Naamakirja-aktivistina

Äitini tapasi päivitellä, että millähän lie maailma mallillaan, kun hänen tytönhupakkonsa ovat isoja. Hän ei olisi ikinä uskonut, että roikumme netissä, otamme kantaa erilaisiin asioihin ja keskustelemme ystävien kanssa – virtuaalisesti netissä. Miksikö tällainen vanhempi naisihminen moista tekee? Silkasta uteliaisuudesta. Minusta on hyvä ottaa selvää ja muodostaa mielipiteensä omien kokemusten kautta.

Mitä keinomaailma sitten tarjoaa? Serkkuni vaimo, entinen maatalon emäntä pohjoisesta, lähetti runsas vuosi sitten sähköpostia ja kertoi olleensa tietokonekurssilla. Eikä siinä vielä kaikki: sen lisäksi hän kutsui minua ystäväkseen Facebookiin. Olemme vaihtaneet sukulaiskuulumisia aina silloin tällöin hänen lapsenlapsiensa söpöjen valokuvienkin kera. Koska oikea maatilan pitäminen ei enää lyönyt leiville, hän harrastaa sitä nyt virtuaalifarmilla. Eilen hänet palkittiin valkoisella nauhalla viljelystänsä eli hän lienee löytänyt riittävän määrän henkilöitä mukaan ”harrastuksensa” pariin.

Olen saanut porautua myös nuorten nykyelämään, vaikka omat lapset ovat jo maailmalla. Ottakaa kuitenkin huomioon, naapurin entiset pikkulikat, jotka kutsuitte minut ystäväkseni, että kaikki seinäkirjoituksenne näkyvät myös minulle!

Vanhat opiskelukaverit ovat löytäneet minut ja lähettäneet viestejään. Eräs ruutanalainen ystävä perusti sinne ryhmän roskakuskien työn saattamiseksi kunniaan – hienoa sekin. Kuulun myös ilmastonmuutoksen vastustamista koskevan sopimuksen aikaansaamista Meksikossa 2010 ajavaan ryhmään miltei 350 000 muun kanssa.

Ja jotta en jäisi huonommaksi minäkään, perustin itsekin viime viikolla Työrauhanjulistus -ryhmän, jolla haluan parantaa maailmaa Kangasalta käsin. On liian hidasta odotella vastauksia työuran jatkamiseen komiteoista tai työryhmistä, joita on taas perustettu kukkurakaupalla Helsinkiin helsinkiläisistä vaikuttajista. Työhyvinvoinnin laiminlyönnin kustannukset ovat erään arvion mukaan vuosittain yli 20 miljardia euroa mm. ennenaikaisina työkyvyttömyyseläkkeinä. Erityisesti nuorten masennusoireet ovat hurjasti lisääntyneet. Näköalattomuus, ilottomuus, turvaverkostojen katoaminen, vähäinen yhteisöllisyys, puhumisen taitojen puute ja vanhanaikainen johtaminen lienevät ainakin joinakin syinä.

Mitäkö Työrauhanjulistus –ryhmä voisi tehdä asian eteen? Se voi vähintäänkin usuttaa jokaista kehumaan, kannustamaan, ottamaan puheeksi ja jakamaan hyviä uutisia, siis lisäämään työniloa arjen pienillä teoilla. Yllättäen ryhmään on muutamassa päivässä liittynyt jo 300 ihmistä.

Kun menin jumiin tämän kirjoittamiseni kanssa, panin seinälle pyynnön, auttakaa minua kertomalla, mitä iloa ja harmia teillä on ollut Facebookista? Harmistuksia ei mainittu lainkaan paitsi nyt huokaileva mies, koska vaimo käyttää entistä enemmän aikaa tuttaviensa kanssa netissä. Sen sijaan tuotiin esille vaikuttamisen mahdollisuuksia valtakunnallisesti ja toisaalta ruohonjuuritason tuntojenkin kuulemista. Huono omatunto tai sisäinen muistuttajakin on saatu vaikenemaan, kun on saatu otettua yhteyttä netin kautta kauempana asuviin tuttaviin. Paljon on puhuttu myös siitä, ketä kiinnostavat ihmisten rutiiniasiat kuten maitopurkin osto kaupasta. Tavallisia ihmisiä. Samoista asioista puhutaan työpaikan kahvitauoillakin. Ja itsehän voi valita, mitä ottaa vastaan ja mitä ei.

