Kurkistus menneisyyteen

Kohtalon oikusta saimme luettavaksemme palan historiaa. Varastossa paperilaatikoissa olleet vanhat kirjeet kastuivat, kiitos viemärivuodon. (Onneksi se oli vain keittiövesien putki.) Kirjeet olivat kuuluneet mieheni isän jäämistöön.

Ensimmäinen kirje oli päivätty 14.9.14. Se oli osoitettu appeni siskolle Kaisalle ja kirjoittajana oli Väinö-setä. mieheni vaarin veli.  Kuoressa oli venäläiset postimerkit, koska Suomi oli tuolloin Venäjän osa.

”Jo kohtasi kohtalon kova koura minuakin, joudun työttömäksi.” Niinpä Väinö kertoi lähtevänsä vaarin pojaksi Parkkimäkeen Hämeenlinnaan, nukkumaan talviunta. Toki ryssänkielen lukeminen kuului iltapuhteisiin. Hän kertoi itsellään olevan kaksi pelastuksen toivoa; joku työpaikka Suomesta tai sitten, ei enempää tai vähempää kuin Venäjälle Uraaliin kirgiisien sekaan lähteminen.

Hän antaa neuvoja juuri koulutaipaleensa aloittaneelle Kaisalle, kuinka on tärkeätä tehdä vähäpätöisimmätkin läksyt selviksi. Talvi on ollut Väinön mielestä poikkeus kaikista ennen olleista ja ehkä jälkeentulevistakin.

”Luulen ainakin tämän ajan olevan hyvänä yllytyksenä maantieteen tutkimiseen, joskin ehkä valtakuntain rajat saa pian opetella uudestaan. Mutta onhan sinunkin sitten joskus hauska jutella, että niin ne ennen olivat.”

”Täällä on muuten ollut verrattain tavallista, valaistuskin on saatu jo osittaisesti. Kehvelit, kun kielsivät sen pyörällä ajelun, saa nähdä, saanko lupalippua.”

Elämä ei näytä olleen kovinkaan helppoa ennen, ja kuitenkin kirjeessä vilisee huumoria ja toiveikkuutta tulevaisuuden suhteen. Vertailun vuoksi sanottakoon, että erään yliopiston esimieskoulutuksessa 37-vuotias hallintopuolen esimies kysyi minulta:

-          -Olemmeko me heikompia kuin edelliset sukupolvet? Minä en jaksa työpäivän jälkeen kuin kellahtaa petiin.

Aika oli vuosisadan alussa eri, elämäkin. Ehkäpä myös ongelmien ratkaisemista oppi, kun joutui oikeasti puun ja kuoren väliin selvitäkseen hengissä. Leivästäkin oli pulaa, mutta siitä ehkä enemmän seuraavissa kirjoituksissa.

Vuosi yhteiskuntatieteilijänä

Luovutin Vuoden yhteiskuntatieteilijä -tittelin marraskuussa Sixten Korkmanille. Mennyt vuosi on sujunut julkisuusmylläkässä. Se alkoi Hesarin isosta jutusta Pelottelu kielletty, jossa nostin esiin myönteiset voimavarat, työnilon, selviytymiskeinoksi huonoistakin ajoista. Ilo tarttuu, ei vain työntekijöihin, vaan myös asiakkaisiin, ja vaikuttaa näin tuloksellisuuteen.

Artikkeleita on riittänyt: nauru kuuluu työpaikoille; opettele löytämään hyvää; mieti, miksi valitat työstä jne. Aikakauslehdissä, sanomalehdissä, ammattilehdissä, naistenlehdissä, yritysten henkilöstölehdissä, asiakaslehdissä. Olihan myös aintulaatuista osallistua viime vuoden Linnan juhliinkin. Ja kaiken kukkuraksi tuli vielä kotikunnan yrittäjien palkinto, vuoden kangasalalaisuus.

En ole valittanut haastatteluihin kuluneesta vaivannäöstä, koska koen yhteiskunnallisen vaikuttamisen omaksi työkseni. On ollut hienoa tuoda esille tutkimuksesta nousevia työhyvinvoinnin teemoja, erityisesti henkilöstön arvon merkitystä. Hyvinvoivat työntekijät ovat luovia ja innostuneita, he keksivät uutta ja rakentavat näin parempaa tulevaisuutta. Kiireessä ja kiusattuina he eivät kuitenkaan yllä parhaaseensa.


Erityisen tärkeä työnteolle otollisen ilmapiirin rakentamisessa on johdon rooli: kannustaako se vai lannistaa? Neutraaliuskaan ei riitä, vaan tarvitaan aktiivista tapaa etsiä käytettävissä olevia myönteisiä voimavaroja ja panna toimeksi.

