Niin ovat monet muutkin tarvinneet

Kävin aamulla työhön mennessä ostamassa pullaa mieheltä, joka rakastaa korvapuusteja eikä millään halua niistä luopua. Myymälä avautuu klo 7 ja olin siellä vartin yli.

Toivotin hyvät huomenet ja kysyin:
- Tarvitsisin korvapuusteja.
- Niin ovat monet muutkin tänä aamuna tarvinneet, hän sanoi närkästyneenä. -Ei ole.

Totta, ei näkynyt. Hän oli joutunut luopumaan niistä jo aamutuimaan. Hän suostui kuitenkin myymään minulle marjapiirakoita ja olivat nekin herkullisia.

Ihanaa työntekijät ihanaa

Yhteisöllisyys on voima, joka kantaa huippusuoritukseen, enempään kuin yksinään kukaan voisi päästä. Näinhän Suomen jääkiekkojoukkueelle kävi, kukaan ei välttämättä ollut yksilönä huippuhyvä. Sankareiden juhlinnasta syntyi joukkoinnostus, varsinainen flow-tila, jos oli uskominen mediaa.

Miten tästä huippusuorituksesta syntyneestä huumasta voisi ottaa oppia työpaikoille? kysyi minulta Yleisradion toimittaja toissapäivänä.

Palautumistutkimuksesta tiedämme, että omia akkuja ei voi kesälomalla ladata koko vuodeksi. Sama mekanismi toimii tässä: jos juhlii vain saadessaan maailmanmestaruuden -kaksi kertaa vuosisadassa-, iloitseminen menee helposti överiksi ja krapula on melkoinen. Sen sijaan pitäisi huolehtia arjen huumasta sopivina annoksina, jopa päivittäin.

Aloittaisimmeko kehumisella? Ihanaa, Virtanen, ihanaa! Kuulin juuri eräällä työpaikalla, ettemme voi kuitenkaan kehua julkisesti ketään, varsinkaan yksittäistä työntekijää. Se a) voi herättää kateutta toisissa, b) se voidaan kokea mielistelyksi tai c) kiittäjästä saatetaan ajatella, että hänellä on ketunhäntä kainalossa eli hänen odotetaan pyytävän jotakin kehujalta?

Eikö nyt olisi hyvä hetki murtaa tämä kiittämättömyyden kulttuuri!

Työnilo - pääasia

Lopulta se syntyi, käsikirjoitus. Kustannustoimittaja oli sitä mieltä, että kyllä yksinkertainen nimi on kaunis: Työnilo. Minusta se oli jotenkin vaillinainen ja kalpea. En pannut kuitenkaan alkuvuodesta hanttiinkaan, koska parempaakaan en keksinyt.

Kunnes tulen junalla Helsinkiin ja olen laskeutumassa pääteasemalle. Edessäni odottaa valtaisa punainen kiharapehku niinikään ulospääsyä.

Pääasia, jysähtää päässäni. Työnilo, pääasia. Olen ihan nahoistani pulpahtaa. Siinä se on eikä mikään hillitse kirmaamasta minua pehkun omistajan puheille.

- Hei, sinulla on ihana tukka, sain siitä juuri hienon idean, nimen kirjalleni.

Rouva kääntyy puoleeni ja katsoo hitaasti...

- Niin, tuota ihan oikeasti, sain siitä älynväläyksen. Olen jo pitkään miettinyt kirjalleni nimeä, kiitos, että osuit kohdalleni. Johan hän hiukan hymyileekin, vaikkei ehkä ymmärrä puhkuani.

Pääasia, siis onhan se päästä kiinni ja tärkeä kaikille, mutta kun siihen vielä liittyvät sellaiset pääoman lajit kuin sosiaalinen ja psykologinen pääoma, jotka näyttävät viimeisimmän tutkimuksen mukaan lisäävän hyvinvointia ja jopa työpaikan tuloksellisuuttakin. Se on siinä.

Se alkoi nyt

Siis irti teknisestä avuttomuudesta! Kävelin Akateemiseen ja kysyin fysiikan kirjoja. Niitä oli hirvittävä kasa, mutta myyjä kertoi suosituimmasta lukion sarjasta, jonka osan numero 1 ostin. Johdatus Asiaan. Siellä näytti olevan tosi kiinnostavia teemoja muissa osissa kuten sähkö, liikkeen lait, lämpö, aallot, pyöriminen ja gravitaatio. Mikä matka minulla onkaan edessä!

