sunnuntai 28. helmikuuta 2010
Rasterimetsässä
Seitsemisen metsä oli rasteroitu lumella. Lumi tuli kuitenkin alas hiihtäessä, tömähteli joka puolelle ja jopas jo koivunkin latvus oli paluumatkalla rojahtanut ladulle. Onneksi ei sattunut kohdalle. Monessa kohdassa oli ylitettävä esteitä.
Siltikin uskomattoman ihana 37 kilometriä. Luisti ja ei luistanut. Kun pahimmat jääkököt estivät etenemisen, takaamme tullut keuruulaisisä tyttärensä kanssa kysyi, voisiko hän voidella suksemme. Eihän nyt millään... Mutta hänellä oli aikaa ja niin hiihtomme jatkui miellyttävämmissä merkeissä.
Päät yöksi latinkiin
Aloin tässä pohtia, että ennen vanhaan aivot piti jättää naulaan, kun tuli työhön.
Nyt ne olisi hyvä jättää työhön, koska muuten kaikki roina kulkee koko ajan mukana ja häiritsee vapaa-ajanviettoa.
Niinpä aloin mielessäni kehitellä hyllykköä, johon päät laitettaisiin latinkiin yön yli työpaikalle. Siellä olisi jos jonkinlaista päätä rivissä.
Mikä vilvoittava vapaus, kun saisimme hulvastella päättöminä pitkin maita ja mantuja ja nauttia elämästä!
Ja aamulla olisi taas virtaa innovoimiseen.
Nyt ne olisi hyvä jättää työhön, koska muuten kaikki roina kulkee koko ajan mukana ja häiritsee vapaa-ajanviettoa.
Niinpä aloin mielessäni kehitellä hyllykköä, johon päät laitettaisiin latinkiin yön yli työpaikalle. Siellä olisi jos jonkinlaista päätä rivissä.
Mikä vilvoittava vapaus, kun saisimme hulvastella päättöminä pitkin maita ja mantuja ja nauttia elämästä!
Ja aamulla olisi taas virtaa innovoimiseen.
keskiviikko 24. helmikuuta 2010
Että silleen...
Olisin niin mielelläni mennyt Ouluun junalla, mutta viimeaikaiset viivästykset panivat taas Wingon käyttäjäksi. Kone lähti Pirkkalan kentältä etuajassa, kunnes lentäjä yhtäkkiä kuulutti, että on palattava takaisin. Jonkun luukun valo vilkkuu ikään kuin se olisi jäänyt auki. (Kertoessani tätä miehelle, hän sanoi, "pitää panna ovet kiinni!") Niinpä palasimme maahan,hän tarkasti koneen ja jatkoimme matkaa.
Hän surkutteli ystävällisesti minua, koska arveli minun joutuneen olemaan kentällä jo pitkään. Enää nimittäin ei tule aamupäivällä koneita, hän kertoi. Istuinkin kuin tatti miltei neljä tuntia tietsikkani kanssa lentokentän ravintolassa. Niinpä sanoin hänelle:
- Olet oikeassa. Olen lojunut siellä jo ihan riittävästi. Olisin tullut junalla, mutta se ei olisi ollut viisasta...
- No ei, eilenkin vein myöhässä olevasta junasta yhden naisen Vaalaan. Mutta oli se mukava matka, aika suorastaan suhahti. Tämä oli niin mielenkiintoinen nainen, oli Steiner-koulun opettaja ja puhui eurytmiasta sun muusta. Olisin toivonut, että olisi mennyt Kuusamoon asti.
- Minäkin olen Vaalasta kotoisin.
- No varmaan tunnet hänet, äitinsä täytti 89 vuotta ja hän oli Helsingistä tulossa synttäreille. Minnahan sen nimi oli. Hänen veljensä tuli vastaan.
Tämän jälkeen hän tenttasi minun matkani tarkoitusta ja kestoa. Kertoi itse olevansa Kemijärveltä, mutta perhe oli muuttanut Ouluun 95. Lopulta tulimme OYS:iin ja hän kysyi, milloinka luentoni loppuu. Kerroin, jolloin hän lupasi tulla hakemaan minut takaisin kentälle:
- Voimme jatkaa tätä ihanaa rupattelua...
Olen siis viime aikoina törmännyt varsin tyytyväisen oloisiin taksikuskeihin, niin kuin tähänkin naiseen.Siellähän kuljettaja minua odotti, keskussairaalan edessä. Täynnään tarinaa.
