Junassa juuri sinä aamuna, kun tavarajuna on singahtanut raiteilta ja vienyt mukanaan ajolangan. Pendoliino lähtee kuitenkin Tampereelta klo 7, vaikka lipunmyynnissä ei oikein tiedettykään, mikä lähtee ja mikä ei. Heillä ei ollut muuta keinoa kuin lähettää yksi lipunmyyjistä laiturille katsomaan.
Samankaltainen tiedottamisen vaikeus leimaa aamun alkavia tunteja. Kuulutus ei kuulu mutta alkuklingahduksesta tietää jonkun puhuvan, muttei saa selvää, mitä hän sanoo. Lähden etsimään konnaria, muissakaan vaunuissa kuulutus ei kuulu, saan selville. Kun sitten saan konduktöörin käsiini, hän kertoo, ettei kaukoliikenteen ohjauksessa ole kuin yksi puhelin, johon kaikki konduktöörit yrittävät nyt epätoivoisesti soittaa. Hän ei tiedä, missä mennään. Siis sen hän tietää, että kello on 9.30 ja emme ole edes Toijalassa. Kuulutan tämän vähäisen tiedon muissakin vaunuissa mennessäni paikalleni.
Viemärin haju on tunkeutunut vaunuun. Vieläkään ei mitään uutta ja muminaa kovaäänisestä. Yritän taas etsiä konnaria, mutta joku tietää kertoa hänen kulkevan ulkokautta.
Puhelimeni soi. Joku myyntimieheltä kuulostava kysyy tilannettani.
- Et kai ole vain missään hevosen selässä? Hän aloittaa sopivasti.
- Toivoisin, että olisin, mutta olen kyllä vain pendoliinossa, joka on jo muutaman tunnin yrittänyt Helsinkiin.
Myyjä kauppaa kahvia syöpäsairaiden lasten hyväksi. Ei syntynyt kauppaa, oli sen verran huono hetki.
Pendoliino oli Helsingissä klo 11.
Miten nykyaikana hevosenkyytikin olisi nopeampaa? Ja ettei tieto kulje, ei se kulkenut palatessakaan. Hyppäsin maitojunaan, jonka piti mennä Hämeenlinnaan. Onneksi kuulin, että Hämeenlinnasta onkin bussikyyti Tampereelle. Hämeenlinnassa odotti vain kaksi bussia, mutta onnistuin tunkemaan itseni toiseen. Matka kesti yhteensä kolme tuntia.
torstai 18. kesäkuuta 2009
keskiviikko 10. kesäkuuta 2009
Tuhat loistavaa aurinkoa
Ajan paljon autolla. Viime päivinä on seuranani ollut mielenkiintoinen tuttavuus: CD:ltä kuunneltava romaani. Olen suorastaan kaivannut autoon, niin mukaansatempaava on ollut Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Se kertoo Afganistanissa asuvan kahden naisen tarinan: Mariamin ja Lailan. Välillä kertomus on niin järkyttävä, että kuuntelu on pitänyt lopettaa ja kerätä voimia.
Tarina vie sielun silmät taistelutantereelle: laajemmalla rintamalla käydään jatkuvaa sotaa milloin mitäkin vastaan, kotirintamalla taas miestä vastaan. Rauhan aikaa ei paljoa tunneta, naisen keinot ovat kuitenkin ihan mitättömät. Mutta silti, terveellinen kertomus myös siitä, kuinka pienistä hetkistä voi löytyä iloa ja onnea kaiken kurjuuden ja epäoikeudenmukaisuuden keskellä.
Tarina vie sielun silmät taistelutantereelle: laajemmalla rintamalla käydään jatkuvaa sotaa milloin mitäkin vastaan, kotirintamalla taas miestä vastaan. Rauhan aikaa ei paljoa tunneta, naisen keinot ovat kuitenkin ihan mitättömät. Mutta silti, terveellinen kertomus myös siitä, kuinka pienistä hetkistä voi löytyä iloa ja onnea kaiken kurjuuden ja epäoikeudenmukaisuuden keskellä.
maanantai 8. kesäkuuta 2009
Kuitti omasta tyhmyydestä?
