Naftaa jo aivoissakin, osa 3

Moni on kiinnostuneena kysellyt, mitä tapahtui sen jälkeen, kun MIES epähuomiossa lorotti bensaa dieseltankkiin ja auto hinattiin Veholle. Seikkailu jatkuu...

Muistamme, kuinka auto ei kiihtynytkään tyhjennyksen jälkeen, koska ABC- ja ESP-johdot vaihtoivat vahingossa paikkaa huollossa ( eivät tainneet jarrutkaan kunnolla toimia). Ja että vielä sen jälkeen naftaa läikkyi sulkemattomasta korkista takapenkin alle ja autotalliin ja pihakivetykselle.

Tankkasin tänään, tai ekaksi yritin, muttei millään onnistunut. On ehdottomasti huono enne, jos et saa ensimmäisestä tankista lainkaan menonestettä. Silloin olisi viisainta odottaa seuraavaa päivää. Silloin epäonnenkin päivänä kävi niin, että sitä piti oikein moneen kertaan yrittää automaatista, ja lopulta väärät aineet menivät tankkiin. Nytkään en päässyt tankkaamaan kuin vasta toisesta tankista.

Laitoin sen ihan täyteen. Yhtäkkiä huomasin, että auton alta virtasi nestettä. Ei kai se voinut minun autostani tulla... kunnes kumarruin ja pyyhkäisin nestettä etusormellani. Kyllä se oli dieseliä. Ja sitä tuli virtaamalla.

Juoksin sisään huoltamolle ja pyysin myyjää katsomaan, mitä voisin tehdä. Hän puisteli päätään ja sanoi, ettei kai noin uudessa autossa voi reikääkään olla tankissa. Sanoin, että KYLLÄ VOI OLLA.

Taas tuulispäänä Veholle, kiirastorstai-iltapäivänä, jolloin olisi pitänyt olla ihan muualla. Vaihtoivat vaihteeksi tiivisteet ja ties mitä, eivät he voineet ymmärtää, mistä laineet tulivat. Ja jälleen on penkinalunen naftassa, vaikka yrittiväthän he sitä huuhdella. Huoltomies sanoi, että tarkkaile nyt sitä vielä...

Jos ihminen saisi kiukusta laakin, niin olisin sen kyllä saanut. Naftaa on varmasti jo aivoissakin.

Me höperöt

Kävimme aikoinaan kaupassa mieheni vanhemmille, eikä siitä ole kauaakaan. Hymyilimme heidän ostoslistalleen, joka oli aina samanlainen: Oiva-perunalimppua, kerroskiisseliä ja sitä ainoaa oikeaa maksalaatikkoa jne. Pauhasimme jääkaapista löytyvistä vanhoista päiväyksistä, ja heitimme sieltä lasteittain ruokaa menemään. Yritimme raahata heitä kotoa edes jonnekin sohvaantumisen estämiseksi, mutta se kävi aina vaan vaikeammaksi.

Alamme pelottavasti muistuttaa heitä. Sama kauppa, samat tavarat, ja lapset tiirailevat käydessään maitopurkkien vanhoja päiväyksiä – eiväthän ne nyt ihan heti pilaannu, selitämme. Ensimmäiset lautasen kokoiset lukulasit tuntuvat niin mukavilta monitehoihin verrattuna, vaikka ne ovat täynnä naarmuja. (Näyttävät muuten tulevan taas muotiin, kertovat naistenlehdet, joten ei ole mitään syytä heittää niitä menemään.) Eikä täältä Ruutanasta minnekään viitsi lähteä, on niin helppo laittaa lauantai-iltana oloasu päälle ja köllähtää lukemaan.

Entä unohtelu? Mies keitti aamulla kahvia ja kehuskeli, kuinka koko huusholli tuoksui hyvältä aromilta. Eipä ihme, sillä kahvi lainehti tiskipöydällä. Kahvipannu oli unohtunut suodattimen alta.

Sukulaismies – insinööri - puolestaan yritti punnita kaupassa kurkkua, mutta vaikka kuinka painoi kurkun kohdalta, vaaka ei antanut hintatarraa. Toinenkaan vaaka ei suostunut yhteistyöhön. Onneksi lähistölle osui kauppias, jolle sai purkaa kiukkunsa rikkinäisistä punnitusvehkeistä. Kauppias pyysi miestä laittamaan myös kurkun kädestä vaakalle, ja jo tupsahti hintalappu masiinasta.

Samainen insinööri yritti tankata, mutta vaikka kuinka puristi letkusta, ei tullut pisaraakaan nestettä. Niinpä hän ajoi toiselle bensatankille lievästi nousevan kiukun vallassa, mutta sekin oli tyhjä... kunnes yhtäkkiä hän havahtui raakaan tosiasiaan, että täytyyhän siitä maksaakin. Jo lorahti, kun vilautti korttia.

Entä sitten hänen viisikymppinen vaimonsa, joka teki rutiiniostoksensa kaupassa. Kotona hän huomasi, ettei mukana ollutkaan kauppakassia. Nolona hän palasi kyselemään tavaroidensa perään. Ostokset oli toki maksettu, mutta unohdettu pakata kassalta.

Enkä huonommaksi jää itsekään. Olin kouluttamassa erään seurakunnan väkeä. Lounastauolla kävelin kadulla pappismiesten kanssa ruokapaikkaan, kun yhtäkkiä alapäässä tuntui tuuliselta ja ikään kuin pitkät housut olisivat valuneet jalkoja myöten. Oli unohtunut laittaa vyötärönappi kiinni vessassa. Siinä oli aika kiemurteleminen, että ne sai kiskottua huomaamatta ylös kävellessä.

Hajamielisyyden sijasta harmittaa kuitenkin enempi nuorten jääräpäisyys monissa asioissa, vaikka tarjolla olisi viisauden ääntäkin. Niinköhän jokaisen on kantapään kautta opittava? Muistan, kun istuin kolmikymppisenä silloisen ammattikasvatushallituksen ylijohtajan kanssa kahvipöydässä. Meneillään oli sairaanhoito-oppilaitosten valintakoeriita enkä millään suostunut esittelemään päätöstä, jolla soveltuvuuskokeet olisi poistettu. Viisikymppinen ylijohtaja katsoi minua hymyillen ja sanoi, että sitten kun olet minun ikäiseni, olet ensinnäkin 20 kiloa painavampi, ja toiseksi, et ole enää niin mustavalkoinen ja on varaa antaa periksikin.

Paino on kyllä edelleen sama, mutta enää en viitsi kaikesta vouhottaa. Jos silloin olisin kuullut, että Tarastenjärven kaatopaikalle suunnitellaan jätteenpolttolaitosta, olisin heti lähtenyt barrikadeille. Nyt vain ajattelen, että hyvä, eipähän sitten enää tarvitse haistella kompostin ällöttävää lemua kauniina pakkaspäivinä.

Käsittämätöntä, että lööpin mukaan muuan julkkis vihaa vanhenemista. Sehän on ihanaa, harva se päivä saa nauraa kyynelet silmissä omille touhuilleen. Höperrytään siis rauhassa ja pannaan tarinat kiertämään, että muillekin piisaa iloa. Perässähän tulette!