Ehdimme perjantaina Parkanon kehräämöön, jossa Esko juhli 75-vuotissynttäreitään kakkukahvein. Hänen kaupastaan löytyy kaikkea mahdollista käsityöhön liittyvää: lankoja, matonkuteita, kankaita, kirjottuja seinätauluja ja missä tahansa väriskaalassa. Tupa on täynnä kaikkea houkuttelevaa. Ja ennen kaikkea hän itse on ilon ja herrasmiesmäisyyden ilmentymä. Nytkin olivat simsetit kaulassa, kun hän otti pihalla iloisesti vastaan onnitteluja.
Ja vaimojansa kärsimättömästi odottelevia miehiä varten on esillä erilaista vempainta, mikä liittyy asiaan.
Mutta tärkein kaikesta: Esko lupasi jatkaa kaupanpitoaan vielä 5 vuotta. Kahvia tarjoillut rouva sanoi, että kyllä kait se kuolisi, jos lopettaisi kaupan pidon. Lomaakaan ei ole pitänyt vuosikausiin, viimeksi silloin, kun hänellä oli 15 ihmistä Parkanon kehräämössä. Siitä on aikaa...
Hänestä voisi ottaa esimerkkiä, jos halutaan pidentää työuria. Hän on oman kauppansa herra, hän harrastaa käsillään, koska luo loimia tilauksesta, käyttelee kassakonettaan ja harrastaa sosiaalista elämää. Kylän naiset kutovat hänelle villasukkia, jotta hän tarkenisi jatkaa kaupassaan.
sunnuntai 22. elokuuta 2010
perjantai 20. elokuuta 2010
Tunsin itseni blondiksi
Yritin työpaikallani päästä päivän päätteeksi kellarissa sijaitsevaan pukukoppiini, jossa olivat kaikki vaatteeni ja pyöränavaimet sun muut. Ovi ei auennut, vaikka kuinka sitä roplasin. Onkohan tämä väärä avain, en ollut sitä ennen käyttänyt, koska ovi oli aina ollut auki? Kokeilin miestenpuolelle, sinne kyllä olisin päässyt.
Lähdin etsimään vahtimestaria, mutta kello oli jo yli neljä. Soitin ikkunassa olevaan numeroon, mutta se meni vaihteeseen. Ystävällinen naisihminen sanoi, että olipa hyvä, että sait vielä kiinni, koska minuutin kuluttua vaihde sulkeutuisi. Hän alkoi sinnikkäästi soitella eri numeroihin. Kymmenisen minuutin kuluttua löytyi ylivahtimestari, joka saapui paikalle toisesta rakennuksesta. Hän pani avaimen oveen ja se aukesi. Ovi oli vain jäykkä. Tunsin kyllä itseni blondiksi, punapäästä huolimatta.
Mutta jotta olo helpottuisi, kerron toisenkin blonditarinan, jonka kuulin hiljan sisareltani. Hänen työkaverinsa oli kysynyt, että olisiko sinulla lainata moottoriöljyä. Hän ei uskaltaisi lähteä enää autollaan mihinkään työpaikan pihasta, koska hälytysvalot jo vilkkuivat. Sisareni oli luvannut käyttää tämän autollaan lähellä olevassa autotarvikeliikkeessä. Hän oli kuitenkin kehottanut työkaveriaan ottamaan mukaansa moottoriöljykanisterin, jotta he osaisivat ostaa oikeata ainetta.
He painelivat valkoisissa hoitajanasuissaan liikkeeseen, toki olivat ottaneet nimikylttinsä rinnasta, ja kyselivät moottoriöljyä. Miesmyyjä antoi öljyn.
-Mutta mihin se laitetaan, kysyivät naiset. Voisitko tulla valuttamaan sen oikeaan paikkaan?
