Kohtalon oikusta saimme luettavaksemme palan historiaa.
Varastossa paperilaatikoissa olleet vanhat kirjeet kastuivat, kiitos
viemärivuodon. (Onneksi se oli vain keittiövesien putki.) Kirjeet olivat
kuuluneet mieheni isän jäämistöön.
Ensimmäinen kirje oli päivätty 14.9.14. Se oli osoitettu
appeni siskolle Kaisalle ja kirjoittajana oli Väinö-setä. mieheni vaarin veli. Kuoressa oli venäläiset postimerkit, koska
Suomi oli tuolloin Venäjän osa.
”Jo kohtasi kohtalon kova koura minuakin, joudun työttömäksi.”
Niinpä Väinö kertoi lähtevänsä vaarin pojaksi Parkkimäkeen Hämeenlinnaan,
nukkumaan talviunta. Toki ryssänkielen lukeminen kuului iltapuhteisiin. Hän
kertoi itsellään olevan kaksi pelastuksen toivoa; joku työpaikka Suomesta tai
sitten, ei enempää tai vähempää kuin Venäjälle Uraaliin kirgiisien sekaan
lähteminen.
Hän antaa neuvoja juuri koulutaipaleensa aloittaneelle Kaisalle,
kuinka on tärkeätä tehdä vähäpätöisimmätkin läksyt selviksi. Talvi on ollut Väinön
mielestä poikkeus kaikista ennen olleista ja ehkä jälkeentulevistakin.
”Luulen ainakin tämän ajan olevan hyvänä yllytyksenä
maantieteen tutkimiseen, joskin ehkä valtakuntain rajat saa pian opetella
uudestaan. Mutta onhan sinunkin sitten joskus hauska jutella, että niin ne
ennen olivat.”
”Täällä on muuten ollut verrattain tavallista, valaistuskin
on saatu jo osittaisesti. Kehvelit, kun kielsivät sen pyörällä ajelun, saa nähdä,
saanko lupalippua.”
Elämä ei näytä olleen kovinkaan helppoa ennen, ja kuitenkin
kirjeessä vilisee huumoria ja toiveikkuutta tulevaisuuden suhteen. Vertailun
vuoksi sanottakoon, että erään yliopiston esimieskoulutuksessa 37-vuotias
hallintopuolen esimies kysyi minulta:
- -Olemmeko me heikompia kuin edelliset sukupolvet?
Minä en jaksa työpäivän jälkeen kuin kellahtaa petiin.
Aika oli vuosisadan alussa eri, elämäkin. Ehkäpä myös ongelmien
ratkaisemista oppi, kun joutui oikeasti puun ja kuoren väliin selvitäkseen
hengissä. Leivästäkin oli pulaa, mutta siitä ehkä enemmän seuraavissa kirjoituksissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti