin pitämässä viime viikonloppuna esitystä Kunnossa kaiken ikää – risteilyllä. Sain miehenikin houkuteltua mukaan. Ja se olikin ihan kiva, koska muuten viikonloppuja ei millään viitsisi käyttää työntekoon. Laivan käytävällä Aira Samulin ja Jussin entinen esimies Pirkko Lahti tulivat vastaan. Siinä sitten vaihdettiin muutama sana.
Aira skannasi Jussia päästä varpaisiin ja sanoi:
- Sinulla on hyvännäköinen mies. Pidä tuosta miehestä kiinni.
- Olen pitänyt jo 36 vuotta…
Kyllähän Aira on uskomaton ilmestys ja loistava esimerkki: huolehtimalla kunnostaan voi säilyä todella hyvännäköisenä yli kahdeksankymppiseksi.
Maija-Riitta Ollila oli aloittanut uuden elämän kesällä. Meditaatioharjoituksille piti varata joka aamu puoli tuntia. Ja kun äiti istuu ulkona sateella ja paisteella toteuttamassa rentoutustaan, koko perheen elämä muuttuu. Niinpä pienetkin muutokset voivat aiheuttaa järistyksen. Hän puhui myös simplisismistä, elämän yksinkertaistamisesta. Asiat ovat käyneet liian monimutkaisiksi ja kaukaisiksi. Nähtävästi meditaatio rauhoittaisi ja laittaisi palasia paikoilleen.
Tulee mieleen tässä ja nyt -ajattelu, keskittyminen tähän hetkeen. Mindfullness on englanninkielinen termi, jota kaikki uudet psykologian kirjat ovat pullollaan. Ei eletä menneisyyden painolastia muistellen tai tulevaisuuden sinisissä ajatuksissa pakomatkoja tehden. Se rauhoittaa. Kursseilla opetellaan keskittymään ruokaillessakin itse ruokaan pureskelemaan palat perusteellisesti ja tunnustelemalla, miltä se maistuu.
Patrick Borgin, ravitsemusasiantuntijan, viesti oli siinä, että millään vippaskonsteilla ei laihdu. Näläntunteensa niillä kyllä saa katoamaan, mutta kun kuurin päättää, menetetyt kilot tulevat yleensä moninkertaisena takaisin.
- On vain yksinkertaisesti syötävä monipuolisemmin ja vähemmän. Ja hyvällä omallatunnolla saa kyllä sortuakin, koska kiellot vain lisäävät syömisen houkutusta.
Työrauhan julistus –puheenvuorossani keskeisin viestini oli, että jokainen voi vaikuttaa työpaikallaan. Keinot ovat ihmisiksi olemisen taitoja: kuunteleminen, puhuminen, toisista välittäminen ja aktiivinen puheeksiottaminen.
Tohtori Kiminkinen terästäytyi kysymään, mitäs tehdä silloin, kun esimiehenä on luonnehäiriöinen narsisti? Semmoisiin hän oli usein törmännyt.
- Kyllä siitäkin voidaan selvitä. Tämä aika vaatii meiltä narsismia, mutta varsinaisesti luonnehäiriöisiä on kuitenkin erittäin vähän. Jos luonnehäiriöistä esimiestä ei voida siirtää toisiin tehtäviin, niin ainakin voidaan antaa hänen alaisilleen taitoja keskinäiseen yhteiseloon, jolloin he yhdessä ovat vahvoja eikä esimies voi enää käyttäytyä entisellä tavalla.
Tohtori vaikutti selkeäsanaiselta tyypiltä. (Meillä oli ollut laivalla edellisiltana kutsuvierasillallinen, jossa muuan mies nousi illan päätteeksi kiittämään kovalla äänellä runon voimin isäntiä. Kurkistin taakseni runonlausujaa ja kysyin, kuka hän mahtoi olla. Tohtori Kiminkinen, minulle vastattiin. Katson niin minimaalisesti telkkaria, etten häntä tunnistanut.)
Tommy Hellsten aloitti kertomalla omasta lapsuudestaan: juoposta isästään ja ettei koskaan saanut olla lapsi. Se aiheutti suoriutumisen ja jatkuvan miellyttämisen tarvetta, sisälle syntyi häpeän möykky. Ihminen tulee hänen mielestään kokonaiseksi vasta kohdattuaan oman häpeänsä. Hänessä itsessään on nyt paljon iloa, hän sanoi. Elämään on vain heittäydyttävä, sitä ei voi hallita.
Tommyn eleetön esittäminen sai erään naisen avautumaan.
- Puhuit suoraan minulle…
Jussi sanoi Tommylle, että mitähän Ben Fuhrman olisi menneisyyden häpeän kohtaamisesta sanonut. Hyvä kysymys. Joskus tuntuu siltä, että vaikka kuinka penkoisi menneisyyttään, se ei silti helpota elämistä.
Ja Tukholmassa satoi saavista. Se siitä kivasta kaupunkikävelystä, josta olimme haaveilleet.
sunnuntai 30. elokuuta 2009
keskiviikko 26. elokuuta 2009
Hellettä paossa - nyt Inarissa
Jos on tämä kesä ollut ihana ja lämmin Suomessa, niin meillä on ollut huonoa tuuria paikoituksessamme helteen suhteen. Kesäkuun lopun ja heinäkuun alun helteen ohitimme kylmässä Sisiliassa ja elokuun toisen viikon lämpimän Inarissa. Olimme varanneet sieltä viikoksi mökin sisarusporukalla. Ajoimme Suomen halki Vaalaan perjantain helteessä ja sieltä vielä Inariin lauantaina helteessä. Tultuamme mökille lämpömittari näytti +29. Ukonjärven maisema suorastaan houkutteli kuljeksimaan ja nauttimaan kesästä.