-Hei, eihän meillä ole sitä autoakaan mukana, oli sisareni muistanut yhtäkkiä, mihin sen kaataa…
Mies oli katsonut heitä hitaasti ja alkanut selostaa, että öljyä on aika vaikea laittaa väärään paikkaan. Kun avaa auton etupellin, sen alta löytyy musta möykky, joka on moottori. Ja koska on kysymys moottoriöljystä, möykyn lähellä on kuva öljykannusta ja reikä, johon sen voi kaataa…
Lähdin etsimään vahtimestaria, mutta kello oli jo yli neljä. Soitin ikkunassa olevaan numeroon, mutta se meni vaihteeseen. Ystävällinen naisihminen sanoi, että olipa hyvä, että sait vielä kiinni, koska minuutin kuluttua vaihde sulkeutuisi. Hän alkoi sinnikkäästi soitella eri numeroihin. Kymmenisen minuutin kuluttua löytyi ylivahtimestari, joka saapui paikalle toisesta rakennuksesta. Hän pani avaimen oveen ja se aukesi. Ovi oli vain jäykkä. Tunsin kyllä itseni blondiksi, punapäästä huolimatta.
Mutta jotta olo helpottuisi, kerron toisenkin blonditarinan, jonka kuulin hiljan sisareltani. Hänen työkaverinsa oli kysynyt, että olisiko sinulla lainata moottoriöljyä. Hän ei uskaltaisi lähteä enää autollaan mihinkään työpaikan pihasta, koska hälytysvalot jo vilkkuivat. Sisareni oli luvannut käyttää tämän autollaan lähellä olevassa autotarvikeliikkeessä. Hän oli kuitenkin kehottanut työkaveriaan ottamaan mukaansa moottoriöljykanisterin, jotta he osaisivat ostaa oikeata ainetta.
He painelivat valkoisissa hoitajanasuissaan liikkeeseen, toki olivat ottaneet nimikylttinsä rinnasta, ja kyselivät moottoriöljyä. Miesmyyjä antoi öljyn.
-Mutta mihin se laitetaan, kysyivät naiset. Voisitko tulla valuttamaan sen oikeaan paikkaan?
-Hei, eihän meillä ole sitä autoakaan mukana, oli sisareni muistanut yhtäkkiä, mihin sen kaataa…
Mies oli katsonut heitä hitaasti ja alkanut selostaa, että öljyä on aika vaikea laittaa väärään paikkaan. Kun avaa auton etupellin, sen alta löytyy musta möykky, joka on moottori. Ja koska on kysymys moottoriöljystä, möykyn lähellä on kuva öljykannusta ja reikä, johon sen voi kaataa…
maanantai 9. elokuuta 2010
Eksymisen ihanuudesta
”Sopeutuminen lomalta arkeen voi viedä pari viikkoa. Vinkiksi: työasioita voi alkaa miettiä 24 tuntia ennen loman loppumista. Viimeisiin päiviin ei kannata pakata liikaa ohjelmaa. Herätyskellon voi laittaa jo soimaan viimeisenä lomapäivänä. Sekin voi auttaa, jos jättää osan lomasta syksyyn.”
Näin aamunlehdessä, jonka hain polkupyörällä kolmen kilometrin päästä postilaatikolta. Tarvitsemmeko ohjeistusta ja tutkimustuloksia joka liikkeeseemme? Voiko elämää opettaa numeroimalla toimet, jotka huolellisesti tehtyään saa asiansa kuntoon?
Eikö elämä ole ihanaa juuri siksi, ettei sitä voi pilkuntarkasti ennustaa? Jokainen postinhakureissukin on ollut lomalla erilainen: yhtenä aamuna kettu viiletti tien poikki häntä suorana kuin sähköiskun saaneena. Kerran kaksi kurkea norkoili pellolla ja tuijotti minua häpeämättömästi. Tänään kaurapellolta pelmahti pikkulintuparvia. Joko ne olivat muuttopuuhissa? Karhua en valitettavasti ole vielä nähnyt kertaakaan todistetusti, joskin viime kesänä uskoin nähneeni pikkukarhun tai vähintäänkin sennäköisen majavan tai mäyrän. Sekin on kutkuttavaa.
On ollut hellettä, muttei sadetta kertaakaan. Ehkäpä muutaman vuoden kuluttua voisimmekin alkaa muistella ihania vanhuudenpäiviä, jolloin aurinko läkähdytti jo ani varhain ja paksu lämpimän lehahdus miltei paiskasi nurin ulko-oven aukaisulla. Ja kuinka juuri sinä kuumimpana päivänä tapasimme nuoruudenaikaiset oululaiset tuttavamme, jotka keksivät kiertää kauttamme lomareissullaan. Edellisestä näkemisestä oli kolmekymmentä vuotta, mutta tuntui kuin aikaa ei olisi ollutkaan. Kuitenkin niin paljon oli ehtinyt sillä välin tapahtua ja muutama ryppy tulla naamaan.
Tien poskesta pilkotti taas uusia mustikanvarpuja, jotka notkuivat. Mustikat ovat joka vuosi isompia. Sisäinen ääni on vetänyt minut jos kuinka monta kertaa metsään ämpärin kanssa ja kyllä se on aina täyttynyt. Mustikanpoiminta on ihanaa! Mutta ei sieltä löydy muita kuin minuakin vanhempi Laina, joka samoilee lähimetsiä polkupyörällään ja valittaa huonoa marjavuotta. Siellä, missä hänen takapuolensa pilkottaa, löytyvät parhaat marikot. Ehkäpä elämäntaitojen numerolistalle pitäisi laittaa, mene marjaan. Saat ilmaisen meditaatiohetken.
Ettäkö siellä metsässä eksyy ja sinne ei siksi uskalla lähteä? Eihän mikään ole hauskempaa kuin tien hukkaaminen! Navigaattorin ohjeidenkin mukaan toki joutuu hunningolle, mutta kun lähtee ajamaan metsäautoteitä, ihan varmasti eksyy.
Yhtenä aamuna päätimme lähteä pyörillä tutkimaan meille vielä outoa seutua, Vahojärveltä Kyrösjärveen päin viettävää vesistöä. Mukanamme oli kyllä pieni kartta, mutta uskomattoman kauniin koskisen seudun jälkeen olimme hukassa Juomukkavuoren kyltin kohdalla, jota ei ollut koko kartalla. Korvessa oli talo, josta tietä kysymään. Emäntä vilahti jonnekin takapihalla. Vanhempi mies viittoili ikkunasta, että älkää tulko tänne, kun yritimme tulla ovelle päin. Olimmeko niin pelottavia kypärinemme?
Mieheni kuitenkin huhuili rohkeasti emäntää, vaikka itse olisin jo pötkinyt pakoon, ja sieltähän hän tuli. Saimme neuvot, toki päivittelyiden kera, että kyllä Poltinkoskelle on vielä matkaa. Ja olihan sinne, varsinkin, kun taas jouduimme kolmen tien risteykseen. Valitsimme yhden tien ja muutaman kilometrin jälkeen jo pilkottikin taloja ja postilaatikolle pysähtynyt auto, jolta taas tietä kysymään. Ajajarouva paljastui juuri eläkkeelle jääneeksi mökkiläiseksi ja kertoi oman tarinansa lisäksi lähitalojen asukkaiden elämänhistoriat ja muun muassa punaisessa töllissä asustavien vuokralaisten kohtalon. Nämä olivat avioerossa menettäneet omaisuutensa eivätkä sen jälkeen halunneet omistaa enää mitään.
Eksymisen saldo: uusia hillasoita, upea vuori, kalastettavia koskia ja kumpuilevaa maisemaa sekä erilaisia elämäntarinoita. Ja rättiväsymys viidenkymmenen porottavan soratiekilometrin jälkeen ja pulahtaminen järveen. Ohje numero kaksi: eksy silloin tällöin.
Näin aamunlehdessä, jonka hain polkupyörällä kolmen kilometrin päästä postilaatikolta. Tarvitsemmeko ohjeistusta ja tutkimustuloksia joka liikkeeseemme? Voiko elämää opettaa numeroimalla toimet, jotka huolellisesti tehtyään saa asiansa kuntoon?
Eikö elämä ole ihanaa juuri siksi, ettei sitä voi pilkuntarkasti ennustaa? Jokainen postinhakureissukin on ollut lomalla erilainen: yhtenä aamuna kettu viiletti tien poikki häntä suorana kuin sähköiskun saaneena. Kerran kaksi kurkea norkoili pellolla ja tuijotti minua häpeämättömästi. Tänään kaurapellolta pelmahti pikkulintuparvia. Joko ne olivat muuttopuuhissa? Karhua en valitettavasti ole vielä nähnyt kertaakaan todistetusti, joskin viime kesänä uskoin nähneeni pikkukarhun tai vähintäänkin sennäköisen majavan tai mäyrän. Sekin on kutkuttavaa.
On ollut hellettä, muttei sadetta kertaakaan. Ehkäpä muutaman vuoden kuluttua voisimmekin alkaa muistella ihania vanhuudenpäiviä, jolloin aurinko läkähdytti jo ani varhain ja paksu lämpimän lehahdus miltei paiskasi nurin ulko-oven aukaisulla. Ja kuinka juuri sinä kuumimpana päivänä tapasimme nuoruudenaikaiset oululaiset tuttavamme, jotka keksivät kiertää kauttamme lomareissullaan. Edellisestä näkemisestä oli kolmekymmentä vuotta, mutta tuntui kuin aikaa ei olisi ollutkaan. Kuitenkin niin paljon oli ehtinyt sillä välin tapahtua ja muutama ryppy tulla naamaan.
Tien poskesta pilkotti taas uusia mustikanvarpuja, jotka notkuivat. Mustikat ovat joka vuosi isompia. Sisäinen ääni on vetänyt minut jos kuinka monta kertaa metsään ämpärin kanssa ja kyllä se on aina täyttynyt. Mustikanpoiminta on ihanaa! Mutta ei sieltä löydy muita kuin minuakin vanhempi Laina, joka samoilee lähimetsiä polkupyörällään ja valittaa huonoa marjavuotta. Siellä, missä hänen takapuolensa pilkottaa, löytyvät parhaat marikot. Ehkäpä elämäntaitojen numerolistalle pitäisi laittaa, mene marjaan. Saat ilmaisen meditaatiohetken.
Ettäkö siellä metsässä eksyy ja sinne ei siksi uskalla lähteä? Eihän mikään ole hauskempaa kuin tien hukkaaminen! Navigaattorin ohjeidenkin mukaan toki joutuu hunningolle, mutta kun lähtee ajamaan metsäautoteitä, ihan varmasti eksyy.
Yhtenä aamuna päätimme lähteä pyörillä tutkimaan meille vielä outoa seutua, Vahojärveltä Kyrösjärveen päin viettävää vesistöä. Mukanamme oli kyllä pieni kartta, mutta uskomattoman kauniin koskisen seudun jälkeen olimme hukassa Juomukkavuoren kyltin kohdalla, jota ei ollut koko kartalla. Korvessa oli talo, josta tietä kysymään. Emäntä vilahti jonnekin takapihalla. Vanhempi mies viittoili ikkunasta, että älkää tulko tänne, kun yritimme tulla ovelle päin. Olimmeko niin pelottavia kypärinemme?
Mieheni kuitenkin huhuili rohkeasti emäntää, vaikka itse olisin jo pötkinyt pakoon, ja sieltähän hän tuli. Saimme neuvot, toki päivittelyiden kera, että kyllä Poltinkoskelle on vielä matkaa. Ja olihan sinne, varsinkin, kun taas jouduimme kolmen tien risteykseen. Valitsimme yhden tien ja muutaman kilometrin jälkeen jo pilkottikin taloja ja postilaatikolle pysähtynyt auto, jolta taas tietä kysymään. Ajajarouva paljastui juuri eläkkeelle jääneeksi mökkiläiseksi ja kertoi oman tarinansa lisäksi lähitalojen asukkaiden elämänhistoriat ja muun muassa punaisessa töllissä asustavien vuokralaisten kohtalon. Nämä olivat avioerossa menettäneet omaisuutensa eivätkä sen jälkeen halunneet omistaa enää mitään.
Eksymisen saldo: uusia hillasoita, upea vuori, kalastettavia koskia ja kumpuilevaa maisemaa sekä erilaisia elämäntarinoita. Ja rättiväsymys viidenkymmenen porottavan soratiekilometrin jälkeen ja pulahtaminen järveen. Ohje numero kaksi: eksy silloin tällöin.
Entinen kuoppa?
Miltei järkytyin kotiin tullessamme: Laureeninkalliolle kääntyvälle tielle oli kuopan kohdalle piirretty nuolia. Sehän tarkoittanee, että kymmeniä ellei satoja kertoja täytetyn kuopan kaksikymmentävuotisjuhlia ei ehditäkään pitää, koska tie taidetaan nyt korjata kunnolla?
Korjausmiehet olivat jo kolmen kilometrin päässä koulun kohdalla.
Jippii, katsotaan, kuinka käy.
Korjausmiehet olivat jo kolmen kilometrin päässä koulun kohdalla.
Jippii, katsotaan, kuinka käy.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
