Kohtaamisia

Istuimme lauantaina kauppahallissa kalasopalla. Naapuripöytään istahti kaksi miestä, suomalaisen ja ulkomaalaisen näköinen. He vaihtoivat kuulumisiaan. Tummahiuksinen näytti valokuvaa viimeisimmästä taulustaan.

Toinen pyysi kertomaan tarkemmin, mitä se esitti.

- Maalasin taulun Ikaroksesta. Se kertoo minusta. Lensin tänne tuhansia kilometrejä. Poltin siipeni ja kohtasin kovan maan. Olen kuvassa alaston.
- Se on hyvä taulu, sanoi toinen.

Hän oli tullut tänne, kovaan ja pimeään maahan. Hänen siipensä olivat sulaneet. Mutta tarkoittiko hän kovalla maalla meitä suomalaisia? Suvaitsemattomuutta, kohteluaan?

***

Olimme tulossa kotiin Mauritiukselta ja vietimme aikaa koneen tankkauksen ajan Al Ainin lentokentällä. Mieheni istui arabimiesten sekaan, koska kaikki muut istumapaikat olivat varattuja. He katsoivat häntä hiukan varautuneina ja me heitä. Mietimme uskallammeko istua heidän joukkoonsa.

Yksi valkokaapuisista miehistä oli ostanut verovapaasta myymälästä taatelikakkupakkauksen ja yritti tunkea sen suurehkoon attaseasalkkuun. Salkku ei pysynyt millään kiinni, vaan kansi pomppasi ylös. Niinpä mies sitoi sen muovisella narulla ympäri. Narua oli kuitenkin liikaa ja se täytyi katkaista. Mutta eihän lentokentällä saa olla teräaseita. Hän näyttää elekielellä miehelleni, onko sinulla tupakansytytintä?

- I don´t smoke…. mieheni pyöritti päätään.

Niinpä arabimies sitten yritti nirhetä narua metalliseen roskapönttöön toisen avustuksella, kuitenkaan onnistumatta. Mieheni näytti taas elekielellä, veitikka silmäkulmassa ja peukku pystyssä, että naru täytyisi purra poikki hampailla.

Kaikki miehet räjähtivät hytkyvään nauruun, joka täytti koko odotushallin. Lopulta eräältä suomalaiselta naiselta löytyi sytkäri, jolla mies sai poltettua narun poikki. Miehet hurrasivat ja nostivat peukkunsa ylös.

Yksi miehistä, hennattuhiuksinen, näytti toisille kultaista leveää sormustaan. Emme tienneet, mitä hän siitä kertoi, mutta he ojensivat sormuksen katsottavaksi myös miehelleni. Hän pyöritteli sitä ihaillen kädessään.

Valkokaapuiset miehet osoittivat kysyvästi mieheni vasemman nimettömän sormusta, joka näytti mitättömältä kultaisen sormuksen rinnalla: se oli kapea ja rumanvärinen.

Selostin heille englanniksi, että se on mieheni isän äidin rautainen sormus. Maassamme oli sota, hallitus pyysi kansalaisia luovuttamaan kaiken kultaisen kerätäkseen varoja sotimiseen ja antoi tilalle rautasormuksen. Allergian vuoksi mieheni ei pysty pitämään kultaista vihkisormusta, vaan on ottanut käyttöön tämän rautaisen…

Leveän kultaisen sormuksen omistaja kaiketi ymmärsi englantia, koska selosti kertomustani toisille miehille. Miehet liikuttuivat silminnähden. Samassa tuli kuulutus meidän lentomme lähdöstä. Kuljimme heidän ohitseen. Arabit tarttuivat miestäni kaksin käsin kädestä, vispasivat sitä ja toivottivat näin meille hyvää matkaa. Kultasormusmies nosti vielä peukkunsakin perään.

Tunsimme voimakkaasti olevamme ystäviä, yhteisen kielen puutteesta huolimatta. Episodista jäi lämmin mieli. Siipien sijasta sydämemme suli.