Seuraavana aamuna lämpömittari oli laskenut reilut kymmenen astetta. Saimme pilvisen sään vieraaksemme ja lopulta sateen, josta ei näyttänyt loppua tulevan. Mökissä ei ollut sähköä, toki aurinkopaneeli, mutta kaksi pikku tuikkua eivät järin valaistusta antaneet katosta. Sisällä oli pimeää, mutta niin oli ulkonakin.
Katselimme kuitenkin lähiseutua havaitaksemme valtavat mustikkamäärät lähimetsässä. Ne olivat onneksi niin isoja, että pilviselläkin säällä ne erottuivat sammalen joukosta. Niinpä poimimme mustikoita aina, kun sade hellitti hetkeksi. Sitä paitsi yksi valopilkku: EI YHTÄÄN SÄÄSKEÄ missään.
Paljon mainostetut Inarin kalat antoivat odottaa itseään. Ukonjärvi oli kalasta tyhjä, tosin yksi siika nousi risalla verkolla. Ja kyllä sitä ainakin yritettiin, tuntitolkulla. Minä tosin jätin sen sisareni ja miesten huoleksi.
Yhtenä päivänä ajattelimme uhmata ilmaa ja lähteä Saariselälle tekemään pieni vaellus. Vaikka sitten sateessakin, olihan meillä sadevaatteet mukana. Kaunispäällä ei nähnyt kunnolla edes hotellia parkkipaikalta sumun ja sateen takia, aivan kuin edelliselläkin kerralla kymmenisen vuotta sitten. Silloin oli tosin marraskuu.
Kun tulimme Saariselälle, taivas lopettikin yllättäen valumisensa. Mutta parin kilometrin jälkeen se alkoi taas. Kuuden kilometrin reissun jälkeen vesi valui repusta ja sadevaatteiden alta. Sormet olivat aivan valkoiset ja autossa piti panna kolmenkymmenen asteen pohotus päälle, että olisi saanut jotenkin verenkierron toimimaan. Paleli.
Sauna lämpeni aamuin illoin. Se oli kivaa. Positiivista oli myös olla porukassa. Ehkäpä kuitenkin annamme Lapin taas olla muutaman vuoden rauhassa.
Seuraavana aamuna lämpömittari oli laskenut reilut kymmenen astetta. Saimme pilvisen sään vieraaksemme ja lopulta sateen, josta ei näyttänyt loppua tulevan. Mökissä ei ollut sähköä, toki aurinkopaneeli, mutta kaksi pikku tuikkua eivät järin valaistusta antaneet katosta. Sisällä oli pimeää, mutta niin oli ulkonakin.
Katselimme kuitenkin lähiseutua havaitaksemme valtavat mustikkamäärät lähimetsässä. Ne olivat onneksi niin isoja, että pilviselläkin säällä ne erottuivat sammalen joukosta. Niinpä poimimme mustikoita aina, kun sade hellitti hetkeksi. Sitä paitsi yksi valopilkku: EI YHTÄÄN SÄÄSKEÄ missään.
Paljon mainostetut Inarin kalat antoivat odottaa itseään. Ukonjärvi oli kalasta tyhjä, tosin yksi siika nousi risalla verkolla. Ja kyllä sitä ainakin yritettiin, tuntitolkulla. Minä tosin jätin sen sisareni ja miesten huoleksi.
Yhtenä päivänä ajattelimme uhmata ilmaa ja lähteä Saariselälle tekemään pieni vaellus. Vaikka sitten sateessakin, olihan meillä sadevaatteet mukana. Kaunispäällä ei nähnyt kunnolla edes hotellia parkkipaikalta sumun ja sateen takia, aivan kuin edelliselläkin kerralla kymmenisen vuotta sitten. Silloin oli tosin marraskuu.
Kun tulimme Saariselälle, taivas lopettikin yllättäen valumisensa. Mutta parin kilometrin jälkeen se alkoi taas. Kuuden kilometrin reissun jälkeen vesi valui repusta ja sadevaatteiden alta. Sormet olivat aivan valkoiset ja autossa piti panna kolmenkymmenen asteen pohotus päälle, että olisi saanut jotenkin verenkierron toimimaan. Paleli.
Sauna lämpeni aamuin illoin. Se oli kivaa. Positiivista oli myös olla porukassa. Ehkäpä kuitenkin annamme Lapin taas olla muutaman vuoden rauhassa.
tiistai 18. elokuuta 2009
Hautuumaalta
Olipas todella ihana käydä katsomassa kotikylän raittia viime viikolla matkalla pohjoiseen. Yövyimme Oulujärven aavalla rannalla. Aurinko helotti, järvi oli tyyni. Hiekkaa piisasi joka suuntaan.
