Tuoteselosteeni

Näin unen: minuun oli kiinnitetty narulla lappu, tuoteseloste, jossa luki "Made in Honolulu." Nimekseni oli laitettu Naama.

Hämmästelin lappua, sieltäkö minun pitäisi lähteä hakemaan itselleni selitystä? Naama, ryhdypä siis pohtimaan Honolulun reissua!

Ehkäpä sieltä löytyisikin tällä hetkellä tarpeellista: venyvää musiikkia, sen myötä rentoutta ja notkeutta, vähäisempää suoritustarvetta, heittäytymistä meren pehmeisiin turkooseihin aaltoihin uskoen, että elämä kantaa.

Kiitoksia tunnustuksesta antajalle ja tukijoukoille

Lähtemistä anivarhain jonnekin päin Suomea, odottelemista lentokentillä ja kärsivällisyysjaksoja junissa, rankkasadetta, sakeaa pyryä kuten vielä viime viikollakin, kun palasin illalla Forssasta ja sain itseni hädin tuskin rekan alta käännettyä pienelle sivutielle, kun en nähnyt eteeni, mutta rekka vain kiilasi perään. Käännös meni pitkäksi, mutta onneksi sivutieltä ei tullut ketään. Sen jälkeen neljälläkympillä köröttelyä kotia kohti.

Kiinnostuneita katseita, innostusta, erilaisia kysymyksiä kuten mitä tehdä työpaikan pahimmalle pessimistille, piittaamattomalle esimiehelle tai narsistiselle työkaverille, lumoavia tarinoita ihanista asiakaspalvelutilanteista, kiitoksia innostamisesta ja vinkkejä uusista kirjoista, vaikuttamisen mahdollisuuksia, ehkä helpotustakin tavallisten ihmisten arkeen.

Saldo on positiivinen. Oli siis ihana saada 40-vuotta täyttävän Työ Terveys Turvallisuus –lehden tunnustuspalkinto Hyvän työelämän puolestapuhumisesta, kolmen muun seurassa: neurologi Kiti Müllerin, liikuntatieteiden tohtori, dosentti Nina Nevalan ja tekniikan tohtori, työhygienian dosentti Rauno Pääkkösen.

Mutta kiitos kuuluu myös tukijoukoille eli miehelleni Jussille! Hän on AARRE. Ja työhyvinvoinnin tiimilleni Kirsille, Liisalle, Marjutille ja Sannalle!

Positiivinen juoru Ollista

Tapahtui eilen illalla järven jäällä: Niemen Olli Ruutanasta tuli vastaan ja palatessa pysähdyimme juttelemaan. Hän ihmetteli, että menimme väärään suuntaan. Kerroimme, että olimme muuttaneet.

Ja Ollikin kertoi vaihtaneensa työpaikkaa. Innostuneesti hän alkoi tarinoida, kuinka he olivat luoneet keitaan valtion virastotaloon. Siis siihen Hippoksen lähellä olevaan tylsän näköiseen rakennukseen... Oikean tulevaisuuden toimiston, jossa ei ollut henkilökohtaisia työtiloja, mutta tarvittaessa mahdollisuus keskittyä kuulokkeiden kanssa omaan työhön, pitää neuvotteluja läpinäkyvien seinien sisässä, jossa puhe kuului hyvin eikä melua tai kaikua ollut, jossa tietokin liikkui automaattisesti ihmisten välillä ja yhteisöllisyys kasvoi kohisten, kuinka kaikki pysyivät ajantasalla ja kuinka esimerkiksi kokolattiamattoa koskevat käsitykset ovat vanhentuneita. Ei matto allergisoi, vaan se, ettei sitä puhdisteta.

Mieheni, joka on huonon kuulonsa takia joutunut jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle, kyseli kiinnostuneesti, että onko teillä huonokuuloisia ja miten taustamelu? Sitäkään ei ollut.

Olli sai meille innollansa myytyä ajatuksen tulevaisuuden toimistosta, jossa ei ole seiniä estämässä tiedonkulkua ja jossa kaikki viihtyvät. Semmoinen hän aina on, ihanan optimistinen tapaus! Jospa itse kukin voisi olla samallalailla suorastaan haltioitunut uudesta työstään, yhden vuoden siinä oltuaan niin kuin Olli.