Kohtaamisia Linnan juhlista

Saapuminen MTV:n arkistosta

Juhla oli ainutlaatuinen, tunnelma välitön ja kaikki kättelivät ja kehuivat toisiaan. Semmoistahan sen pitäisi olla arkenakin, että hierarkiat eivät vaikuta ja ihmiset kohtaavat toisensa ilman arvomerkkejä.

Televisiosta tila näyttää huomattavasti avarammalta. Kun tulimme sisään Mariankadun puolelta, kaikki paikat pursusivat ihmisiä ja ei muuta kuin portaita ylös ja kohta olimme jo presidenttiparin edessä. Ei siinä ennättänyt mitään ajatella kuin mennä jonon jatkeena.

Kun sitten parvelta katselimme menoa, Jussi keksi, että tämähän on kuin Ruotsinlaivassa, mutta kuvista ei saanut kuitenkaan kieltäytyä. Valokuvaajat seisoivat kuin kuorossa korokelavalla ja räiskivät menemään. Ilma oli siellä ylhäällä kuumaa ja sakeaa.

Joltakin rouvalta putoili mustia tupsuja Tarjan jalkoihin ja vielä punaiselle matolle, mikä huvitti suuresti yleisöä. Punaisen maton ryppyily herätti hilpeyttä sekin, vaikka siihen kyllä olisi joku jo saattanut kupsahtaakin. Yksi matto tempaistiin poiskin ja jäljelle jäi vain valkoinen pitoteippipohja. .Ennen entisen presidenttien tuloa se kuitenkin kiikutettiin paikalle, jottei heidän arvokkuutensa olisi kärsinyt moisella pohjalla kävelemistä ja loppuviimeksi Presidentti seisoi itse kulman päällä, etteivät nämä viimeiset vieraat vain olisi kaatuneet.

Ruuan metsästäminenkin oli hankalaa, nälkä oli jo melkoinen moisesta seisomisesta. Matkalle osui boolia, joten sitäkin piti maistella ennen pikkupaloja. Hiukan simaiselta se maistui. Lopulta olimme herkkujen äärellä, jossa myös Päivi ja Paavo Lipponen seisoskelivat. Ihania paloja, erityisesti mätikakku. Tungoksessa syöminen vaati kuitenkin luonnetta, etenkin niiltä, jotka uskalsivat ottaa vielä kahvikupposen käteensä.

Jostain kuului, hei Marsa. Joentaustan Jokkehan se ilmestyi paljoudesta. Aloitimme tiedotusopin opinnot tasan 40 vuotta sitten. Harvapa minua lapsuudenystäviä lukuun ottamatta tunnistaakaan tuosta nimestä. Oli tosi mukavaa vaihtaa kuulumisia. Näin vuosien vieriminen konkretisoituu.

Sain kiitettyä Elintarviketyöntekijöiden liiton puheenjohtajaa Veli-Matti Kuntostakin lupauksesta tulla puhumaan meidän työnilonjulistustapahtumaan 10.1.2012. Tein hänen kanssaan paljon yhteistyötä Saarioisten aikoina, koska hän oli silloin Sahalahdessa pääluottamusmiehenä.

Jallekin (Jarl Thore Eriksson) oli mukana vaimonsa kanssa, muttei enää rehtorina, vaan Åbo Akademin kanslserin roolissa. Hänellä riittää virtaa, kertoi vaimo. Varantolan Kristaakin ja miestään siinä tervehdittiin. Näimme ylhäältä, että Alasuutarikin olivat yliopistolta mukana, mutta missään emme heitä kohdanneet.

Sitten keksimme, että mennäänpä vielä tanssimaan. Ei sitä ollut edes huomannut, että tanssi oli alkanut jo aikaa sitten. Pikkuista pyörähtelyä ja twistaamista, hupsista, taisi mennä oikein kamerallekin! Ja tokihan siitä sitten kuulimmekin, vaikka emme siinä hetkessä tajunneet joutuvamme esille.

Yllätyimme Paavo Lipposen isoudesta ja Paavo Väyrysen pienuudesta – siis kooltaan.
Eräät yhteiskunnallisesti palkitut olivat arvomerkkeineen ja rimpsuineen kuin koristeltuja joulukuusia.

Bongailimme pirkanmaalaisia kansanedustajia, joita kävimme kättelemässä, ainakin Arto Pirttilahti, Kimmo Sasi ja Arto Satonen osuivat haaviin.

Lopulta myös Jukka Gustafsson vaimoineen osui selän taakse ja sain tilaisuuden kiittää häntä ihanasta onnittelusähkeestä. Hän totesi Marja-Liisan olevan ”minun suosikkihyvinvointiprofessorini”. Mieheni totesi siihen, että hän onkin se ainoa. Heillä oli kova kiire mennä vaihtamaan rouvan kauniita kenkiä mukavampiin.

Kapusimme vielä yläkertaan etsimään jatsia, sitä samaa etsi Antti Kasviokin vaimoineen, mutta se oli jo loppunut. Antti arveli saaneensa kutsun kestävän kehityksen edustajana.

Jussi kiitti Pepe Willbergiä siitä, että oli saanut jo 60-luvulta kuunnella hänen omaperäisiä laulujaan ja niiden tulkintoja. Siis peräti kohta viisikymmentä vuotta.