Kävimme lähellä sijaitsevalla hautausmaalla. Siellä touhusi kastelukannujen kanssa pari miestä, joita tervehdimme. Laitettuamme kukat äidin ja isän haudalle katselin tarkemmin toista miestä. Hänen piirteensä olivat jotakuinkin tutut, joskin hiukan ryppyjä ja lihakerrosta oli ilmaantunut niiden päälle. Jatkoimme jutustelua. Puhuimme Veneheitosta, kotikylästäni. Miehen sukunimikin putkahti esille jostakin.
- Oletkos Kettusia?
- No oon, mutta mistä sinä Veneheiton asiat nuin hyvin tunnet?
- Minä oon Ruumannin Marja-Liisa.
- No voe hyvänen aeka sentään, niinpä taijatkin olla. Hei Matti, täällä on Ruumannin Marja-Liisa! hän huuteli toiselle.
Meillä oli kotona kuppila, jossa kylän miehet kävivät istuskelemassa. Hänkin pelasi innokkaasti pajatsoa, se hänestä oli jäänyt erityisesti mieleen kuin myös pysty asento. Ja sitä puhetta piisasi, Veneheiton asiat päivittyivät.
Tunsin selkämme takana tuijotuksen. Käännyin katsomaan: kaupanhoitajahan se siellä seisoi. Nainen, joka oli opastanut minut työelämän saloihin ollessani apulaisena kylän sekatavarakaupassa. Hän neuvoi huljuttelemaan valkoisiksi menneet makkarapötköt puhtaaksi vedellä ja olemaan myymättä illodiiniä joillekin tietyille miehille ryyppyaineeksi. Opastipa hän olemaan piittaamatta yhdestä kortonkeja ostavasta isännästä, joka lymyili aina hyllyjen takana, kunnes kaikki muut olivat poistuneet kaupasta. Sen jälkeen hän kysyi kovalla äänellä kortonkeja, ja minua aina hirveästi jännitti moinen ostelu. (Varmaan se jännitti häntäkin, koska posket olivat niin punaiset, sen muistan!)
Kaupanhoitaja oli polkaissut toista kymmenen kilometrin matkan pyörällään hoitamaan sukulaistensa hautoja. Hän ilahtui suunnattomasti nähtyään minut ja kertoi Taivaan Isän korjanneen hänet taas polkukuntoon täksi kesäksi. Hän oli useampaankin otteeseen kärsinyt masennuksesta ja oli juuri ennen juhannusta päässyt sairaalasta.
Kiltti nainen, joka oli minun muistikuvissani ollut aina iloinen. Hän huolehti kaupan tavaratilaukset, ränsistyneen kaupan lämmitykset viikonloppuisinkin, oli rukoushuoneella vahtimestarina miehensä kanssa ja lämmitti senkin.Hän otti vastaan paketoidun kakkaläjän kaupan portailta, kun eräs emäntä oli närkästynyt, että tämän miehelle oli myyty keskikaljaa. Kaiken kukkuraksi hän muutti miehensä kanssa kotiinsa huolehtimaan äidistään, vaikka sisaruskatras oli isohko. Kai siinä jo heikompikin uupuisi moisesta uhrautuvuudesta ja kilttiydestä!
Oli ihana nähdä häntä ja saada jutella. Kaikesta sydämestä toivon, että hän toipuu. Ainakin hän kertoi, että oli pikku hiljaa opetellut kuuntelemaan myös omia tarpeitaan, että hänkin on ihminen. Erityisesti kävelylenkit olivat olleet tervehdyttäviä.
Kävimme lähellä sijaitsevalla hautausmaalla. Siellä touhusi kastelukannujen kanssa pari miestä, joita tervehdimme. Laitettuamme kukat äidin ja isän haudalle katselin tarkemmin toista miestä. Hänen piirteensä olivat jotakuinkin tutut, joskin hiukan ryppyjä ja lihakerrosta oli ilmaantunut niiden päälle. Jatkoimme jutustelua. Puhuimme Veneheitosta, kotikylästäni. Miehen sukunimikin putkahti esille jostakin.
- Oletkos Kettusia?
- No oon, mutta mistä sinä Veneheiton asiat nuin hyvin tunnet?
- Minä oon Ruumannin Marja-Liisa.
- No voe hyvänen aeka sentään, niinpä taijatkin olla. Hei Matti, täällä on Ruumannin Marja-Liisa! hän huuteli toiselle.
Meillä oli kotona kuppila, jossa kylän miehet kävivät istuskelemassa. Hänkin pelasi innokkaasti pajatsoa, se hänestä oli jäänyt erityisesti mieleen kuin myös pysty asento. Ja sitä puhetta piisasi, Veneheiton asiat päivittyivät.
Tunsin selkämme takana tuijotuksen. Käännyin katsomaan: kaupanhoitajahan se siellä seisoi. Nainen, joka oli opastanut minut työelämän saloihin ollessani apulaisena kylän sekatavarakaupassa. Hän neuvoi huljuttelemaan valkoisiksi menneet makkarapötköt puhtaaksi vedellä ja olemaan myymättä illodiiniä joillekin tietyille miehille ryyppyaineeksi. Opastipa hän olemaan piittaamatta yhdestä kortonkeja ostavasta isännästä, joka lymyili aina hyllyjen takana, kunnes kaikki muut olivat poistuneet kaupasta. Sen jälkeen hän kysyi kovalla äänellä kortonkeja, ja minua aina hirveästi jännitti moinen ostelu. (Varmaan se jännitti häntäkin, koska posket olivat niin punaiset, sen muistan!)
