Joka päivä on armo uus...

Kannatti sitten elää tähän päivään asti. Lähdin nimittäin Messukeskukseen Helsinkiin junalla pitämään luentoa Kirjamessuilla. Ajattelin lepuuttaa jalkaani etupenkin alaosassa olevalla astimella tai miksi sitä voisi kutsua. Mutta ei, eihän minun jalkani siihen yltänyt, eikä ole koskaan itse asiassa ulottunutkaan siihen asti.

Niinpä kysyin konduktööriltä, kuinka pitkä ihmisen pitäisi olla, että voisi käyttää jalkatukea, kun minäkään en yllä.

Konduktööri vastasi, siinä on kyllä kolme asentoa, mutta sinun on lukittava se haluamaasi kohtaan nostamalla se ensin ylös ja sitten näpäyttämällä sitä.

Olen sentään muutaman vuoden matkustanut junalla ja itsekseni ihmetellyt asiaa, mutta nyt sen tiedän. Ja niin lepää jalkani mukavassa asennossa.

Osaan siis jo käyttää jalkatukea, mutta myös saada vessanhanasta käsienpesuvettä. Opin nimittäin pari vuotta sitten Oulun hotellihuoneessa, että on olemassa silmä, joka näkee sinut suihkussa ja jos seisot väärässä kohdassa, vettä ei heru. Junan vessassakin on musta silmä ja jos vettä ei tule, kannattaa heiluttaa sen edessä tai jopa painaa sitä, niin jo pulppuaa. Että kädetkin saa pestyä.

Mitähän vielä voin oppia?

Murinalaatikosta hyvän mielen laatikkoon

”Miksi tietokoneeni on niin kovin hidas / Ja hiuksetkin on tänään miten sattuu. / Vessapaperirulla on aina väärinpäin. / Olen väsynyt./ Minulla on ikävä esimies./ Minulla on mahdoton alainen.”

Tässä joitakin esimerkkejä Suomesta maailmalle levinneen valituskuoroliikkeen lauluista. Mutta onko viisasta valittaa? Kuoroja perustellaan sillä, että saadaan pahimpia paineita ulos, kun yhdessä purnataan eli tehdään tietoiseksi valittamisen aiheet. Toki pahimmat paineet kannattaa purkaa, koska ongelmat eivät tietenkään poistu ilman, että ne otetaan esille.Valittamisessa piilee kuitenkin se vaara, että se, mihin huomio kiinnittyy, alkaa kasvaa.

Pidin Talentian Päijät-Hämeen yhdistyksen juhlaseminaarissa puheenvuoron, jonka innoittamana Lahden Herrasmannin päiväkodin työntekijät keksivät:

- Luovutaan pöydällä olleesta murinalaatikosta ja tehdään siitä hyvän mielen laatikko. Ja tässä se on.

Harvennushakkuun tarpeessa

Takapihaltamme alkava harjuun rajoittuva puisto on harvennettu elokuussa. Sinne tuli ilmaa, vaikka pystyyn jääneiden puiden lehvät ovatkin korkealla eivätkä vielä näytä kaljuudessaan hurmaavilta. Metsänhoitaja kuitenkin vakuutti, että hänellä on sihti kauemmas tulevaisuuteen ja hän näkee sielunsa silmillä, miltä puisto näyttää viiden vuoden kuluttua.

Olen erittäin kiitollinen hakkuusta, koska sillä häirittiin myös vakavasti lehtokotiloiden elämää. Ne eivät enää voi pusikon uumenissa mönkiä ja kasvattaa jälkeläisiä, kun aurinko ja tuuli pääsevät puhaltelemaan.

Itse asiassa metsän harventaminen kirvoitti mieleni oman päänmaisemani pohdintaan. Rönötän nimittäin pöydän ääressä jalka ojennettuna toiselle tuolille. Nilkkani nyrjähti kunnolla pudotessani juoksulenkillä kuoppaan harjulle kavutessa. Nyt se on leikattu, pari pientä titaanilevyä pitelee kiristettyjä nivelsiteitä ja täytyy vain odottaa, että sillä pääsisi taas painelemaan.

Onneksi tikkien poiston myötä pääsin eroon isosta ”kuukengästä”, joka suojasi nilkkaani vääriltä liikkeiltä. Toki sekin on edistynyt versio kipsistä. Vieläkään en saa astua jalallani täydellä painolla, mutta nyt on apuna uusi värkki, ilmalasta, minkä ansiosta jopa lenkkikenkää voi käyttää. Myös Aino-tossut sopivat jalkaan ja ovat palvelleet esiintymiskenkinä saaden ansaittua huomiota.

Kalenteriani pakolla tyhjentäessä huomasin sen kasvaneen umpeen, ihan itsestään. Sieltä puuttui täysin väljyys, mikä auttaisi näkemään kauas ja antaisi hengittämisen tilaisuuden. Tuntui hurjalta alkaa soitella, ettei pääsekään tulemaan luentoa pitämään, kun on koipi paketissa. Ja kuitenkin jokainen ymmärsi.

Taitaa olla oma pää pahin vankila, jota pitäisi alkaa raivata. Elämä pelissä –ohjelma on ihan hauska ja kunnianhimoinen yritys antaa siihen eväitä koko kansalle. Toki ohjelmassa on huomion keskipisteenä pytytyskäyrän aisoihin saaminen, mutta tehtäviä voi valita muiltakin alueilta.

Julkisuuden henkilöiden arjen kuvaus pysäytti. Erityisesti jäi mieleen koko elämänsä työnteolle omistaneen liikemiehen Kai Mäkelän tilitys: hän kertoi olevansa masentunut ja haluaisi parantaa yhteyksiä perheeseensä ja ystäviinsä, koska oli jo erakoitunut. Testasinpa siis minäkin omat pistearvoni ja ryhdyin oppilaaksi 35 000 ensimmäisellä viikolla ilmoittautuneen rinnalle. On myös kiinnostava nähdä, mitä kollegat ovat ihmisten pään menoksi tai pikemminkin parannukseksi keksineet. Saa nähdä, josko jouluksi joksikin tulisi…