Aurinkotervehdys Mauritiukselta

Oli ihanaa saada katsella aurinkoa, korallisia hiekkarantoja ja turkoosia merta. Ihmiset olivat ystävällisiä, rantakauppiaista puhumattakaan. He kysyivät kuulumisiamme, näyttivät myymisiään ja kun kerroimme, ettemme ole kiinnostuneita, toivottivat vain hyvää päivänjatkoa. Tuli jopa sellainen tunne, että täytyy juosta perään…

Kaikista isoin hellyttävä ihme oli jättiläiskilpikonna, joka huokaili syvästi hotellialueen pihalla. Sen kerrottiin olevan 115 –vuotta vanha. Pienemmät konnat tunkivat jalkani päälle ja hankasivat itseään koipeeni kunnes minun oli pakko nostaa se jalkani päältä. Painoi se pienempikin aika paljon.

Hassulta näytti kaukana oleva jättiläispalmu, kuin Näsinneulalta. Lähempi tarkastelu osoitti sen olevan linkkitorni, joka oli verhottu palmun muotoon. Runko oli betonia ja jotenkin yläosaan oli saatu ympättyä palmun lehviä.

Puut alkoivat kukkia: oranssit liekkipuut, keltaiset kultasateet, violetit jakarandat. Joku vaaleanpunainenkin oli täydessä loistossa. Kasvitieteellisessä puutarhassa kohtasimme palmun, joka kukkii 60-vuotiaana ensimmäisen ja viimeisen kerran ja kuolee sen jälkeen. Edellinen palmu oli kukkinut vuonna 2000. Puutarhassa oli myös jättiläislumpeita, joiden kerrotaan kantavan jopa pienen lapsen painon.

Mitäkö negatiivista? Kun saavuimme Mauritiuksen lentokentälle, lentoemäntä kuulutti ykskantaan, että Mauritiuksen hallituksen käskystä joudumme suorittamaan hyönteismyrkytyksen ennen kuin lentokoneen ovat voidaan avata ja voimme poistua koneesta. Samassa lentoemäntä otti hyönteismyrkkyaerosolin ja kulki käytävää suihkuttaen pullosta olkansa taa. Järkyttävä kokemus - joutua nyt myrkytetyksi.

Mies tosin muistutti, että onhan sitä tapahtunut ennenkin. Kun kansakoulussa sain täitä päähäni, äitini otti täystuhopurnukan ja tupsutteli siitä suoraan päänahkaan. Siinä lähtivät täit, mutta lie myös DDT:tä imeytynyt ihonkin alle.

Oikein isoksi maasturiksi

Ajoin auton pihaan työpäivän jälkeen. Naapurien pikkupojat karauttivat heti pihaan pyörineen.

Ville (vas. kuvassa) – olisiko viiden välillä- heti toteamaan:

- Olet jo vaihtanut nastarenkaat!

Siis todella terävästi havaittu. Aloin sitten kyselemään, miksikäs nassikat aikoivat isona tulla.

Luukas (keskellä), 4 v. , kertoi haluavansa poliisiksi. Ja vielä nyökkäsi vakuuttavasti pyöränsä päältä.

Kysyin parivuotiaalta Leeviltä (oikealla), aikoiko hän isona muusikoksi, kun hänen nimisensä yhtyekin on ollut olemassa.

- Älä nyt viitsi, sanoi Leevi, minusta tulee poliisi, vastasi tämä nassikka.
- Entäs Ville, miksikäs sinä aiot.
- Minusta tulee maasturi. Niin, minusta tulee oikein iso maasturi…

Positiivista energiaa

Pirkan hölkkä -33 km Valkeakoskelta Tampereelle- on jokasyksyinen tapahtuma, josta ei voi olla pois, treenaamisesta riippumatta. Aamu oli tällä kertaa aurinkoinen. Nirvan bussijonossa muisteli muuan ikiliikkuja, jolla oli vasta 35 kerta alkamassa, kuinka hän oli kerran hinautunut matkaan juuri poikki menneiden kylkiluiden kanssa. Siihen kului vain tuntia enemmän, hän kehui. Petri Ruutanasta on myös 35 kerran sankari, vaikka hän kertoikin kuntonsa riittävän vain kävelyyn.

