Työtä työhyvinvoinnin asiantuntijoille

Annoin Hämeen radiolle haastattelun hallituksen esityksestä eläkeiän nostamiseksi Pasilan asemalla tänään.
- Mikä ensimmäiseksi tuli mieleen, kun kuulit tästä, kysyi toimittaja.
- Työn lisäystä, työhyvinvoinnin asiantuntijoille ainakin riittää tekemistä. Ja kyllä tekemistä riittää työpaikoillakin, koska luottamus on rikkoutunut. Miksikö? Ikäihmiset on laitettu eläkeputkeen vailla mahdollisuutta ”kunnialliseen” eläkkeelle jäämiseen. Miten he nyt voisivat luottaa, että heillä ylimalkaan on töitä tarjolla jatkossakaan. Heitä on nöyryytetty ja kyykytetty, kymmenien vuosien raatamisesta on palkintona ollut työttömyys.
- Lain rustaaminen on tyypillistä suomalaista säätelyhallitsemista. Lailla on patistettava ihmiset ruotuun. Eikö kepin sijasta pitäisi tarjota porkkanaa? Mistä syystä työstä paetaan myös vapaaehtoisesti? Jokaisellahan olisi mahdollisuus jatkaa 67 vuoteen jo nytkin.
- Toisaalta miksikä ei… yksilölliset ratkaisut, ylimääräiset vapaapäivät, työajan lyhentäminen, palautumisen mahdollistaminen, kokemustiedon oikea arvostaminen. Siinä joitakin asioita, jotka voisivat vaikuttaa.
- Oppimisen kyvystähän se ei ole kiinni, sillä missään ei sanota, että ihminen lakkaa oppimasta 60 vuoden jälkeen. Ikäihmisellä on kokemuksen kautta karttunutta viisautta.

***
Sitten tapasin asemalla tutun alle kolmekymppisen opiskelijatytön, joka kertoi juuri laittaneensa Facebookiin aamuisia pohdintojaan. Häntä masensi kaksikin asiaa: ensiksikin se, että eläkkeelle pääsisi vasta 65-vuotiaana ja toiseksi, että hän pääsee työelämään vasta 35-vuotiaana. Siispä kannattaisiko muuttaa Hollantiin, jossa armokuolema olisi mahdollinen…

Sitä paitsi: pakkohan meikäläisten on jatkaa työssä, kun vapaaehtoiset eläkesäästöt ovat huvenneet pohjalukemiin. Ainakin niin kauan, että kurssit alkavat taas nousta ja silloin taas tarvittaisiin oikeasti ikäihmisiäkin työelämässä.

Vapaa on vain umpihanki

Päivä alkoi lupaavasti. Liian varhainen herääminen aamulla pohtimaan työasioita. Rahojen riittävyyttä, projektien käynnistämistä, tekemättömiä töitä. Jo seitsemältä työpaikalla. Ensimmäiseksi käyn käsiksi Aluekeskusohjelman tuntiseurantaan viime syksyltä. Tunnit on merkittävä, laskettava prosentit, paljonko on kulunut siihen ja tähän, jotta saisi laskuttaa 1,25 kuukauden työpanoksen palkan.

Itse asiassa yliopistolain uudistamisen yhteydessä on protestoitu holhouksen lisääntymistä, vapaudenriistoa yliopistolaisilta. Niin mitä? Me olemme riistäneet sen jo itse. Sole Tm -ajankäytön seuranta velvoittaa pitämään kirjaa tehdyistä työtunneista, kuitenkaan sitä ei voi käyttää palkanlaskennan apuna, mikä olisi järkevää. Minulla on noin 10 projektia, joista tiimimme leipänsä ansaitsee. Meidän täytyy aina etukäteen tietää, mistä seuraavan kuukauden palkat maksetaan. Sitten jälkikäteen korjaillaan, jos tarve vaatii ja projektilla ei olekaan rahaa.

Entäs Matkatravel. Matkalaskut kulkevat sähköisesti paikasta toiseen, ne numerotarkistetaan ja asiatarkistetaan ja hyväksytään ja laitetaan yliopiston hallintoon (neljä ihmistä jo ennen sitä on käsitellyt laskua vaikkakin vain sähköisesti)ja maksetaan, jos maksetaan. Viimeksi laitoin parkkimaksukuitin mukaan, koska olin raahannut tavaraa työrauhan julistustilaisuuteen Helsingin yliopistolle ja pysäköin rakennuksen lähelle. Sitä ei olisi saanut tehdä, niinpä varsinaisen asiatarkastuksen jälkeen kululasku tuli takaisin hallinnosta. Olin jo sitä ennen antanut selityksen, miksi laskuni oli viivästynyt. Se olisi pitänyt tehdä kuukauden sisällä ja luulin että kahden. Niinpä se sama lasku kulki edestakaisin eri ihmisten kesken, kyseinen summa oli 6 euroa.