Yhtenä päivänä kesäkuun alussa jonotin tovin taksia Jyväskylän rautatieasemalla, takanani seisoi vielä parikymmentä ihmistä. Siksi kuulutin kovalla äänellä, olisiko joku menossa Jyväskylän Paviljonkiin, hän pääsisi samalla kyydillä. Kukaan ei ilmoittautunut.
Istuin taksiin ja kerroin osoitteen. Samalla kysäisin, mahtoiko Paviljonki olla kaukanakin?
- Itse asiassa selän takana. Olisit päässyt sinne radan yli menevän jalankulkusillan kautta. Mutta kun olen painanut taksamittarin päälle, niin ajetaan sinne. On niitä lyhempiäkin matkoja tehty, esimerkiksi tuohon kadun toisella puolella olevaan hotelliin.
En saanut sanaa suustani. Niinpä körötin takapenkillä, täydellisesti munautuneena taksijonon ihmisten juuri minun tyhmyyteni havaitseva katse niskassani. Että on siinä rouva, ei jaksa 50 metriä kävellä.
Taksi kierteli sitten sinne, 8 euroa. Kiitos. Kenelläpä muulla on kuitti tyhmyydestään? Vai oliko se omasta?
Istuin taksiin ja kerroin osoitteen. Samalla kysäisin, mahtoiko Paviljonki olla kaukanakin?
- Itse asiassa selän takana. Olisit päässyt sinne radan yli menevän jalankulkusillan kautta. Mutta kun olen painanut taksamittarin päälle, niin ajetaan sinne. On niitä lyhempiäkin matkoja tehty, esimerkiksi tuohon kadun toisella puolella olevaan hotelliin.
En saanut sanaa suustani. Niinpä körötin takapenkillä, täydellisesti munautuneena taksijonon ihmisten juuri minun tyhmyyteni havaitseva katse niskassani. Että on siinä rouva, ei jaksa 50 metriä kävellä.
Taksi kierteli sitten sinne, 8 euroa. Kiitos. Kenelläpä muulla on kuitti tyhmyydestään? Vai oliko se omasta?
sunnuntai 7. kesäkuuta 2009
Insinööri "ruuvattavana"
Palasin Oulusta Helsingin kautta koneella vastaväitöstilaisuudesta ja sieltä Tampereelle miltei keskiyöllä. Lentokentällä näin Arja-Riitan, teknillisen yliopiston kirjastonjohtajan, joka jutteli Sirnön Minnan kanssa. Menin heidän luokseen kyselemään kuulumisia. Arja-Riitta oli tulossa Belgiasta ja Minna vaalireissulta räntäsateisesta Kainuusta.
Arja-Riitta oli saanut juuri vilkaista olympiatulta, jota tamperelaiset toivat Kreikasta ,ja oli oikein innoissaan. Tulen tuojien seurue oli ollut Arja-Riitan mielestä pienessä tuiterissa lukuun ottamatta tulen kantajaa.
- Eivät ne ole humalassa, ei tuommoista saa puhua ääneen, ärähti meidän takaa muuan nainen. Vilkaisimme olkamme yli ja ojentaja sattuikin olemaan tunnetun tamperelaispoliitikon vaimo.
Lentokoneessa oli täyttä ja istahdin vapaalle paikalle. Mies kysyi, mitä naisia oikein olimme. Kerroin, että kaksi meistä on yliopistolla työssä ja kolmas on kansanedustaja.
- Vai olette te vähän parempia, oikeita järkinaisia…
Selitin, että kyllä me ihan tavallisia ollaan. Hän kertoi olevansa insinööri ja tulossa ruuvauskurssilta.
- Niin miltä?
- Olen ollut Robertin ruuvattavana Ranskassa. Enkä ikinä olisi kuvitellut, että se oli niin mielenkiintoista. Olen luullut, että osaan jo kaikki eikä minun enää tarvitse mitään opetella. Minulla on auto ja motskari ja olen neljänkymmenen.
Aloin kiinnostua hänen päänruuvauskurssista. Missä ihmeessä hän on ollut?