Tehtaan kentällä Valkeakoskella ei näkynyt merkkejä sellutehtaan lopettamisesta, vaan se kuhisi aamutuimaan verryttelijöistä. Tuttuja moikkaili siellä ja täällä - vakioporukka on oppinut tuntemaan toisensa. Kuulutus kertoi, että peräti 13 veteraania oli ollut mukana jokikisellä juoksulla eli 39 kertaa.

Jossain matkan varrella juoksi vierelleni Harri ainoana Pelastakaa Äijät Ry:stä, vaikka äijien punaiset paitansa ovat kyllä vilkkuneet tuon tuostakin treenikävelyllä Ruutanan raitilla.

Oma 14. juoksuni ei sujunut kepeästi, vaan vauhti hiipui jo kympin jälkeen. Puolen välin paikkeilla tunsin, kuinka niskaani hengitettiin. Takana oleva hipaisi oikeaa selkälihastani ja kysyi, onko minulla sen kanssa ongelmia.

-Vai että onko… Olen jumpannut ja yrittänyt venytellä aamusta aamuun juuri sitä lihasta, mutta tuloksetta. Toinen jalka on monta senttiä lyhyempi kiristyksen vuoksi. Taitaa vetää kohta päänkin kallelleen.

Mies sanoi tuntevansa minut ja ohittaneensa minut vuosi sitten kahdeksan kilometriä ennen maalia.

-Sinussa on paljon positiivista energiaa, hän jatkoi. Meinasin kerran Prismassakin tulla juttelemaan, mutten oikein tohtinut.

Sain selville, että mies oli kalevalainen nivelkorjaaja. Aika monta kilometriä hän lönkytteli vanavedessä kunnes päätti lähteä oikeasti juoksemaan. Minulta meinasi loppua puhti. Mielessä kuitenkin hyrisi koko ajan lause, ”sinussa on niin paljon positiivista energiaa”. Se pani jalan nousemaan peräti maaliin asti.

Sitä vain ihmettelen, että veteraanit kirmaisevat raskaan maastoreitin reippaasti alle neljän tunnin. Heillä täytyy olla rautainen kunto, mutta varmasti myös hyvä mieli. Liikunta toimii masennuslääkkeen tavoin. Se vaikuttaa mielihyväkeskukseen ja vapauttaa elimistöön endorfiineja. Eräässä tutkimuksessa koehenkilöt arvioivat lenkin jälkeen hyvänolontunteensa kaksi kertaa niin korkeaksi kuin ennen sitä.

Eikä siinä kaikki, eläinkokeissa on havaittu liikunnan jopa korjaavan masentuneiden aivoissa tapahtuneita muutoksia lisäämällä hermokasvutekijöiden erittymistä. Se rakentaa uusia hermosolujen välisiä yhteyksiä katkenneiden tilalle. Neljänkymmenen ikävuoden jälkeen liikunta on parasta muistin bodausta. Liikunnan aivoja suojaava vaikutus loppuu täsmälleen sillä hetkellä kuin liikuntakin loppuu.

Kaikkihan me tiedämme tämän, mutta miten pääsisimme liikkeelle? Ruutanassakin on paljon mahdollisuuksia, vaikka pururata puuttuukin. Seisakkeella voi jumpata, Kaarinan polku vetää vaeltamaan –jos kestää hetken kaatopaikan hajuja- ja koulullakin on jos jonkinmoista aktiviteettia. Luulisinpa, että tärkeintä ei ole vauhti, vaan eteenpäin pääseminen.