Hymistelyä, olen kuullut jonkun sanovan. Nyt on vain puristettava irti ihmisistä kaikki mahdollinen, ajat ovat ankeat eikä naurulla pitkälle pötkitä.Jokaisen on jatkettava työssäoloa vastineeksi hyvinvointivaltiolta saamistaan ilmaisista palveluista.Totta tämäkin, mutta eikö pakon ja moittimisen sijasta voisi etsiä porkkanoita?

Työelämässä on kiistämättä ongelmansa, mutta ne tarkoitettu ratkaistaviksi. Jos emme voi vaikuttaa valtakunnan tasolla, voimme ainakin tehdä arjesta parempaa. Tämä edellyttää itse kultakin peiliin katsomista, ryhtymistä objektista subjektiksi. Alamaisesta tasavertaiseksi toimijaksi.

Olen myös vilistänyt ympäri Suomea pitämässä työnilon luentoja ja tavannut tuhansia ihmisiä eri aloilta. Olen kuullut lukuisia tarinoita. Kuinka eräs eläkeiän kynnyksellä oleva esimies ilahtui, kun 40 vuotta nuorempi työharjoittelussa ollut halasi häntä kiitokseksi hyvästä perehdyttämisestä, vaikka tälle ei löytynytkään työpaikkaa.

Tai kuinka eräässä sairaalassa lääkärinkierrolla lääkäri oli poistunut hetkeksi seurueesta. Hän oli tullut takaisin huoneen ovelle etsien muita kierrolla olleita, katsahtanut sisään ja sanonut: Eihän täällä ole yhtään ihmistä." Sanavalmis laitoshuoltaja oli kuitenkin ollut siivoamassa huonetta ja vastannut tälle lampaan äänellä: "Mää, mää!"  Että ihmisiä ne siivoojatkin...

Ihanimpia ovat olleet ihmisten suorat palautteet. Kun luentotilaisuuden jälkeen nuori tyttö kapsahtaa kaulaan ja kertoo haluavansa tulla samanlaiseksi kuin minä ja tehdä työtä ihmisten hyväksi. Tai junassa ventovieras kertoo ihailevansa minua tekemästäni sinnikkäästä työstä.

Lisäksi on tullut runsaasti sähköpostia työpaikoillaan kiusatuilta, enhän toki tiedä heidän todellisuudestaan, mutta aina on voinut jonkin neuvon laittaa tueksi. Tuntuu surulliselta sekin, että eräskin henkilö piti minua viimeisenä toivonaan.

Siispä onnittelut ja vilkasta julkisuusvuotta Sixtenille, joka on omalla esimerkillään  jatkamassa työuria. Sixten Korkman ehti jo jäädä virallisesti eläkkeelle, mutta päättikin jatkaa työelämässä. Hän työskentelee tällä hetkellä Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun taloustieteen laitoksella, jonne hänet nimitettiin Professor of Practice -tehtävään. Taloustieteen professuuri kestää kolme vuotta.

Sotaveteraanioptimisti Linnan juhlissa

 TV1:ssä haastateltiin sotaveteraania Linnan juhlissa, valitettavasti nimi ei jäänyt päähäni, mutta tarina sitäkin paremmin. Hän oli haavoittunut kahteen kertaan.

-Minulla oli ase toisessa kädessä ja sukset toisessa, kun luoti osui reiteen. Kaaduin, hivutin sukset alleni ja laskin mäen alas. Sieltä minut sitten  kuljetettiin ahkiolla sairasautolle ja sairaalaan, jossa isäni oli lääkärinä.

-Mitä isä sanoi, kun tulit sairaalaan, kysyi haastattelija.

-En oikein muista... Varmaan ilahtui, kun näki poikansa puoliksi ehjänä.

Tieto helpottaa elämää – hanalogialleko uusi professuuri?

Olin Helsingissä tutkijoiden ja kansanedustajien seuran Tutkaksen tilaisuudessa Tieto käyttöön - keinoja ja haasteita. Kuulimme virkistäviä lyhyitä alustuksia tiedon merkityksestä yhteiskunnassa ja sen tuottamisen tavoista. 

Puolustusministeriön tutkimusjohtaja Juha Martelius toi esille kulttuurien sekamelskan. Tutkittua tietoa käytetään huonosti päätöksenteon tukena. ”Univormukulttuurissa” vallitsee tilanne, ettei alempi voi haastaa ylempää. Virkamieskulttuurissa puolestaan on kapeita, mutta syviä deskejä hoitavat henkilöt, jotka tietävät parhaiten oman toimialueensa asiat. Asenne on usein, etteivät ulkopuoliset voi tuoda siihen mitään lisäarvoa. Tarvitaan siis asemavallan tuuletusta eli ei uskota enää aseman vaan osaamisen perusteella.