Kaupanhoitaja oli polkaissut toista kymmenen kilometrin matkan pyörällään hoitamaan sukulaistensa hautoja. Hän ilahtui suunnattomasti nähtyään minut ja kertoi Taivaan Isän korjanneen hänet taas polkukuntoon täksi kesäksi. Hän oli useampaankin otteeseen kärsinyt masennuksesta ja oli juuri ennen juhannusta päässyt sairaalasta.
Kiltti nainen, joka oli minun muistikuvissani ollut aina iloinen. Hän huolehti kaupan tavaratilaukset, ränsistyneen kaupan lämmitykset viikonloppuisinkin, oli rukoushuoneella vahtimestarina miehensä kanssa ja lämmitti senkin.Hän otti vastaan paketoidun kakkaläjän kaupan portailta, kun eräs emäntä oli närkästynyt, että tämän miehelle oli myyty keskikaljaa. Kaiken kukkuraksi hän muutti miehensä kanssa kotiinsa huolehtimaan äidistään, vaikka sisaruskatras oli isohko. Kai siinä jo heikompikin uupuisi moisesta uhrautuvuudesta ja kilttiydestä!
Oli ihana nähdä häntä ja saada jutella. Kaikesta sydämestä toivon, että hän toipuu. Ainakin hän kertoi, että oli pikku hiljaa opetellut kuuntelemaan myös omia tarpeitaan, että hänkin on ihminen. Erityisesti kävelylenkit olivat olleet tervehdyttäviä.
perjantai 14. elokuuta 2009
Pikapalautus
Läksimme sitten lomamatkalle Lappiin. Siinä Kärsämäen kohdalla sain viestin, että kommunikaattorini on noudettavissa huollosta. Siis mitä? Senhän piti olla matkalla Tsekkiin!
Siispä valtuutin Mikon huoltoon katsomaan, mikä siellä odotti: UUSI kommunikaattori. Siihen oli unohtunut vain siirtää vanhan kalenteritiedot sun muut. Nähtävästi marmatukseni siis oli tepsinyt. Surku vaan, että puhelin jäi tuhannen kilometrin päähän.
Ukonjärvellä pelasivat kaikkien muiden seuralaisten puhelinyhteydet paitsi minun, joka onneton käytin Soneraa. Sain olla siis ihan rauhassa... Eikä toimivastakaan puhelimesta olisi ollut näin ollen hyötyä.
Siispä valtuutin Mikon huoltoon katsomaan, mikä siellä odotti: UUSI kommunikaattori. Siihen oli unohtunut vain siirtää vanhan kalenteritiedot sun muut. Nähtävästi marmatukseni siis oli tepsinyt. Surku vaan, että puhelin jäi tuhannen kilometrin päähän.
Ukonjärvellä pelasivat kaikkien muiden seuralaisten puhelinyhteydet paitsi minun, joka onneton käytin Soneraa. Sain olla siis ihan rauhassa... Eikä toimivastakaan puhelimesta olisi ollut näin ollen hyötyä.
torstai 6. elokuuta 2009
Huolenpitoa
Tänä aamunakin päätin ottaa päivän adrenaliiniruiskeen selvittelemällä taas puhelimeni kohtaloa. Samat soittokierrokset. Kolmannen soiton jälkeen laite löytyikin matkalta Tsekkiin ja ainakin kaksi viikkoa menisi ennen kuin saisin sen takaisin.
Paljastui, etteivät varapuhelimet kuuluneet palveluun ja minulle muistutettiin, että olin itse takuuehtojen mukaan vastuussa, jos puhelimeni sisältö katoaisi. Varmuuskopion he kyllä olivat minulle eri maksusta saaneet otettua, mutta se oli jo hävitetty tietoturvasyistä viime viikkoisen kerran jälkeen. Olin tietysti siitä kiitollinen, koska jokuhan olisi saattanut pölliä kalenterini ja mennä puhumaan puolestani työhyvinvoinnista. (Toisaalta, parempihan se kuitenkin olisi, jos edes joku menisi.)
Olin tietysti pyytänyt varmistamaan toisellakin kerralla, että varmuuskopio on olemassa. Pimentyneestä laitteesta kun on äärimmäisen vaikea mitään kopiota ottaa.
Nyt sitten olen menossa Lappiin viikoksi. Todelliselle lomalle. Yliopistomme ihana puhelinpalvelu sai minulle järkättyä "mokkulan" tietokoneeseeni (muutamassa tunnissa), jolla voisin hoitaa yhteyksiä. Mutta en muistanut, ettenhän saa sitä asennettua, koska siihen tietoturvasyistä tarvitaan meillä tietokonekeskuksen tunnukset.
Paljastui, etteivät varapuhelimet kuuluneet palveluun ja minulle muistutettiin, että olin itse takuuehtojen mukaan vastuussa, jos puhelimeni sisältö katoaisi. Varmuuskopion he kyllä olivat minulle eri maksusta saaneet otettua, mutta se oli jo hävitetty tietoturvasyistä viime viikkoisen kerran jälkeen. Olin tietysti siitä kiitollinen, koska jokuhan olisi saattanut pölliä kalenterini ja mennä puhumaan puolestani työhyvinvoinnista. (Toisaalta, parempihan se kuitenkin olisi, jos edes joku menisi.)