- Olen tehnyt useampaa työtä. Ensiksi syötin ja juotin ihmisiä ravintolassa, nyt kuskaan heitä sieltä kotiin. Kerrankin yksi nainen -aikamoisessa laitamyötäisessä - pyrki yömyöhään kyytiin. Ei mikään Kassi-Alma, oikein viksun näköinen. Kun sanoin hänelle tervetulotoivotuksen, hän ärähti: ”että silleen”. Kysyin, mihin hän halusi ajaa. ”Mitä se sulle kuuluu.” Tuumin vaan, että olisi helpompi viedä perille.
- Kerrankin muuan hautaustoimiston omistajanainen houkutteli minua työhön itselleen, ehkä seuraavaksi ajankin kuolleita. Nainen oli tosi hyvä suustaan. Tämä kertoi kerran joutuneensa liikenneonnettomuuspaikalle, ”mikä mälli”, nainen päivitteli. ”Monta ruumista. Menin heti tarjoamaan käyntikorttejani.”
- Hautaustoimistonaiselle oli ollut juoppo veli, joka kuolikin viinaan. Siinä sitten veljensä kanssa kuskasi tätä toiselle paikkakunnalle ruumishuoneelle, mutta he pysähtyivät välillä johonkin kahville. Isä odotteli jo ruumishuoneella ja soitti ihmetellen, mihin he olivat joutuneet.
- Olemme Mikon ja Karin kanssa kahvilla.
- No et kai sinä ruumista juota, isä oli kauhistellut.
Että silleen.
Hän surkutteli ystävällisesti minua, koska arveli minun joutuneen olemaan kentällä jo pitkään. Enää nimittäin ei tule aamupäivällä koneita, hän kertoi. Istuinkin kuin tatti miltei neljä tuntia tietsikkani kanssa lentokentän ravintolassa. Niinpä sanoin hänelle:
- Olet oikeassa. Olen lojunut siellä jo ihan riittävästi. Olisin tullut junalla, mutta se ei olisi ollut viisasta...
- No ei, eilenkin vein myöhässä olevasta junasta yhden naisen Vaalaan. Mutta oli se mukava matka, aika suorastaan suhahti. Tämä oli niin mielenkiintoinen nainen, oli Steiner-koulun opettaja ja puhui eurytmiasta sun muusta. Olisin toivonut, että olisi mennyt Kuusamoon asti.
- Minäkin olen Vaalasta kotoisin.
- No varmaan tunnet hänet, äitinsä täytti 89 vuotta ja hän oli Helsingistä tulossa synttäreille. Minnahan sen nimi oli. Hänen veljensä tuli vastaan.
Tämän jälkeen hän tenttasi minun matkani tarkoitusta ja kestoa. Kertoi itse olevansa Kemijärveltä, mutta perhe oli muuttanut Ouluun 95. Lopulta tulimme OYS:iin ja hän kysyi, milloinka luentoni loppuu. Kerroin, jolloin hän lupasi tulla hakemaan minut takaisin kentälle:
- Voimme jatkaa tätä ihanaa rupattelua...
Olen siis viime aikoina törmännyt varsin tyytyväisen oloisiin taksikuskeihin, niin kuin tähänkin naiseen.Siellähän kuljettaja minua odotti, keskussairaalan edessä. Täynnään tarinaa.
- Olen tehnyt useampaa työtä. Ensiksi syötin ja juotin ihmisiä ravintolassa, nyt kuskaan heitä sieltä kotiin. Kerrankin yksi nainen -aikamoisessa laitamyötäisessä - pyrki yömyöhään kyytiin. Ei mikään Kassi-Alma, oikein viksun näköinen. Kun sanoin hänelle tervetulotoivotuksen, hän ärähti: ”että silleen”. Kysyin, mihin hän halusi ajaa. ”Mitä se sulle kuuluu.” Tuumin vaan, että olisi helpompi viedä perille.
- Kerrankin muuan hautaustoimiston omistajanainen houkutteli minua työhön itselleen, ehkä seuraavaksi ajankin kuolleita. Nainen oli tosi hyvä suustaan. Tämä kertoi kerran joutuneensa liikenneonnettomuuspaikalle, ”mikä mälli”, nainen päivitteli. ”Monta ruumista. Menin heti tarjoamaan käyntikorttejani.”
- Hautaustoimistonaiselle oli ollut juoppo veli, joka kuolikin viinaan. Siinä sitten veljensä kanssa kuskasi tätä toiselle paikkakunnalle ruumishuoneelle, mutta he pysähtyivät välillä johonkin kahville. Isä odotteli jo ruumishuoneella ja soitti ihmetellen, mihin he olivat joutuneet.
- Olemme Mikon ja Karin kanssa kahvilla.