- Meidän firman, Nokia Capasitatorsin, osti pääomasijoittaja,jos tiedät. Sitä pannaan nyt uuteen uskoon. Minun oli pakko mennä viikon kurssille Pariisiin. Lähdin sinne todella vastahakoisesti, mutta se oli jotakin semmoista yllättävää, että sisälläni heräsi pieni oppija. Että psykologia voi olla noin kiinnostavaa... Meitä höykyytettiin viikko. Luulin osaavani olla koutsi, koska olen ollut urheiluvalmentaja. Mutta sehän on ihan erilaista koutsata alaisia. Meidän piti katsoa peiliin joka välissä. Meidän piti opetella puhumaan uudella tavalla ”non violent communicationin” keinoin. Uskomatonta. Me teimme harjoituksia rekrytoinneista ristiriitatilanteiden käsittelyyn. Olen ihan hämmentynyt ja sekaisin.
Hän oli niin innoissaan, että melkein ratkesi liitoksistaan. Hän selosti, kuinka heistä tehtiin nelikenttiä ja vielä nekin jaettiin kuuteen osaan. Että ei ole hyvä olla vain manageri, vaan pitäisi olla leaderi.
Toivottavasti Robertin ruuvaustaito yltää myös siihen, että opitut siirtyvät maanantaista lähtien arkeenkin. Pahasti kyllä kuulosti siltä, että siellä haettiin sisäistä sankaria. Herätys ei vain riitä toiminnan muuttamiseen, vaan se vaatii hikeä.
Arja-Riitta oli saanut juuri vilkaista olympiatulta, jota tamperelaiset toivat Kreikasta ,ja oli oikein innoissaan. Tulen tuojien seurue oli ollut Arja-Riitan mielestä pienessä tuiterissa lukuun ottamatta tulen kantajaa.
- Eivät ne ole humalassa, ei tuommoista saa puhua ääneen, ärähti meidän takaa muuan nainen. Vilkaisimme olkamme yli ja ojentaja sattuikin olemaan tunnetun tamperelaispoliitikon vaimo.
Lentokoneessa oli täyttä ja istahdin vapaalle paikalle. Mies kysyi, mitä naisia oikein olimme. Kerroin, että kaksi meistä on yliopistolla työssä ja kolmas on kansanedustaja.
- Vai olette te vähän parempia, oikeita järkinaisia…
Selitin, että kyllä me ihan tavallisia ollaan. Hän kertoi olevansa insinööri ja tulossa ruuvauskurssilta.
- Niin miltä?
- Olen ollut Robertin ruuvattavana Ranskassa. Enkä ikinä olisi kuvitellut, että se oli niin mielenkiintoista. Olen luullut, että osaan jo kaikki eikä minun enää tarvitse mitään opetella. Minulla on auto ja motskari ja olen neljänkymmenen.
Aloin kiinnostua hänen päänruuvauskurssista. Missä ihmeessä hän on ollut?
- Meidän firman, Nokia Capasitatorsin, osti pääomasijoittaja,jos tiedät. Sitä pannaan nyt uuteen uskoon. Minun oli pakko mennä viikon kurssille Pariisiin. Lähdin sinne todella vastahakoisesti, mutta se oli jotakin semmoista yllättävää, että sisälläni heräsi pieni oppija. Että psykologia voi olla noin kiinnostavaa... Meitä höykyytettiin viikko. Luulin osaavani olla koutsi, koska olen ollut urheiluvalmentaja. Mutta sehän on ihan erilaista koutsata alaisia. Meidän piti katsoa peiliin joka välissä. Meidän piti opetella puhumaan uudella tavalla ”non violent communicationin” keinoin. Uskomatonta. Me teimme harjoituksia rekrytoinneista ristiriitatilanteiden käsittelyyn. Olen ihan hämmentynyt ja sekaisin.
Hän oli niin innoissaan, että melkein ratkesi liitoksistaan. Hän selosti, kuinka heistä tehtiin nelikenttiä ja vielä nekin jaettiin kuuteen osaan. Että ei ole hyvä olla vain manageri, vaan pitäisi olla leaderi.
Toivottavasti Robertin ruuvaustaito yltää myös siihen, että opitut siirtyvät maanantaista lähtien arkeenkin. Pahasti kyllä kuulosti siltä, että siellä haettiin sisäistä sankaria. Herätys ei vain riitä toiminnan muuttamiseen, vaan se vaatii hikeä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