Olin tietysti pyytänyt varmistamaan toisellakin kerralla, että varmuuskopio on olemassa. Pimentyneestä laitteesta kun on äärimmäisen vaikea mitään kopiota ottaa.
Nyt sitten olen menossa Lappiin viikoksi. Todelliselle lomalle. Yliopistomme ihana puhelinpalvelu sai minulle järkättyä "mokkulan" tietokoneeseeni (muutamassa tunnissa), jolla voisin hoitaa yhteyksiä. Mutta en muistanut, ettenhän saa sitä asennettua, koska siihen tietoturvasyistä tarvitaan meillä tietokonekeskuksen tunnukset.
keskiviikko 5. elokuuta 2009
Enpä siis ihmettele, miksi kirjekyyhkyjä tarvittaisiin
Työt ovat lähteneet tahmeasti liikkeelle. Kommunikaattorini pimeni vielä lomalla ollessa, mutta sain sen huollosta takaisin, ennen kuin läksimme itärajalle. Ilo oli liian aikainen: siitä olivat kadonneet kentät eli rikki mikä rikki.
Vein sen uudestaan tiistaina huoltoon ja se luvattiin takaisin täksi aamuksi. Huollosta oli kuitenkin eilen illalla tullut viesti, että se onkin lähetetty keskuskorjaamolle. Siis ihan noin vain.
MISSÄ SEMMOINEN ON JA MILLOIN SAAN SEN TAKAISIN? Siinähän on minun kalenterini enkä edes tiedä, mitä tänään tapahtuu. Ei muuta kuin soittamaan huoltoon, joka sijaitsee yliopiston vieressä.
- En minä voi tietää, kaukanko kestää, sanoi poika ja antoi minulle numeron, josta sitä voisi tiedustella.
Nokian care (?) vastattiin saamastani numerosta. Keskustelin kahdenkin ihmisen kanssa. He ihmettelivät, miksi heidän numeronsa oli annettu minulle. Eihän puhelinta heillä ollut.
- En minä syytä tiedä, mutta haluan sen takaisin tai paha perii.
Lopulta sain taas uuden numeron, johon se heidän mielestään olisi voitu lähettää. Sieltä huollosta taas sanottiin, ettei heillä ole puhelintani eikä sen pitäisi heillä ollakaan, vaan Tsekissä. Miksi heidän numeronsa oli minulle annettu, sieltä hämmästeltiin ja neuvottiin taas palamaan alkuun.
Ja yliopistonkadun huollosta ihmeteltiin, miksei keskuskorjaamossa tiedetty mitään. Kyllä se Tsekkiin menee, arveli poika. Ja kysyttyäni aikataulua, hän arveli sen kestävän viikon, kaksi tai kolmekin. Ja jos minä siitä kalenterini haluaisin itselleni, se pitäisi ensiksi pyytää Tsekistä takaisin ja taas uudestaan lähettää se sinne... JA SIINÄ ON TAKUU VOIMASSA.
Otin käyttööni vanhan puhelimeni enkä yrittänyt enää iltapäivällä nostaa verenpainettani, koska muistin ihan ilman kalenteriani, että minun piti mennä käymään yskäni vuoksi lääkärillä.
Joku tietysti sanoisi, että siirry paperikalenteriin. Olen kuitenkin kymmenen vuotta toiminut vain sähköisellä kalenterilla ja aina tähän saakka selvinnyt oikeisiin paikkoihin miltei oikeana aikana, tai myöhästyminen ei ole ainakaan kalenterista johtunut.
Tässähän taas huomiselle puuhaa, varsinkin, kun uusissa tiloissamme ei vielä toimi lainkaan nettiyhteys. Enpä siis ihmettele, miksi kirjekyyhkyjä yritettiin salakuljettaa Suomeen. Minäkin haluaisin yhden.
Vein sen uudestaan tiistaina huoltoon ja se luvattiin takaisin täksi aamuksi. Huollosta oli kuitenkin eilen illalla tullut viesti, että se onkin lähetetty keskuskorjaamolle. Siis ihan noin vain.
MISSÄ SEMMOINEN ON JA MILLOIN SAAN SEN TAKAISIN? Siinähän on minun kalenterini enkä edes tiedä, mitä tänään tapahtuu. Ei muuta kuin soittamaan huoltoon, joka sijaitsee yliopiston vieressä.
- En minä voi tietää, kaukanko kestää, sanoi poika ja antoi minulle numeron, josta sitä voisi tiedustella.
Nokian care (?) vastattiin saamastani numerosta. Keskustelin kahdenkin ihmisen kanssa. He ihmettelivät, miksi heidän numeronsa oli annettu minulle. Eihän puhelinta heillä ollut.
- En minä syytä tiedä, mutta haluan sen takaisin tai paha perii.
Lopulta sain taas uuden numeron, johon se heidän mielestään olisi voitu lähettää. Sieltä huollosta taas sanottiin, ettei heillä ole puhelintani eikä sen pitäisi heillä ollakaan, vaan Tsekissä. Miksi heidän numeronsa oli minulle annettu, sieltä hämmästeltiin ja neuvottiin taas palamaan alkuun.
Ja yliopistonkadun huollosta ihmeteltiin, miksei keskuskorjaamossa tiedetty mitään. Kyllä se Tsekkiin menee, arveli poika. Ja kysyttyäni aikataulua, hän arveli sen kestävän viikon, kaksi tai kolmekin. Ja jos minä siitä kalenterini haluaisin itselleni, se pitäisi ensiksi pyytää Tsekistä takaisin ja taas uudestaan lähettää se sinne... JA SIINÄ ON TAKUU VOIMASSA.
