Pysyisit ies ennallasi -keskustelu

Käväisin Oulussa ODL työterveyden tilaisuudessa puhumassa, miten olla ihmisiksi esimiehenä ja alaisena. Pekka Himanen, joka oli mielestäni valtavasti laihtunut sitten viime näkemän, avasi tilaisuuden loihtimalla silmien eteen rikastavan työyhteisön rakentamisen aineksia.

Kannatti olla paikalla, vaikka olin viimeksi kuunnellut häntä Valkeakoskella. Tilaisuus on hyvin mielessä, koska kello 17.45 menin katsomaan, että mahtuvatkohan kaikki kuulijat auditorioon. Kauhukseni huomasin, että siellä ei ollut ketään muita kuin minun tiimini väki. Ja Himanen tuli Valkeakoskelle Desmond Tutun luota. Nojailin silloin hetken epätoivoissani seinään ja mietin, mitä tehdä. Menin kuitenkin auditorioon, toivotin hänet tervetulleeksi ja kiitin mahdollisuudesta saada yksityisopetusta. Ilta oli antoisa.

ODL:n eli entisen Diakonissalaitoksen tilaisuudessa sen sijana oli runsas 100 ihmistä korkkaamassa upouuden auditorion. Rikastava työyhteisö on loppujen lopuksi meistä kiinni: syömmekö me hyvää mieltä omalla toiminnallamme vai rakennammeko sitä. Jos voisimme olla omana itsenämme työpaikoilla, kehua toisiamme ja unelmoida yhdessä, pääsisimme valloillemme.

Entinen työkaverini kolmenkymmenen vuoden takaa oli nähnyt nimeni ohjelmassa ja soitti, että olisi kiva tavata. Ja niinhän me sovimme näkemisestä tilaisuuden jälkeen. Hän oli käynyt vaimonsa kanssa meillä Järvenpäässä 21vuotta sitten. Tuntui jotenkin hassulta, että pystyimme jatkamaan siitä, mihin olimme jääneet, vaikka ulkokuoressa oli tapahtunut erinäisiä muutoksia. Sisällä kuitenkin oli sama persoona.

Hän kertoi olleensa pitkään nykyisessä työpaikassaan. Esimies oli kysynyt käytävällä, että milloinkas me pidetään se byrokratian vaatima kehityskeskustelu. Entinen työkaverini oli mennyt huoneeseensa katsomaan kalenteriaan ja ehdottanut, että muutetaanko se ”pysyisit ies ennallasi”-keskusteluksi.

Muutakin kirjallisuutta

Stand up -taiteilija Anitta Ahonen kertoi työhyvinvointivalmentaja-koulutuksessa, että hän haluaisi puhelimen, joka olisi tehty puhumista, ei kuvaamista varten. Mistään ei sellaista ollut löytynyt.

Kerroin, kuinka minäkin halusin puhelimen, jossa ei ollut kameraa. Mutta niin siinä kävi, että minun piti vain hyväksyä tilanne. Tänä päivänä ehdottomasti oletetaan, että puhelimella otetaan valokuvia.

- Se ei välttämättä ole paha juttu, sanoin. Olin nimittäin metsässä marjassa ja huomasin mielettömän ison rupisen sammakon. En ole ikinä nähnyt moista jättiläistä. Se istui vain paikallaan minuuttitolkulla, oikoi komeita reisiään, vilkutti minulle silmää ja tuijotti suoraan luomiensa raoista. Ihmettelin, miten se jaksoikin olla hievahtamatta koko sen ajan, kun opettelin ottamaan lähikuvia. Tekninen lahjakkuuteni nimittäin vaati monenlaista sompaamista, ennen kuin sain ensimmäistäkään otosta.

- Professorin kannattaisi lukea joskus muutakin kirjallisuutta kuin tieteellistä tekstiä. Ehkä se sammakko odotti suudelmaa… tokaisi Anitta.