Ympäristöministeriön Pirkko Heikinheimo puolestaan kertoi ilmastopaneelista, joka tarjoaa mahdollisuuden vaikuttaa, tuoda tieteen ääntä esille ja suunnata rahoitusta tärkeiksi koettuihin teemoihin. Tällaisen työskentelyn ongelmiksi hän mainitsi kiireen, aidon monitieteisyyden ja politiikkapään sitoutumisen keskusteluun. Pitäisikö näitä paneeleita perustaa myös sosiaalitieteiden alueelle esim. miten työelämää pitäisi kehittää, jotta pääsisimme ongelmakeskeisyydestä ratkaisukeskeisyyteen, valittamisesta vaikuttamiseen?

Eikä vähäisin ollut sekään luento, jossa kerrottiin Findikaattoripalvelusta, josta saa itse poimittua tärkeätä tietoa erilaisessa muodossa. En todellakaan ollut kuullut siitä tätä ennen. (www.findikaattori.fi)

Jyrki Kasvin tietoiskun aiheena oli ”joukkoistaminen”, eli miten eri forumit otetaan käyttöön tiedon tuottamisessa. Esimerkiksi hän mainitsi Yandexin, jossa autoilijat lähettävät tietoa ajoneuvojen liikkeistä ja ruuhkista. Tiedot välittyvät sitten kaikille systeemin käyttäjille, jotka osaavat näin paremmin sompailla suurkaupungin vilinässä. Sosiaalisessa mediassa voi myös itse laittaa liikkeelle kysymyksiä kuten hän oli tehnyt  hakiessaan itselleen iskulausetta ja saanut seuraavan - ” Jyrki hyötykasvi.” Kolmas esimerkki on avoin ministeriö, jossa kansalaisaloitteiden pohjalta tuotetaan uutta lainsäädäntöä.

Paneelissa Tuija Brax varsin vahvasti nosti esille, että tällä hetkellä on vaikea saada oikeata tietoa päätöksenteon pohjaksi. Esimerkiksi omaishoitajien määristä ei ole mitään tietoa, kuitenkin päätöksiä joudutaan tekemään vajavaisen tiedon varassa. Toisena esimerkkinä oli lasten seksuaalirikollisuuden lainsäädännön valmistelu, jossa meni liki kaksi vuotta jonkinlaisen tilannekatsauksen tekemiseen, koska ei ollut rahaa selvittää asiaa. Toisaalta taas siemenperunan tutkimiseen on miljoonia. Miten siis valikoidaan se, mihin kannattaa satsata?  Hallitusohjelmako on se paikka, jossa resurssit jaetaan joko vihreälle teknologialle tai ilmastonmuutokselle tai työelämätutkimukselle?

 

Anu Vehviläinen puolestaan totesi, että kansanedustajien tiedontarpeessakin on eroja – toisille riittää baariympäristö ja toiset haluavat jotain syvällisempää.
Eikö pitäisi myös nopeasti pystyä tuottamaan tietoa erilaisilla meta-analyyseillä, mitä asiasta tiedetään tällä hetkellä. Sen jälkeen asiantuntijat voisivat sitten yhdessä päätöksentekijöiden, kansalaisten kanssa ruotia ja asettaa järjestykseen. Ei kuitenkaan ole olemassa mitään paikkaa, josta semmoisia tutkimuksia voisi tilata elikkä sitä, mitä tietoa asiasta on tällä hetkellä saatavissa.

Erkki Karvonen Oulun yliopistosta määritteli viisaasti tiedon keinoksi päästä perille. Siinä on nähtävissä kaksi ulottuvuutta: mitä tiedämme todellisuudesta ja tulevaisuusnäkökulma eli millaisen yhteisen todellisuuden tuotamme tiedon perusteella. Se edellyttää yhteistä keskustelua ja arvovalintoja.
Käytäntöön vietynä, kun menin Pikkuparlamentin vessaan, en saanut uudesta hanasta vettä tulemaan. Yritin vanhoja konsteja kuten heilutella kättä etsien silmää, joka minut näkisi, sekä painella hanaa eri puolilta. Sitten havaitsin ohjeen peiliin piirretyistä viivoista eli hanaa piti painaa yläpuolelta alaspäin. Se taipui yllättäen ja jo lorisi vesi. Pystyin siirtämään osaamiseni toisellekin naiselle, joka oli samassa pulmatilanteessa.

Vanhalla tiedolla ei siis pärjää nykyisyydessä, mutta jos voisi jotenkin vaikuttaa, niin toivoisin voivani luoda sellaisen tulevaisuuden, ettei tarvitsisi olla hanalogian professori, jotta saisi veden pulppuamaan yleisövessoissa. Miten siis saada sellaista tietoa, jolla voisi elää helpommin arjessa?