Otin käyttööni vanhan puhelimeni enkä yrittänyt enää iltapäivällä nostaa verenpainettani, koska muistin ihan ilman kalenteriani, että minun piti mennä käymään yskäni vuoksi lääkärillä.
Joku tietysti sanoisi, että siirry paperikalenteriin. Olen kuitenkin kymmenen vuotta toiminut vain sähköisellä kalenterilla ja aina tähän saakka selvinnyt oikeisiin paikkoihin miltei oikeana aikana, tai myöhästyminen ei ole ainakaan kalenterista johtunut.
Tässähän taas huomiselle puuhaa, varsinkin, kun uusissa tiloissamme ei vielä toimi lainkaan nettiyhteys. Enpä siis ihmettele, miksi kirjekyyhkyjä yritettiin salakuljettaa Suomeen. Minäkin haluaisin yhden.
Eka kertaa hevosen selässä
Viikonloppuna vierailimme nuorimman poikamme tyttöystävän äidin ja avopuolison luona itärajan tuntumassa Laikossa. Heillä on siellä ihana maatila, viisi hevosta, kolme kissaa ja kolme koiraa. Siispä tilaisuus tuli minullekin ratsastaa eka kertaa elämässäni Marjutin opastuksella. Aurinko paistoi, niityt kukkivat. Alma-hevonen oli iso, mutta säyseä. Kyllä hiukan pelotti- ihmetytti myös, miten paljon täytyy tietää, jotta pystyy ohjaamaan. Opin kääntymään, ehkä se eka kerraksi riitti.
sunnuntai 2. elokuuta 2009
Ja sitten sairaaksi
Mieheni oli kipeä koko Sisilian matkan ajan. Keuhkoihin sattui ja horkka vaivasi. Kuitenkin hän jaksoi kiivetä Etnallekin, vaikka myönsikin, ettei enää pysty metriäkään ylemmäksi. Liekö ollut sikaflunssaa?
Minäkin sain taudin kotiin tultua. Sitä yskää oli vaikea kestää, tuntui kuin keuhkot olisivat tulleet pihalle. Niinpä menin apteekkiin kysymään vahvinta yskänlääkettä. Tarjoilivat minulle jotakin Resilania, mutta sanoin, etteikö löytyisi yhtään vahvempaa. Tiskin alta sainkin Mustan parran yskäntippoja, tosin 100 milliä. Sen sitten kippasin pikku hiljaa ja jo helpotti.
Mutta vieläkin keuhkot huutavat ilmaa. Lomalta ei viitsinyt lähteä lääkäriin, mutta kaipa nyt täytyy pistäytyä keuhkoja valittamassa.
Poikammekin sai meiltä flunssan. Kertoi, ettei ole moisessa taudissa ollut pitkään aikaan. Jalat eivät kantaneet, keuhkot olivat kipeät, kuumettakin tuli. Mutta nyt on jo parempi olo.
Minäkin sain taudin kotiin tultua. Sitä yskää oli vaikea kestää, tuntui kuin keuhkot olisivat tulleet pihalle. Niinpä menin apteekkiin kysymään vahvinta yskänlääkettä. Tarjoilivat minulle jotakin Resilania, mutta sanoin, etteikö löytyisi yhtään vahvempaa. Tiskin alta sainkin Mustan parran yskäntippoja, tosin 100 milliä. Sen sitten kippasin pikku hiljaa ja jo helpotti.
Mutta vieläkin keuhkot huutavat ilmaa. Lomalta ei viitsinyt lähteä lääkäriin, mutta kaipa nyt täytyy pistäytyä keuhkoja valittamassa.
Poikammekin sai meiltä flunssan. Kertoi, ettei ole moisessa taudissa ollut pitkään aikaan. Jalat eivät kantaneet, keuhkot olivat kipeät, kuumettakin tuli. Mutta nyt on jo parempi olo.
Hellettä paossa
Juuri sinä päivänä, kun täällä alkoi helle juhannuksen jälkeen, läksimme Sisiliaan. Ja juuri sinä päivänä alkoi kylmyys, kun palasimme. Olimme varanneet auton Catanian lentokentälle, josta suuntasimme kohti Nebradan luonnonpuistoaluetta.
Netistä varaamamme yksinäisellä huipulla 1235 metrin korkeudessa sijaitsevan majoituspaikan pihalla oli hyytävän kylmää, alle 10 astetta, ja sisälläkin hampaat kalisivat. Olimme toki ihmetelleet, miksei esitteessä mainittu huoneen ilmastoinnista, mutta rouva oli vastannut tiedusteluumme, että sitä ei täällä tarvita, vaan pikemminkin lisäpeittoja. Muita turisteja ei ollut vuorilla eikä laaksoissa. Ystävällinen pariskunta näytti huoneemme, josta avautui laakson takaa huikaiseva Etnan lumihuippu. Olimme poikamme ja hänen avopuolisonsa kanssa ainoat vieraat.