Mutta onko uudenlaisesta yhteisöllisyydestä vaarana, että äänihuulet vain surkastuvat naamakirjakeskustelussa, kun niitä pitäisi työpaikoilla treenata aidossa kohtaamisessa?

Mielimaisemassa

Saan olla niin kaikesta kiitollinen, soi eilen illalla mielessäni, kun kiidin Vesijärven jäällä. Aurinko teki laskuaan, kuukin mollotti jo taivaalla. Jos on jäällä ollut tähän mennessä vettä, se oli nyt haihtunut. Muuan rouva kertoi hiihtäneensä siellä jo pari viikkoa.

Jotain erityisen kohottavaa on nähdä tuttuja maisemia kuten Kissakarin mökkisaari, rauhallista tasaista valkoista jäätä, kolme joutsenta läpsyttelemässä ihan vieressä, muutama pilkkijä töröttämässä pallillaan vielä viimeisiä säteitä sisään vetämässä.

Enpä siis yhtään ihmettele, että tutkimusten mukaan jo muutaman minuutin siemaisu mielimaisemaa saa rauhoittumishormonin oksitosiinin erittymään.

Kummitätini Tuulikin muistolle

Veneheiton Nikulanojan perällä Kovalassa alkoi Heikin ja Saiman yhteinen taival v. 1914. Heikki oli jo kahteenkin otteeseen ollut Amerikoissa, mutta ei voinut unohtaa Saimaa ja palasi Suomeen. Heille syntyi yhdeksän lasta, joista yksi kuoli pienenä. Navetassa oli muutama lehmänkanttura, lisätienestiä tuli puusepäntaidoista. Lapset lähtivät leivän perään maailmalle jo varhain. Koulujakaan ei ehditty liioin käymään, mitä nyt muutama vuosi Kanasen kansakoulua ja emäntä- tai talouskoulut päälle Turun seudulla, jonne isosisko Sylvi oli jo ehtinyt muuttaa.

Kovalan tyttö Tuulikki löysi Ahtinsa parin kilometrin päästä Loppulasta.He pitivät häitään yhdessä Mailan ja Heikin juniorin kanssa 1949. Ahti otettiin Heikin ja hänen poikiensa Heikin ja Erkin kirvesmiesporukkaan, joka kulki rakentamassa kouluja ja korjaamassa kirkkoja. Ahti ja Tuulikki lähtivät kuitenkin etelään työn perään telakalle. Ja sille tielle he jäivät. Ritva syntyi vielä pohjoisessa, mutta Raimo Kaarinassa.

Sen minä muistan lapsuudesta, kuinka ihanaa oli, kun Tuulikki ja Ahti tulivat etelästä kesällä käymään. He olivat kummejani, jotka aina toivat jotakin tuliaista: useasti mekkokankaan. Muistan vieläkin yhden kankaan, jossa oli korallinpunaisella pohjalla ihania ruusuja. Siitä ommeltiin röyhelömekko. Tuulikki muisteli usein, kuinka isäni oli savustanut eteiseen vatiin ahvenia, joita vieraat saattoivat napata sieltä, vaikkei me oltukaan kotona. Saimme Turusta usein myös syksyisin omenalaatikoita. Omenan tuoksu on vieläkin nenässäni, eihän meillä semmoisia herkkuja pohjoisessa ollut. Saimme Turusta myös vaatepaketteja, kun isosisko Sylvi oli ommellut meille päällystakkeja sun muita vaatteita. Ja Turusta toimme Veneheittoon ensimmäiset sireenitkin. Kuulinpa Alisalta, että äitinikin olisi halunnut muuttaa etelään, mutta isä oli sanonut, että saat kyllä mennä yksin.