Taas kerran koulutettiin

Olen palaamassa Kuopion ja Joensuun opetuskeikoilta. Matka oli ihana sikälikin, että löysin vanhan opiskelukaverin Itä-Suomen yliopiston rehtorista. Hän oli aloittanut tiedotusopin opinnot samanaikaisesti vuonna 1971 Tampereella, mutta sittemmin vaihtanut aluetieteeseen. Niinpä hassua kyllä, heillä on kaksi rehtoria ja kumpainenkin on jollakin tavalla tuttuni, koska toinen heistä taas kirjoitti Vaalasta yhtäaikaa ylioppilaaksi ja oli jo keskikoulussakin samalla luokalla. Häntä tosin en tavannut, koska työ oli vienyt eilen Helsinkiin.

Mutta jälleen koulutetaan luonnetta. Juna seisoo Jyväskylässä eikä hievahdakaan. On kuulemma tapahtunut alle jääminen. Melkein hermot jo reistailevat, kun klo 21 piti olla Tampereella, mutta nyt päästään vasta Jyväskylästä.

Selitykset ovat eriä, mutta kahtena peräkkäisenä päivänä junat ovat reilusti myöhässä. Ehkäpä minun täytyisi hommata vielä yksi ammatti, jossa ei tarvitsisi matkustella? Mutta hei, minähän olen jo keskimääräisessä suomalaisessa eläkeiässä. Entäs se vaihtoehto?

Kärsivällisyyskoulutuksen jakso numero X

Olen lähdössä Kuopioon pitämään yliopistoväelle työnilon ylistystä. Omani on hiukan koetuksella, koska VR on ajatellut minun olevan taas kärsivällisyyskoulutuksen tarpeessa. Juna on tunnin myöhässä.

Junahavaintoja: Viehättävä vastapäinen keltanainen kaivaa laukustaan helmet ja sanoo takanaan istuvalle miespuoliselle työkaverilleen, että otin nämä mukaan, kun ei koskaan ennätä korjata kotona. Mutta hän vaikuttaa teknisesti avuttomaksi oppineelta, koska hän pyytääkin miestä korjaamaan ne, on ottanut jopa pinsetit mukaan sitä varten. Tässä on jo toinen oppitunti ellei kolmaskin: työyhteisötaidot ovat kohdallaan, koska mies on todella auttavaisen oloinen ja käyttää korjaamiseen aikaa vain minuutin. Rouva kiittää vuolaasti miestä, joka puhkeaa leveähymyyn.

Oman teknisen avuttomuuteni vähentämiseksi olen päättänyt ostaa fysiikan perusoppikirjan, ehkä se auttaisi minua alkuun.

Rouva puhuu työpuhelua. Hän pyytää jotakin työnohjauksen asiantuntijaa, todennäköisesti miestä, pitämään luentoa erityisopettajaopiskelijoille. Hän aloittaa puhelun kehumalla langanpäässä (stop miten se nyt uudenaikaisesti sanottaisiin), näkymättömienaaltojen päässä olevaa, kuinka hänen opetustaan on kehuttu ja kuinka tärkeätä olisi, että hän tulisi kertomaan osaamisestaan opiskelijoille. Näihin kohdistuvat isot vaatimukset: aina täytyy jaksaa ja olla positiivinen ja kannustaa, erityisopettaja on se, jolla pitäisi olla vastaukset olemassa niin monenlaisiin asioihin, joihin ei ole vastausta. Ja ettei hän usko tekniseen opetukseen, vaan sen pitää olla jotakin muuta kuten työnohjausta.

Oppi numero 4: kehu toista, niin voit saada myönteisen vastauksen! Jos minä olisin nyt kirjannut, mitä minä puhuin, tässä olisi ne keskeiset asiat, joilla erityisopettajat jaksaisivat. (En kerro, että minä kyllä kirjasin ne ylös.) Rouva lopettelee ja sanoo vielä lopuksi, luotan sinuun kuin kallioon. Hän saa myönteisen vastauksen ja kehuu vielä toista positiiviseksi.

Sitten rouva alkaa kehua, kuinka hyvin paperinen matkalippukotelo on nykyään teipattu ja vielä ehtii sanoa konduktööriä suloiseksi... Ehkäpä realistinen optimismi riittäisi?

Nyt rouva alkaa kuitenkin avautua, siis kuulinko oikein, hänenkin hermojaan on koeteltu. Tekninen järjestelmäkö vie voimia? Ei, häntä ottaa niin aivoon se, ettei kerrota, vaikka ”meidänhän sitä pitäisi osata tehdä”. ”Toki vakityöpaikka on tässä iässä, aikuisen naisen, tarpeellinen, mutta kävin jo työhallinnon sivuilla, en jaksa. Työn mielekkyys on tärkeätä. Saisi itse päättää, ettei kaikki jäisi P:lle (johtajako?). Tykkään itsekin metaforista, mutta se erityisopettajan työ on raakaa. Ei siitä metaforilla selviä.

Huokaisen helpotuksesta, sieltähän se realismi sitten tupsahti esille.