Illalla isäntä laittoi meille yksinkertaista, mutta herkullista ruokaa. Keskustelussa paljastui, että isäntä oli eläkkeelle jäänyt opettaja, jonka sukujuuret oli jäljitetty ainakin 1200 -luvulle. Hän oli aloittanut juuri historian opinnot yliopistossa. Tietokone oli auki ruokailuhuoneessa ja siihen kertyi koko ajan uutta kirjoitusta. Se paljastui artikkeliksi uskonnollisista kokemuksista. Hän oli loistava kokki: eteemme loihdittiin milloin paikallisista sienistä ja isoista valkoisista liotetuista pavuista tehtyä pastakastiketta, milloin täytettyä mustekalaa tai valkosipulille tuoksuvaa parsakaalimuhennosta.
Rouva puolestaan huolehti jälkiruuista, hänellä tosin sattui pieniä hajamielisyyspuuskia: toisinaan inkivääriä tupsahti liikaa vanukkaaseen tai kakku jäi uuniin palamaan. Hän pesi pyykkimme vaellustemme jälkeen eikä antanut meidän edes ripustaa niitä kuivumaan. Pariskunta oli pitänyt maatilamatkailuhotellia neljä vuotta.
Valitsimme vaelluskohteita parista mukana olevasta opaskirjasta. Ensiksi kuljimme 1700 metrin korkeudessa viileissä pyökki- ja orjanlaakerimetsiköissä. Karjankellojen ihmeellinen kilinä ja kolina rytmitti matkantekoamme: näimme lampaita, hevosia, vuohia, mustia sikoja ja lehmiä, jotka mollottivat meitä vetisin silmin. Myös pari järveä osui reitille.
Seuraava vaellus oli mieleenpainuvin. Läksimme pienen kylän hautausmaalta laaksoon, josta kapusimme taas pikku hiljaa vuorelle. Reittiä ei ollut mitenkään merkitty. Italiankielinen opaskirjakin oli suurpiirteinen, toisin kuin englanninkielinen, joka oli kertonut minuutintarkasti etenemisestä. Niinpä eksyimme, koska emme tajunneet kirjassa mainituksi rautaportiksi lukossa olevaa porttia. Palasimme kuitenkin sille ja löysimme aidasta läpimenokohdan. Sitten tuli tenkkapoo: ”laskeudu ilman pakollista tietä tammimetsän läpi laaksoon noin tunnin verran pitäen tietynniminen vuori oikealla puolella koko ajan”. Siellä olisi muulipolku, joka johtaisi takaisin kylään.
Mennäkö vai palatako viiden tunnin matka takaisin, kun iltakin alkoi jo olla käsillä? Paluu tuntui mahdottomalta, ja olihan meillä kompassi mukana. Siinä sitten laskeuduttiin toinenkin tunti. Silmiemme eteen avautui huikaiseva näkymä kumpuilevia laaksonrinteitä, lehmihakoja ja ohdakeniittyjä. Muulipolkua ei tullut vastaan, mutta helpotukseksemme löysimme karjapaimenen istumassa kiveltä. Poikamme tiedusteli häneltä italiaksi vuorten nimiä, jotta osaisimme takaisin.
- En minä ole koskaan tullut ajatelleeksi niiden nimiä, hän sanoi iloisesti.
Ja meille kun on aina tärkeätä tietää millimetrin tarkkuudella, missä olemme! (Tässä vaiheessa meinasi jo epätoivo iskeä.) Lopulta löysimme toisen karjaansa katsomaan tulleen miehen, joka osasi neuvoa meille oikean muulipolun kymmenien joukosta. Horjuimme kylään - kahdeksan tunnin jälkeen. Kylmä olut maistui taivaalliselta!
Etnallekin piti kiivetä. Näkymä oli pysäyttävä vuoden 2002 purkauksen jäljiltä: hiihtohissin pylväät töröttivät vinksallaan jähmettyneessä laavavirrassa. Myös pystyyn kuolleita valkoisia puunrunkoja retkotti siellä täällä. Oli lämmintä ja huumaava tuoksu lehahti rinteen maanpeitekukkasista, jotka olivat jo ehtineet värittää mustuutta. Kiipeäminen oli raskasta, koska piti mennä suoraan ylöspäin. Pikku hiljaa ilma viileni, kylmeni, tunkeutui luihin. 2500 metristä löysimme yhden keltaista rikkiä tunkevan pienehkön kraaterin emmekä jaksaneet enää jatkaa matkaa. Onneksemme, sillä laskeutuessamme pilviverho alkoi nousta alhaalta päin päällemme. Ilma pimeni ja alkoi ukkostaa. Jo autossa ollessamme saimme päällemme valtavan vesisuihkun ja isoja rakeita.
Oli siellä kyllä lämmintäkin: yhden kerran, kun kuljimme itärannikolla turistipaikkojen läheisyydessä. Mutta harvoin virtaavat kyyneleet niin vuolaina kuin hyvästellessämme isäntäpariskuntaa. Harvoin unohtuvat työt niin täydellisesti kuin vuorikarjan kilikelloja kuunnellessa.
Netistä varaamamme yksinäisellä huipulla 1235 metrin korkeudessa sijaitsevan majoituspaikan pihalla oli hyytävän kylmää, alle 10 astetta, ja sisälläkin hampaat kalisivat. Olimme toki ihmetelleet, miksei esitteessä mainittu huoneen ilmastoinnista, mutta rouva oli vastannut tiedusteluumme, että sitä ei täällä tarvita, vaan pikemminkin lisäpeittoja. Muita turisteja ei ollut vuorilla eikä laaksoissa. Ystävällinen pariskunta näytti huoneemme, josta avautui laakson takaa huikaiseva Etnan lumihuippu. Olimme poikamme ja hänen avopuolisonsa kanssa ainoat vieraat.