Kun olin saanut tehtyä kyseisen ajankäytön seurannan, menin keittämään kahvia toimittajalle ja valokuvaajalle. Laitoin kupit sievästi tarjottimelle, keksiä ja muutakin särvintä. Annoin haastattelun työelämän tilasta.

Tämän jälkeen kävin taas Soleen käsiksi, koska tämän vuoden tuntiseuranta täytyy olla perjantaihin mennessä valmiina. Ehkä tämä iltapäivään mennessä on valmiina.

Ymmärrän, että tarvitaan kontrollia, mutta kuinka paljon. Näennäistä on vapaus, mutta olenhan sen itse valinnut. Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki, kirjoitti Hellaakoski aikoinaan. Ja siitä hangesta sain viime sunnuntaina kokemusta. Hiihdin voimakkaassa lumimyräkässä Vesijärven jäällä. Latu oli tukossa, lumi jäätyi suksenpohjiin, päässä humisi. Olin ihan umpiväsynyt, kun palasin. Silti piti lähteä matkaan ja jälkikäteen tuli hyvä olo. Siis olisiko kuitenkin umpihanki parempi kuin aurattu latu?

Ystävyydelle

Sinä päivänä paistoi aurinko kotimme pihalla Veneheitossa. Oli vuosi 1967, vasemmalla Ritva, Mirja, Matti ja minä keltaoransseissa aurinkolaseissa.

”Ei ole sattumia. On merkityksiä, on tarkoitus ja kerroksia, kerros kerroksen päällä-.

Aika huuhtoo ihmiset erilleen, tai välimatka, joskus vaikka kuinka läheiset, ei sähköpostilla voi kuin päivittää tietoja, joulukorttiin ei mahdu edes muuttunut osoite.” Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin.

Lapsuuden ystävä on kuollut. Vielä jouluna vaihdoimme kortteja, hän kertoi uudesta kissastaan Blossomista. Nyt häntä ei ole. Suruviesti hätkähdytti, koska hän lähti meistä serkuksista ensimmäisenä.

Ritva, joka tuli meille pohjoiseen kyläilemään kesäisin. Hänen vanhempansa olivat myös kummejani. He toivat minulle tuliaisina milloin mitäkin. Erityisesti muistan punapohjaisen ruusuilla koristellun mekkokankaan. Kummisetä on jo kuollut, mutta kummitädilleni tämä on kova paikka. 83-vuotiaalle Tuulikille, jonka muisti on terävämpi kuin omani.

Olin vasta 12 ikäinen, kun karkasimme Ritvan kanssa vintiltä palotikkaita myöten Höpölään tansseihin. Ensimmäistä tangoa kompuroidessani näin äidin aamutakissaan tanssipaikan ovella nyrkkiään heristelemässä: ”Tytöt, äkkiä kotia!” Ja niin jäi ensimmäinen tanssittaja keskelle lattiaa ja poistuin naama punaisena äidin mukaan.

Niin paljon lämpimiä muistoja. Olin 14 -vuotiaana Turussa koko kesän hoitamassa serkkupoikaani. Siellä seikkailimme Ritvan kanssa ensimmäisten ihastusten ja märkien suudelmien seassa, maailmaa odottaen.

Kävimme eilen murheen murtamalla kummitädilläni Turussa - pääsimme, koska olin sairaslomalla, sisareni vapaapäivällä ja Jussi ajoi autoa. Eräs huoltoasema muistutti, kuinka liftasimme tulevan mieheni Jussin kanssa sen kohdalla Ritvan ja Robinin häihin Turkuun 1974. Pääsimme siitä mersuun. Kuljettaja kysyi, mihin olimme matkalla? Häihin! Hän järkyttyi, koska luuli meidän liftaavan omiin häihimme.

Ritva löysi aviomiehen Englannista ja muuttikin sinne. Mies menehtyi syöpään toista kymmentä vuotta sitten, mutta Ritva jäi kotiinsa eikä palannut Suomeen. Tapasimme viimeksi hänen isänsä hautajaissa.

Huonosti olen pitänyt yhteyttä ja nyt on liian myöhäistä päivittää ystävyyttä. Se kuitenkin pysyy, vaikka maailma huuhtoikin erilleen.