- No et kai sinä ruumista juota, isä oli kauhistellut.
Että silleen.
sunnuntai 21. helmikuuta 2010
Havukka-ahon ajattelijasta
Eilen näin Havukka-ahon ajattelijan. Upea kainuulainen luonto ääniefekteineen ja hersyvine teksteinään toi mieleen lapsuuden. Ainoa ongelma oli murre: sen kuulosti kauhialta. Olisi pitänyt olla joko tai. Kun yritetään puhua murretta, mutta se on sijoitettu kirjakielen sisälle, se kuulostaa pahalta. Annettakoon se kuitenkin anteeksi.
Mieleen palasivat Veneheiton suuret ajattelijat, jotka Aunen baarissa kaljalasinsa ääressä filosofoivat maailman menosta aikana, jolloin ei vielä tunnettu kiirettä. Mutta se odotti jo eteisessä: töllöttimestä näkyivät Helsingin herrat, jotka joivat shampanjaa. Kuninkaalliset, jotka sipsuttivat hienoissa kamppeissa. Alettiin vertailla, alettiin haluta, että meillekin tuo "parempi" elämä.
Ja lapset lähtivät kylästä sen perään. Vanhukset jäivät yksin. Katosi toivo, kun pellot pantiin pakettiin, elämäkin hupeni. Ei auttanut, vaikka kuinka huuteli: Aune, vielä yksi...
Mieleen palasivat Veneheiton suuret ajattelijat, jotka Aunen baarissa kaljalasinsa ääressä filosofoivat maailman menosta aikana, jolloin ei vielä tunnettu kiirettä. Mutta se odotti jo eteisessä: töllöttimestä näkyivät Helsingin herrat, jotka joivat shampanjaa. Kuninkaalliset, jotka sipsuttivat hienoissa kamppeissa. Alettiin vertailla, alettiin haluta, että meillekin tuo "parempi" elämä.
Ja lapset lähtivät kylästä sen perään. Vanhukset jäivät yksin. Katosi toivo, kun pellot pantiin pakettiin, elämäkin hupeni. Ei auttanut, vaikka kuinka huuteli: Aune, vielä yksi...
maanantai 15. helmikuuta 2010
Satumaisia kuvia
Kuvasi Jussi Koveron pihasta
Viikonloppuna suksimme Seitsemisen maisemissa. Lauantaina Koverosta Särkilammen marjatilan kautta Soljasiin ja Lieslammin kautta takaisin. Suksi ei oikein luistanut. Aurinko kuumotti pilven takaa. Maisemat olivat mielettömät kuin jostain lapsuuden metsistä. Täällä toki puut ovat isoja Veneheittoon verrattuna. Ne olivat lumisia köyryjä latvoja myöten. Ei tämmöistä lumoa voi olla. Hiihtäjiä oli vain kourallinen, vaikka latu oli vedetty perjantaina.
Olin umpiuupunut, vaikka meillä oli hiukan mustikkakeittoakin termoksessa. Jussi hiihteli kuin nuori poika, odotteli ja olisi vaikka jatkanutkin. Pääsimme kuitenkin Koveroon takaisin, jääkököt suksenpohjissa. Ja "onneksi oli hänen vuoronsa valmistaa iltapäivän ateria, minä olin aivan poikki".
Mökillä odotti sauna, jonka kruunasi pimeydestä kirkas tähtitaivas ja avanto. Eikä se sauna ollut haalea kuten edellisiltana jäljiltäni, vaan löyly kihahti kunnolla ja jopa lämmitti.
Yöuni virkisti ja jo taas aamulla uudestaan matkaan toisin päin kiertämään latua. Nyt aurinko oli aivan kirkas, taivas sininen ja valot entistä hehkuvammat. Puun latvukset kylpivät valossa ja varjoissa. Kuuset kuurottivat latva painuneena maata kohti. Välillä olimme kummallisessa riukumetsässä, jossa lumikököt tekivät rungoista oudon näköisiä. Luonto tekee ihmiselle ihmeitä. Minun jalkanikin nousi kepeästi, väsymys oli täysin poissa.
torstai 11. helmikuuta 2010
Haltioitunut taksikuski
Olin pitänyt aamutuimaan luennon Helsingissä Metropoliassa. Istahdin taksiin mennäkseni vielä palaveriin iltapäiväksi Malminkartanoon. Taivasteltiin siinä tämän talven lumia kunnes harmaahiuksinen kuljettaja tokaisi:
- Hyppäsin oravanpyörästä hiukan ennen eläkeikää. Olin tietoliikennesuunnittelijana. Nyt ajelen kaverille aina silloin tällöin taksia. Suoritin myös eräoppaan kaksivuotisen tutkinnon.
Hetken hiljaisuuden jälkeen:
- Minusta on ihana ajaa taksia. Saan katsella erilaisia maisemia ja tarkkailla takapihoja niin kuin nytkin, tämä on kerta kaikkiaan mukavaa. Minä niin rakastan luontoa, kalastamista ja lumenluontia.
Silmäilin ulos: ikkunasta avautui ankea teollisuusalue. Mies huokaili haltioituneena eikä yhtään eksyneen oloisena. Ja jatkoi:
- Sekin tässä on niin hienoa, että saan tavata kiinnostavia ihmisiä. Tänäänkin kyytissä oli nainen, joka puhui vahvasti pohjoisen murretta, vaikka oli jo viisi vuotta ollut täällä etelässä. Minusta on hienoa, että ihmiset puhuvat omalla tavallaan. Oon Pudasjärveltä ja opiskellut Oulussa. Siellä ovat kaikki sukulaiset.
Milloin itse olin iloinnut arjen yksityiskohdista? Viiletän ympäri Suomea, milloin missäkin junissa, jotka ovat joka päivä enemmän ja vähemmän myöhässä. Tänäkin aamuna Turkuun. Ajattelin hakea ravintolovaunusta kahvikupposen. Myyjä puhui puhelimeen ja odottelin hänen lopettamistaan. En ennättänty suutani avata, kun hän poistui takahuoneeseen, mutta saapui hetken päästä takaisin.
-Onkohan tämä ravintola auki? Saako täältä kahvia?
- Kyllä tässä vielä jonkin aikaa kestää... Kahvinkeittimen pitää lämmetä.
Ja tulin niine hyvineni takaisin paikalleni. Yritin uudestaan tunnin kuluttua. Ketään ei ollut jonossa, menin tiskin taakse. Myyjä oli keskittynyt selailemaan vihkostaan ja istui pää alaspäin tiskin toisella puolella. Seisoin ja seisoin, muttei hän minua huomannut.
- Saisiko täältä kahvikupposen, kysyin iloisesti.
Hän nosti päänsä ja suostui antamaan minulle kahvikupin. KIITOS!
- Hyppäsin oravanpyörästä hiukan ennen eläkeikää. Olin tietoliikennesuunnittelijana. Nyt ajelen kaverille aina silloin tällöin taksia. Suoritin myös eräoppaan kaksivuotisen tutkinnon.
Hetken hiljaisuuden jälkeen:
- Minusta on ihana ajaa taksia. Saan katsella erilaisia maisemia ja tarkkailla takapihoja niin kuin nytkin, tämä on kerta kaikkiaan mukavaa. Minä niin rakastan luontoa, kalastamista ja lumenluontia.
Silmäilin ulos: ikkunasta avautui ankea teollisuusalue. Mies huokaili haltioituneena eikä yhtään eksyneen oloisena. Ja jatkoi:
- Sekin tässä on niin hienoa, että saan tavata kiinnostavia ihmisiä. Tänäänkin kyytissä oli nainen, joka puhui vahvasti pohjoisen murretta, vaikka oli jo viisi vuotta ollut täällä etelässä. Minusta on hienoa, että ihmiset puhuvat omalla tavallaan. Oon Pudasjärveltä ja opiskellut Oulussa. Siellä ovat kaikki sukulaiset.
Milloin itse olin iloinnut arjen yksityiskohdista? Viiletän ympäri Suomea, milloin missäkin junissa, jotka ovat joka päivä enemmän ja vähemmän myöhässä. Tänäkin aamuna Turkuun. Ajattelin hakea ravintolovaunusta kahvikupposen. Myyjä puhui puhelimeen ja odottelin hänen lopettamistaan. En ennättänty suutani avata, kun hän poistui takahuoneeseen, mutta saapui hetken päästä takaisin.
-Onkohan tämä ravintola auki? Saako täältä kahvia?
- Kyllä tässä vielä jonkin aikaa kestää... Kahvinkeittimen pitää lämmetä.
Ja tulin niine hyvineni takaisin paikalleni. Yritin uudestaan tunnin kuluttua. Ketään ei ollut jonossa, menin tiskin taakse. Myyjä oli keskittynyt selailemaan vihkostaan ja istui pää alaspäin tiskin toisella puolella. Seisoin ja seisoin, muttei hän minua huomannut.
- Saisiko täältä kahvikupposen, kysyin iloisesti.
Hän nosti päänsä ja suostui antamaan minulle kahvikupin. KIITOS!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)