Illalla isäntä laittoi meille yksinkertaista, mutta herkullista ruokaa. Keskustelussa paljastui, että isäntä oli eläkkeelle jäänyt opettaja, jonka sukujuuret oli jäljitetty ainakin 1200 -luvulle. Hän oli aloittanut juuri historian opinnot yliopistossa. Tietokone oli auki ruokailuhuoneessa ja siihen kertyi koko ajan uutta kirjoitusta. Se paljastui artikkeliksi uskonnollisista kokemuksista. Hän oli loistava kokki: eteemme loihdittiin milloin paikallisista sienistä ja isoista valkoisista liotetuista pavuista tehtyä pastakastiketta, milloin täytettyä mustekalaa tai valkosipulille tuoksuvaa parsakaalimuhennosta.
Rouva puolestaan huolehti jälkiruuista, hänellä tosin sattui pieniä hajamielisyyspuuskia: toisinaan inkivääriä tupsahti liikaa vanukkaaseen tai kakku jäi uuniin palamaan. Hän pesi pyykkimme vaellustemme jälkeen eikä antanut meidän edes ripustaa niitä kuivumaan. Pariskunta oli pitänyt maatilamatkailuhotellia neljä vuotta.
Valitsimme vaelluskohteita parista mukana olevasta opaskirjasta. Ensiksi kuljimme 1700 metrin korkeudessa viileissä pyökki- ja orjanlaakerimetsiköissä. Karjankellojen ihmeellinen kilinä ja kolina rytmitti matkantekoamme: näimme lampaita, hevosia, vuohia, mustia sikoja ja lehmiä, jotka mollottivat meitä vetisin silmin. Myös pari järveä osui reitille.
Seuraava vaellus oli mieleenpainuvin. Läksimme pienen kylän hautausmaalta laaksoon, josta kapusimme taas pikku hiljaa vuorelle. Reittiä ei ollut mitenkään merkitty. Italiankielinen opaskirjakin oli suurpiirteinen, toisin kuin englanninkielinen, joka oli kertonut minuutintarkasti etenemisestä. Niinpä eksyimme, koska emme tajunneet kirjassa mainituksi rautaportiksi lukossa olevaa porttia. Palasimme kuitenkin sille ja löysimme aidasta läpimenokohdan. Sitten tuli tenkkapoo: ”laskeudu ilman pakollista tietä tammimetsän läpi laaksoon noin tunnin verran pitäen tietynniminen vuori oikealla puolella koko ajan”. Siellä olisi muulipolku, joka johtaisi takaisin kylään.
Mennäkö vai palatako viiden tunnin matka takaisin, kun iltakin alkoi jo olla käsillä? Paluu tuntui mahdottomalta, ja olihan meillä kompassi mukana. Siinä sitten laskeuduttiin toinenkin tunti. Silmiemme eteen avautui huikaiseva näkymä kumpuilevia laaksonrinteitä, lehmihakoja ja ohdakeniittyjä. Muulipolkua ei tullut vastaan, mutta helpotukseksemme löysimme karjapaimenen istumassa kiveltä. Poikamme tiedusteli häneltä italiaksi vuorten nimiä, jotta osaisimme takaisin.
- En minä ole koskaan tullut ajatelleeksi niiden nimiä, hän sanoi iloisesti.
Ja meille kun on aina tärkeätä tietää millimetrin tarkkuudella, missä olemme! (Tässä vaiheessa meinasi jo epätoivo iskeä.) Lopulta löysimme toisen karjaansa katsomaan tulleen miehen, joka osasi neuvoa meille oikean muulipolun kymmenien joukosta. Horjuimme kylään - kahdeksan tunnin jälkeen. Kylmä olut maistui taivaalliselta!
Etnallekin piti kiivetä. Näkymä oli pysäyttävä vuoden 2002 purkauksen jäljiltä: hiihtohissin pylväät töröttivät vinksallaan jähmettyneessä laavavirrassa. Myös pystyyn kuolleita valkoisia puunrunkoja retkotti siellä täällä. Oli lämmintä ja huumaava tuoksu lehahti rinteen maanpeitekukkasista, jotka olivat jo ehtineet värittää mustuutta. Kiipeäminen oli raskasta, koska piti mennä suoraan ylöspäin. Pikku hiljaa ilma viileni, kylmeni, tunkeutui luihin. 2500 metristä löysimme yhden keltaista rikkiä tunkevan pienehkön kraaterin emmekä jaksaneet enää jatkaa matkaa. Onneksemme, sillä laskeutuessamme pilviverho alkoi nousta alhaalta päin päällemme. Ilma pimeni ja alkoi ukkostaa. Jo autossa ollessamme saimme päällemme valtavan vesisuihkun ja isoja rakeita.
Oli siellä kyllä lämmintäkin: yhden kerran, kun kuljimme itärannikolla turistipaikkojen läheisyydessä. Mutta harvoin virtaavat kyyneleet niin vuolaina kuin hyvästellessämme isäntäpariskuntaa. Harvoin unohtuvat työt niin täydellisesti kuin vuorikarjan kilikelloja kuunnellessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