Sisarukset pitivät tiiviisti yhteyttä. Äitini Aune osti Tuulikille mekonkin häihin krimplenekankaasta: niinpä kolme sisarusta komeili samanlaisissa, mutta erivärisissä mekoissaan. Tuulikilla se oli violetti, Kyllikillä vaaleanvihreä ja äitilläni vaaleanpunainen. Tuulikki ja Ahti olivat poimineet Jussin ja minut Tampereelta Fiatiinsa. Unentokkurassa Jussi havahtui ja näki jossain Kestilän korkeudella aamuyöstä metsän reunassa elukan. ”Aasi”, hän huudahti. Hirvi siellä lymysi.

Tuulikista tuli minulle eräänlainen varaäiti, koska oma äitimme kuoli jo varhain. Kerran hän jopa moitiskeli minua, kun en ollut lähettänyt hänelle äitienpäiväkorttia. Tuulikin luo oli ihana tulla joka kerta, koska emäntä otti vieraat aina iloisesti vastaan ja toivotti tervetulleeksi.Tuulikki oli täynnä elämää, teki aamuisin 200 soutuliikettä ja huristeli polkupyörällään kesäisin. Hänen päänsä pelasi kuin partaveitsi: hän tiesi kaikkien sukulaisten lastenlastenkin nimet ja kuka mitäkin odotti.

Kun soitin hänelle Tuulikinpäivänä, muutamaa päivää ennen kuolemaa, hän pauhasi minulle jo ajatelleensa, etten soittaisikaan, koska kello oli iltakahdeksan. En päässyt aiemmin puhelimeen, kun tulin Helsingistä junalla. Tuulikki kertoi odottavansa kesää ja suunnitteli istutuksiaan, samettiruusujen istutusta. Hän oli iloinen siitä, että niin moni oli muistanut häntä syntymäpäivänään. Terttukin oli tuonut Annen kanssa kauniin orkidean. Joukoakin hän aina kehui, koska tämä kävi usein rupattelemassa. Pekan ja Jukankin kuulumiset sain aina häneltä.

Tuulikki oli vaatimaton ja varmaan siksi häntä oli niin helppo lähestyä. Hän ei tehnyt itsestään numeroa, vaan hoiti lapsiaan, kotiaan ja puutarhaa. Hän virkkasi monet sängynpeitteet ja verhot ja liinat. Hän kuului siihen sukupolveen, joka ei valitellut vaivojaan. Kukaan ei osaa arvata sitä kipua, mitä hän mahtoi tuntea Ahdin kuoleman saatikka tyttärensä Ritvan menetyksen jälkeen.
Tuulikki sanoi olevansa tyytyväinen ja kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka sai olla kotonaan. Se olikin koti, jossa hän sai elää elämänsä loppuun. Enää talossa ei ole valoja. Joriinit saavat odottaa autotallissa, omenapuut lumessa ja hevoskastanjan alut portinpielessä. Tuulikki ei enää tule kotiin, vaan istuskelee taivaallisessa keinussa Ahdin kanssa. Saattaahan siellä olla muitakin keinujia: Ritva, Sylvi, Aune, veljet Erkki, Heikki ja Arvo. Lämmin tuuli puhaltaa, linnut laulavat ja jostakin hiipii kielon tuoksua nenään. He muistelevat Veneheittoa, kotiseutuaan.
” Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie?
Ei tiedä sitä ihmisistä kenkään.
Meri taivas ja maa,
kaikki kaikk’ katoaa.
kuinka säilyis sielu ihmisenkään?

Mut unessa niin armas on ajatella noin:
viel’ kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi,
ja huomentuulet tuntureilta henkää,
ja huomentuulet tuntureilta henkää.” (E. Leino)

Kaikella on aikansa. Uskon, että Tuulikki haluaisi meidän muistelevan häntä ilolla ja lämmöllä.

Kiitoksia Tuulikki, että elit ja jätit meille ihania muistoja!