Tutkijatyttö istui ja itki työpaikkansa ulkopuolella. Kääntäisinkö pääni ja ohittaisin tilanteen? Menin kuitenkin hänen luokseen ja kysyin, voinko jotenkin auttaa?
Hän sanoi, ettei uskalla avata työpaikkansa ovea. Hänellä oli ollut erimielisyyksiä esimiehensä kanssa. Kehotin häntä menemään työterveyshuoltoon. Omalta osaltani pohdin, mitä minä voisin tehdä. Voisinko jotenkin puuttua tilanteeseen, koska enhän oikeasti tiennyt, mitä oli tapahtunut. Naurahdin itselleni: enkö minä voi sivullisenakin puuttua, olenhan työhyvinvoinnin professori.
Ja niin menin hänen esimiehensä luo ja kerroin kummallisesta löydöstäni työpaikan oven ulkopuolelta. Se ei suinkaan ollut helppoa, vaikka minun pitäisi olla asiantuntija. Enpä siis yhtään ihmettele, jos on yksinkertaisempaa kulkea vain ohi.
Viime aikoina on puhuttu julkisuudessa siitä, että meillä täytyisi olla varhaisen puuttumisen malli, jolla voisimme ottaa puheeksi tämänkaltaiset seikat. Minusta olisi mukavampi puhua varhaisesta välittämisestä. Se tarkoittaisi sitä, että emme kulkisi zombeina työpaikallamme, vaan ottaisimme huomioon muut ihmiset ja opettelisimme tuntemaan heidät paremmin.
Masennus aivan kuin työuupumuskin hiipivät hiljaa. Ne saattavat jäädä havaitsematta itseltäkin alkuvaiheessa. Työkaveri voi jopa helpommin havaita, jos toinen muuttuu ärtyneeksi ja synkkämieliseksi. Tai ennen puheesta pursuava muuttuu syrjään vetäytyväksi. Silloin voisi sanoa, olen huolissani sinusta tai voisinko jotenkin auttaa? Voihan se olla turhaakin, mutta parempi sekin kuin silmien sulkeminen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti