Miten saada myyjät salamana paikalle

Ajattelin tehdä kaksi asiaa yhdellä iskulla: ostaa puunsuojamaalia ja ruokaa. Niinpä menin isoon markettiin, joka oli mökkitien varrella.

Maaliosastolla ei ollut ristin sielua. Moni muukin etsi myyjiä. Luin maalin sävytyskoneeseen liimatusta lapusta, että kutsu myyjä myymälän takana vasemmalla olevalla puhelimella.

Minä puhelinta etsimään. Ei missään, kone oli takaseinällä, kävelin oikeallekin ja ei mitään. Löysin ainoastaan härvelin, jolla saattoi ottaa viivakoodin. Ramppasin joka puolella ja palasin. Näin takana vasemmalla napin, jonka yläpuolella oli vihreällä pohjalla juokseva tikku-ukko. Siinäkö se on?

Painoin nappia ja siinä silmänräpäyksessä tajusin painaneeni yleishälytyksen päälle. Myymälä alkoi raikua hirveästä vihellyksestä. Ei kulunut kuin kaksi sekuntia, kun myyjäparvi pelmahti takaseinästä kuin tyhjästä. Ja vartijoitakin.

-         Mitä täällä on tapahtunut, he kyselivät toisiltaan.

Minut valtasi pakokauhu, mutta tunnustin.

-         Minä se olin. Painoin ohjeen mukana takana vasemmalla olevaa nappia.

-         Etkö sinä erota puhelinta napista? huusi jo yksi.

Siinä välissä romaaninainen oli tarrannut yhteen myyjään ja kyseli omia asioitaan.

-         Ei minulle kannata huutaa, sanoin. Toimin ohjeiden mukaan, ehkä niitä kannattaisi tarkistaa.

Myyjä tarttui kaksin käsin päähänsä.

-         Eihän täällä edes kuule mitään… Sitä ei saa sammumaan kuin aluehälytyskeskuksesta. -Tuolla on se puhelin, hän osoitti minulle. Ja siellähän se, aika kaukana takaseinästä eikä ainakaan vasemmalla puolella.

Maalia ei tietenkään ollut koko myymälässä. Luikin häpeissäni takavasemmalle työntäen ostoskärryjä. Sireeni huusi kaiken aikaa ja hädissäni en edes muistanut, mitä minun piti ostaa. Sain kerättyä kärryyni vain karjalanpiirakoita ja jogurttia. Oli pakko lähteä vielä lauantaina kauppaan.

Päästyäni autoon aloin nauraa. Vesi roiskui silmistä. Olin ainakin löytänyt konstin, millä saadaan myyjät nopeasti paikalle. Enpä taida mennä enää koko kauppaan, siellä on varmaan minusta varoittavat kuvat jokaisella osastolla. Myyjät kuiskivat toisilleen, sieltä se professori lähestyy teidän osastoa…

Ikärasismia sairauskuluvakuutuksessa

Elinikä jatkuu, ihmisiä haluttaisiin pitää pitempään työelämässä, mutta yksi pysyy. Tämän koin juuri itse, nimittäin sairauskuluvakuutus päättyy sillä hetkellä, kun täytät 60 vuotta.

Huomasin tämän, kun en kymmeneen vuoteen ole sitä tarvinnut, onnekseni olen ollut terve, mutta nyt olisin tarvinnut nyrjähtäneen nilkan vuoksi, niin paljastui totuus. Olen liian vanha, koska olet juuri täyttänyt 60. Ja samat sännöt ovat jokaisella vakuutusyhtiöllä.

Eipä tässä kuitenkaan ole hätää, koska kyseessä on juoksulenkillä sattunut tapaturma, vapaa-ajanvakuutus pelastaa tilanteen. Mutta on se minusta ikärasismia. Kyllä ikäraja pitäisi nostaa eläköitymisikään, vähintään 63 vuoteen!

Lomamuistoja

Ainakin yksi ihminen on nauttinut tämän kesän säistä. Itikkatutkija tietenkin, koska olosuhteet ovat olleet otolliset tutkimuskohteen sikiämiselle. Povasipa tämä tyytyväinen mies jossain uutisessa, että ensi kevääksi tarkoitetut sääskenpoikaset syntyvätkin jo elokuussa. Ja ovathan ne syntyneet, tunsin viime viikonloppuna mustikassa.

Mutta ovat muutkin ötökät olleet tänä kesänä ärhäköitä. Teimme sinä miltei ainoana hellepäivänä puuvajaa mökillä. Mies kysyi aamulla, etteikö minun kannattaisi panna pitkähihaista päälleni, jotteivät itikat imisi. En minä niistä piittaa, rehvastelin. Olenhan pohjoisen tyttönä tottunut moisiin otuksiin.

Päivän päätteeksi huomasin jalassa pienen patin, jossa oli musta keskusta. Ympärillä oli kunnollinen punainen alue. Tietysti punkki, ajattelin, ja se on saatava jalasta irti. Mökkipaikkakunnan apteekki ei kuitenkaan ollut enää auki, joten soitin terveyskeskuksen päivystykseen, josko sieltä löytyisi punkkipihtejä. Terveydenhoitaja lupasi katsoa jalkaani ja poistaa mahdollisen elukan.

Siinä odotellessa huomasin, että käsivarteni alkoivat saada punaista pilkkupeitettä ja nopeasti se kumma rokko levisi jalkoihinkin. Ei se mikään punkki ollut, vaan joku ampiaisen tapainen, joka jätti pistovälineensä jalkaani ja aiheutti moisen allergisen reaktion.

Iho kukkivana en moneen päivään pystynyt menemään ihmisten ilmoille, mutta onneksi metsässä oli mustikoita, joita saattoi yksinään poimia. Ja niitä on valitettavasti ollut niin paljon, että kuivan raossa on ollut ihan pakko mennä metsään rasittumaan.

Käärmeitäkin on pihalla nähty. Eräs niistä oli hinkannut kuivalla maalla olevan katiskan päälle nahkansa, joka roikkuu nyt tuppena kuistillamme.

Kyllä me kuumuuttakin olemme lomallamme kokeneet. Italiassa oli noin neljäkymmentä astetta, mikä oli ihan liikaa. Ensimmäiseksi piti ostaa valitettavasti hellevaatteet, koska en osannut kuvitellakaan, että tänä kesänä tarvittaisiin missään kesähepeneitä, edes Firenzessä. Erityisen tukalaa oli Sienassa, jonne matkustimme bussilla katsomaan Unescon maailmanperintökohdetta.

Keskiaikainen punaisesta tiilestä rakennettu kaupunki oli juuri valmistautumassa hevosratsastuskilpailuihin, jotka pidettiin seuraavana päivänä keskusaukiolla. Hiekkaa rahdattiin reunoille radaksi ja katsojat ahtautuisivat keskelle toria. Kaupunginosilla oli omat eläinaiheiset vaakunat hulmuamassa ikkunanpuitteissa kuten etana, sarvikuono tai kala. Kukin kannatti omaa ratsuaan. Asukkailla oli myös aiheeseen liittyviä huiveja kaulassaan. Varsin yhteisöllinen tapahtuma.

Ihana kesämuisto syntyi myös Retretin näyttelystä. Luolan seinämille elävästi heijastettu Viimeinen kvartaali pysäytti veret, mutta Vielä oli toivoa jäljellä: täytetyt valkoiset jänikset pitivät pimeässä onkalossa toisiaan kädestä. Valituskuorojen kavalkadi oli erityisen hauska: se viimeisteli maailmanlopun tunnelman. Ihmetellä sopii, mistä kaikesta ihmiset löytävät valittamisen aihetta. Niin kuin nyt sääskistä ja lomasäästäkin.