Kun läksimme etsimään naulakkoa, jouduimme väärälle ovelle. Siellä kuitenkin törmäsimme Suomen Akatemian pääjohtajaan Markku Mattilaan, jolta kyselin hänen työtilanteestaan. Pesti on maaliskuussa lopussa, hän vastasi ja kysyi, löytyisikö hänelle työtä minun tiimistäni pilke silmäkulmassa. Toivotin lämpimästi tervetulleeksi, koska vaimo oli ihan huolissaan, että tämä jäisi kotiin.

Meille oli jatkot siinä, että jaksettiin vartin yli yhteentoista, oltiin siis jatkoajalla, edes päätä saatu kipeäksi simaisesta boolista.

On se vaan jännää, että kumpainenkin taksinkuljettaja kyseli meiltä, miten kertomiimme osoitteisiin oikein ajetaan.

Meillä oli yllättävän hauskaa ja sitä samaa kertoivat kaikki tapaamammekin ihmiset. Vaikka etukäteen jännitti ja jo ajatteli, että miksi ihmeessä tämä vaivannäkö, niin voi sanoa, että kyllä se kannatti. Monta uutta kokemusta, jopa se, että eka kertaa elämässä minulle tehtiin kampaus, meikki ja kynnet. (Toki tv-ohjelmiin on jotain värkätty, muttei tässä mielessä.)

Siispä vielä kerran kiitos kaikille, jotka jollakin tavalla edesauttoivat onnistuneen illan tekemisessä. Erityiskiitokset Pialle kampauksesta, Riikalle meikistä, Tuulle kynsistä, Jannelle puvusta!

Nautitaan, ystävät ja kylänmiehet

Kaikki alkoi oudosta puhelinsoitosta tuntemattomasta numerosta. Vastasin siihen, että olen kokouksessa. Soittaja sanoi, että hän vain lyhyesti tarkistaisi osoitetietoja, joten jatkoin puhumista. Kun kysyttiin mieheni nimeä, aloin ihmetellä, minkälainen katalogi nyt olisi kyseessä. Sieltä vastattiin jotakin, hälyn keskellä en kuullut soittajan nimeä, ihan kuin soitto olisi tullut jostain kansliasta ja puhelu päättyi siihen.

Kahden päivänkuluttua tästä, keskiviikkona 23.11, mieheni oli yrittänyt soittaa minulle monta kertaa. Olin Helsingissä kouluttamassa ja kun sain häneen yhteyden, sydän alkoi lyödä ylimääräisiä kierroksia. Mieheni oli luullut, että poikamme huijasivat meitä kutsukirjeellä ja soittanut Presidentin kansliaan tarkistaakseen asian. Totta se oli.

Kutsu aiheutti kyllä ylimääräisiä sydämensykkeitä, aikaa h-hetkeen oli vajaa kaksi viikkoa. Mitä päälle? kysyy nainen. Epätoivoissani juoksin Tampereen vaatekaupat, saldo synkkä - vain mustaa ja violettia.

-Apuvaa, kirjoitin Ritva Fallalle torstaiaamuna, minulla on monta Marimekolle suunnittelemaasi housupukua. Olisiko millään mahdollista…?

Olin torstainakin kouluttamassa Helsingissä ja tilaisuuden jälkeen meni Villisilkkiin. Se olikin vielä kiinni, mutta viereisen nappikaupan rouva soitti omistajalle, joka saapui paikalle. Niinpä sain katsauksen kankaisiin, juuri mieleistäni sieltä ei löytynyt lukuisista vaihtoehdoista huolimatta. Mutta, ei passaa olla ronkeli.

Ritva Falla soitti iltapäivällä ja sanoi, että on ihan tukossa tekemistensä kanssa, mutta hän oli saanut Janne Renvallin suostumaan hommaan, jos vain heti ottaisin yhteyden. Sen tein ja siitä se alkoi. Perjantai-iltana Helsinkiin katsomaan kankaita, viikonloppuna syntyi malli ja eikun ompelemaan. Ihan hauskaa sikäli, että Janne Renvall on syntynyt Kangasalla.

Entä muut tykötarpeet? Ja kampaus ja meikki. No, mitkään kiharat eivät minun naamaani kaunista, joten eiköhän oman kampaajan kanssa siitä selvitä ja meikkikin tulee tutusta kemikalioliikkeestä, jossa olen vuosia käynyt.

Tänään on sitten juhlan aika. Kolttu on vielä hakematta, sovitin sitä eilen ja siihen tehtiin vielä viimeisiä korjauksia. Ettei jäisi viime tinkaan. Perhosia on jostain syystä vatsassa. Hassua, on helpompaa esiintyä tuhannelle ihmiselle Finlandiatalolla kuin kävellä Presidenttiä kättelemään!

Olen iloinen ja kiitollinen, koska kutsu on mitä suurimmalla syyllä seurausta työhyvinvoinnin eteen tekemästäni työstä, josta sain tunnustuksen Vuoden yhteiskuntatieteilijä. Sitä ei olisi ollut mahdollista yksin,ilman hyvää työtiimiä ja perhettä, erityisesti miestäni. Niinpä tästä hohteesta voi ansaitusti nauttia kaikki ystävät ja kylänmiehet!